Kyykkyenkat

 

Näköjään julkaisin viimeksi ennen juhannusta. Olen kirjoitellut jo luonnosta kysymys-postauksesta, mutta yhä saa kysymyksiä laittaa tulemaan!! En ole vielä vastannut tarpeeksi ;)

Eilen potkaistiin ratsastuksessa kesäkurssit käyntiin. Joudun tässä parin viikon ajan ratsastamaan vain kerran viikossa suunnitelmamuutoksien vuoksi, mutta kohta saan sinne kaveriksi toisenkin viikkotunnin. Molemmat olen valinnut Tytsälle. Ja molemmat ovat joko kouluryhmiä tai koulupainotteisia (ei voi kaikkea tällä päällä muistaa) - toisessa kuitenkin ratsastetaan koulurata kurssin päätteeksi (jaiks!).

  Eilen aloitin työskentelyn Novon kanssa. Vitsit, se on oikeasti ihan kiva hevonen, mutta ne sen p****leen askellajit! Tosin eilen kyllä Tytsä neuvoi mulle pari kikkaa, jotka toden totta muuten auttoivat hieman siihen istumiseen laukassa. Muuten joku oli leikannut mun hevoseni kahtia; sillä oli etupää ja takapää, mutta ei samassa rungossa :D Tosin eihän kukaan ole väittänytkään ratsastamisen olevan helppoa. Kokonaisuudessaan jokainen tunti Novolla - joita on siis nyt kolme takana - on ollut aina edellistä hieman parempi.

  Ensi viikolla pitäisi olla tiedossa vähän uusia hevosia, mikäli hevostoiveeni menevät läpi.

  Illalla sitten menin sen verran törttöilemään, että päätin ex tempore tehdä tieteellisen kokeen itselläni ja jättää nukkumaan mennessä melatoniinin ottamatta. JA SE OLI VIRHE! Vielä aamuyöllä neljän aikaan tuijotin suurilla silmillä kattoa ja kirosin kokeeni alimpaan hemmettiin. Jossain kohtaa sen jälkeen olin kuitenkin nukahtanut ja ehdin saada onneksi jokusen tunnin unta palloon. Univelka yleensä kostautuu seuraavana päivänä, joten päätin olla toistamatta koetta (enää koskaan).

  Ajattelin siis ottaa kuluvan päivän hyvin leppoisasti, mutta kuinkas sitten kävikään. Ilmeisesti tällä kertaa tähdet olivat oikeissa asemissa ja planeetat radoillaan, nimittäin hetken mielijohteesta päätin kokeilla montako kyykkyä pystyn yhteen putkeen tekemään. Aiempi "ennätys" näillä lihasheikkouksilla ja lihasväsymisillä oli parin vuoden takaa 40, joten odotukset eivät kovin korkealla olleet tälläkään kertaa.

  Uudestaan aloitettu heppahomma v. 2014 ja uutena lajina taekwon-do 2016 ovat laittaneet käyttämään jalkoja (käytän monesti nimitystä spagetti jaloistani) entistä enemmän, ja näillä spekseillä niitä kyykkyjä vain tuli ja tuli... 40, 50, 60, 70... Satasessa tuli raja vastaan, mutta hei! Vetäisin 100 kyykkyä putkeen, ilman taukoja. Kiskaisin päälle vielä 150 vatsaa (näitä ei putkeen) ja lähdin poikien kanssa salille nostamaan sykettä. Siellä tunnin jälkeen alkoi olo tuntua sen verran epämukavalta (univelka ja sen aiheuttamat seuraukset), että oli pakko lyödä liinat kiinni tältä erää. Mutta hitsit mä olen juuri tällä hetkellä aika ylpeä itsestäni. Elän liian paljon MS-taudin varjossa. Näköjään musta on enempään kuin mitä itse uskonkaan, kunhan uskaltaisin useammin astua esiin sieltä MS-verhon takaa.

Kysymyspostaus!

  Säännöt on simppelit; sulla on kysymys, mulla on siihen (jonkinnäköinen) vastaus.
Nyt voi ja saa kysyä mitä ikinä mieleen juolahtaa meikäläisestä, mun toiminnasta ja ajatuksista, vammaisratsastuksesta ja vaikka ihan ulkopuolisistakin asioista. Koostan kysymyksistä oman postauksen. Arvostaisin kovasti, jos osallistuisit joko yhdellä tai vaikka kymmenellä kysymyksellä!

  Kysymyksiä saa viskoa niin pitkään kunnes vihellän pelin poikki (ts. kun kyssäreitä on tarpeeksi).

  Voit kysyä joko tämän (tai jonkun tulevan) postauksen kommenttikentässä - nimettömänä tai nimellä, kuinka haluat (laita kysymykseen merkintä, jos et halua sitä julkaistavaksi kommenttikentässä). Voit myös hyödyntää FB-profiiliani https://fi-fi.facebook.com/people/Vammaisratsastuksen-Ohjaaja-Heidi-Mattila/100010116677208 ja kysyä siellä yksityisviestillä tai tämän postauksen linkin kommenttikentässä. Tai vedä vaikka tallilla hihasta ja kysy face-to-face. Mikä ikinä parhaimmalta tuntuu!

  Kaikki kysymykset otetaan ilolla vastaan, eikä tyhmiä kyssäreitä ole olemassakaan!!

  Olkaa hyvä, tulittakaa! Pommittakaa! Antakaa tulla! Aika alkaa NYT!!

Pieni muutos itsessä...

...voi olla huomattavan suuri hevosessa.

  Laskeskelin tuossa juuri, että olen nyt ratsastanut 11 tuntia Niihama Ridingilla. Sitä ennen oli puoli vuotta ratsituntitaukoa, jonka aikana kävin kyllä HH:lla maastohumputtelemassa, mutta en tunneilla. Tuon puolen vuoden aikana tapahtui jotain, josta olin kieltämättä aika ihmeissäni. (Aikaisemmin tuskailin asiaa mm. täällä)

  Yhtäkkiä nimittäin ei enää oikeat (vs. väärät) laukat nousseet. Whaaaat?!? Valehtelematta varmaan vähintään puolet suoralla uralla nostetuista laukoista meni metsään ja olin ihan ymmälläni tapahtuneesta. Ja kun sana toistui tunnista toiseen, hevosesta toiseen.

  Sen verran on tuota kokemusta tullut kuitenkin hankittua, että tiesin sen johtuvan jostain muutoksesta itsessäni ja sen heijastumisesta istuntaan. Laskin myös yhteen 1+1; ensi vuonna tulee 10 vuotta MS-taudin puhkeamisesta ja tuota kymmentä vuotta on useissa tutkimuksissa pidetty jonkinlaisena "rajana" sille, että tauti alkaa pikkuhiljaa jättämään enemmän vaurioita. Luulen, että jotain on tapahtunut. Jotain, mikä ei vielä näy selvästi arjessa, mutta tulee ilmi ratsastaessa.

  MS hiipii pikkuhiljaa. Annan esimerkkinä hävinneen vibraatiotunnon jaloista. Vuosien aikana se vei ensin tunnon jalkaterästä. Sitten nilkasta. Sitten hiipi ylemmäs säärellä. Ja viime neuron tarkissa oli vibratunto lähtenyt myös oikeasta nilkasta.

  Ennen eilistä ratsituntia sanoin Tytsälle, että mulla on nyt tämmöinen ongelma. Ilmeisesti vasen puoli kropasta on heikentynyt lisää verrattuna oikeaan, sillä nostohetkellä mun vasen hartia laskee alaspäin ja vetää vasenta kylkeä kasaan. Se muuttaa mun painoa satulassa juuri sen verran, että hevonen saa signaalin vastalaukasta ja nostaa kuuliaisesti sen.

  Harmonian aikoina kuulin useasti juuri tuosta vasemman kyljen kasaan vetäytymisestä, mutta silloin se ei vaikuttanut vastaavalla tavalla laukannostoihin. Nyt taas se vaikuttaa niihin ihan hemmetisti. Pieni muutos, joka aiheuttaa hevosessa aivan päinvastaisen signaalin. On se kuulkaa ärsyttävän pienestä kiinni tämä ratsastus!!

           (Rajasin tuon takana tulevan ratsastajan pois kuvasta, onneksi menin itse siinä samalla!)

  Muuten Rudeksi oli tällä kertaa parempi kuin aikaisemmilla kerroilla. Se oli ilmeisesti hoksannut jo sen verran, ettei kannata ihan hirveästi pistää vastaan eteenpäin menemisessä, koska kulki eilen hieman helpommin eteen kuin aikaisemmin. Harmi, että tällä on niin epämukavat askellajit istua vammaisratsastajalle. Muuten tässä voisi olla potentiaalia. Tämä on sitäpaitsi myynnissä, joten joku saa tästä varmasti oikein kivan harrastepollen itselleen!

Kotitehtäviä

  Olen käynyt pariin otteeseen tallilla tekemässä hieman kotitehtäviä ts. käynyt tutustumassa hevosiin, kokeillut niiden sietokykyä ja tarkkaillut niiden käyttäytymistä. Olen koittanut kuuden hevosen reaktioita pyörätuoliin eikä toistaiseksi ketään ole hylätty sen perusteella. Itseasiassa kaikkien reaktio on ollut hyvin lunki ja vastaanottavainen asialle. Kaikkien kanssa onnistui myös pyörätuolista hoitaminen ja kavioiden nostaminen - tosin isoimmat noista kokeilemistani alkavat olla jo niillä rajoilla, ettei kunnolla enää ylety tuolista harjaamaan esimerkiksi selkää.

  Siitä hevoslistalta, joiden nimet sain, on vasta puolet kokeiltu, joten mahdollisuuksia näyttää löytyvän tarpeeksi.

  Seuraan aina myös hevosten keskinäistä laumakäyttäytymistä tietääkseni mihin kohtaan arvojärjestystä ne suurinpiirtein sijoittuvat. Pelkästään ruoka-aikana käyttäytymisestä saa paljon tietoa; väistääkö hevonen kaikkia muita (alemmat), pomottaako (ylimmät) vai sekä väistää että pomottaa (keskimmäiset).

  Ehtiessäni olen tehnyt myös pienen maastolenkin taluttaen niiden kanssa, jotta näen hieman maastokäyttäytymistä ja mikä tärkeintä, kuinka hevonen/poni käyttäytyy yksin ollessaan. Myös hevosen kiinnostusta ihmiseen olen seurannut ja tehnyt itselleni merkintöjä.

  Oikeastaan näillä perusasioilla lähden liikkeelle. Jos hevonen suhtautuu luottavaisesti pyörätuoliin (ja muihin liikkumisen apuvälineisiin), toimii hyvin yksinään, on rohkea maastossa ja osoittaa edes jonkunlaista kiinnostusta ihmiseen, niin voidaan lähteä kokeilemaan lisää. Jos jokin noista spekseistä jää puuttumaan, niin vedän rastit päälle.

  On tärkeää myös päästä itse käymään jokaisen selässä (poislukien pikkuponit...). Sen otan missioksi tässä kesän aikana. Tunneilla olen muutamia päässyt jo testaamaan, mutta useita potentiaalisia puuttuu vielä. Samoin rekvisiittakokeilut on tekemättä. Selästä haluan kokeilla hevosen yleisen toimivuuden ja askellajit. Valitettavasti pari muuten potentiaalista ehdokasta on jo tullut vastaan, joiden askellajit ovat liian haastavat vammaisratsastajalle. Yksi pomputtaa aivan liikaa ylöspäin, toisella on erittäin "kulmikas", töksäyttävä raviaskel. Mulla on aina mielessäni vammaisratsastajan prototyyppi (joka itseasiassa on eräs vanha asiakas) kun mietin kuinka ratsastaja pysyisi kunkin hevosen kyydissä. Näiden kahden kohdalla näen sieluni silmin kuinka ratsastaja kellahtaa maahan vain muutaman raviaskeleen jälkeen. Nämäkin hevoset toimivat varmasti loistavasti tavisten alla, mutta vammaisratsastajalle haastetta on turhan paljon.

  Kun oman kehon kanssa on jo tarpeeksi haastetta, en halua sitä kuormittaa liikaa hevosen kautta.


  Eilen kävin itse toistamiseen Rudin kanssa tunnilla pyörimässä. Yhäkin; käynti on ihan ok, mutta muuten ei sitten jää jälkipolville kertomista. Oli jostain syystä melko vaikea tunti. Ehkä lämpö ja usean tunnin työskentely ennen ratsimista hankaloitti. Onneksi tänään ei pitäisi olla kumpaakaan - ei lämpöä ja itselläkin ihan vapaa päivä.

KOKE-hommia

(Blogipostaus juontaa juurensa tähän. Tai ei oikeastaan juuri tuohon vaan sitä seuraavaan sessioon, mutta en äkkiseltään löytänyt siitä postausta, joten linkitin tuon ihka ensimmäisen, mistä kaikki lähti. Juuri tuosta linkitetystä postauksesta lähti liikkeelle koko mielenterveystyön kokemusasiantuntija -prosessi)

  Kävin toissapäivänä noutamassa Harmoniasta palautetta kokemusasiantuntijakeikoista. Ehdittiin kaksi niitä pitämään Tredun lähihoitsuopiskelijoille ja tästä jälkimmäisestä oli tallille tullut opiskelijapalautetta. Mun toive on nimenomaan herätellä ihmisiä ymmärtämään hevosen (tai minkä tahansa eläimen) voimaannuttavaa ja uskomattoman kuntouttavaa vaikutusta, ja palautteista päätellen siinä oli onnistuttu.

  Kokemusasiantuntijakoulutuksessa olen tehnyt selväksi, että ensisijainen tarkoitukseni on nimenomaan tuoda julki mielenterveysongelmat + hevonen osana kuntoutumista -kokemusta. En usko, että kukaan koulutetuista kokemusasiantuntijoista tekee sitä vielä. Ja ilman tuota hevosta (Pyhä kolmioni: lääkitys, psykoterapia, hevonen) tulos olisi ollut aivan jotain muuta kuin mitä se sitten loppupeleissä oli.

  Toisaalta hevosen merkitys on niinkin suuressa roolissa, että havaitsen joidenkin kohdalla pientä epäuskoa asiaa kohtaan. Ymmärrän sen kuitenkin. Vaikeahan sitä on uskoa, että eläimellä voi olla niin suuri rooli, jos itsellä ei ole kummoistakaan suhdetta mihinkään eläimeen. Asiaa tuntevat ammattilaiset ovat kuitenkin keskusteluissa kompanneet ihan täysin - he tietävät, heillä on kokemusta asian toimivuudesta.

  Sain kevään viimeisellä kokemusasiantuntija-koulutuspäivällä oman harjoitusluentoni päivämäärän syksylle. Tuohon päivämäärään mennessä työstän yleisemmän osion kokemuksestani ja esittelen sen. Tämä ottaa hevosen luontevasti mukaan esitykseen osana pyhää kolmiota, muttei painota sitä enemmän kuin muita kolmion kärkiä. Teen kuitenkin tuon yleisluentoni rinnalle toisenkin esityksen, joka nimenomaan painottaa sitä hevosen roolia. Kahden luennon työstäminen vaatii itseltä hieman enemmän työtä, mutta ajattelen näiden toimivan parhaiten kohderyhmän mukaan valittuna.

  Kaisa (ylläolevissa kuvissa) tulee olemaan lähes yhtä suuri osa kokemusasiantuntijuuttani kuin oma hevoseni Oskari. Oskari oli se oman kolmioni hevonen, mutta Kaisa oli se, joka herätti henkiin nuo kokemukset ja antoi niille merkityksen.

 

Jeesustelua

 Olen miettinyt tuhansia - valehtelematta varmaan kymmeniätuhansia - kertoja, miksi juuri minun piti sairastua MS-tautiin. Vaikka en saa siihen koskaan vastausta, niin sairastuminen oli kuitenkin tarkoitettu. Uskon vahvasti siihen, että asiat menevät juuri kuten on tarkoitettu.

 Ilman omaa sairastumista musta ei olisi tullut vammaisratsastuksen ohjaajaa.

 Ilman omaa sairastumista mulla ei olisi läheskään samaa käsitystä siitä, mitä vammainen ihminen tarvitsee motivoituakseen.

  Mulla on selkeästi kaksi eri roolia. Pararatsastaja ja vammaisratsastuksen ohjaaja. Niinkuin Jalustin.netin-haastattelussa mainitsin, sompailen molemmilla puolilla. Ohjaajana ja ohjattavana. Haluan pitää ne täysin erillään toisistaan, mutta en voi väittää etten poimisi myös ohjattavana ollessani elementtejä omaan ohjaukseeni.

  Viimeiset kaksi ratsastustuntia ovat olleet erittäin valaisevia. Varsinkin motivoimisen ja kannustavan palautteen saamisen osalta. Vaikka se aiheutti nopean pohjalla käymisen itselle, se kuitenkin vahvisti omaa ajatusta siitä, kuinka homma pitää hoitaa. Ja toisaalta kuinka hommaa EI pidä hoitaa.

  Maanantaina Blondi oli parempi kuin millään aikaisemmalla kerralla, mutta psyykkisesti tunti oli huonoin näiden muutaman viikon aikana. Hassua, kuinka nuo kaksi asiaa edes mahtuvat samaan lauseeseen. Mutta vammaisratsastuksessa on niin paljon muutakin hassua ettei sitä tavikset voi aina edes ymmärtää ;)

  Tiistaina Tytteli näytti kuinka homma hoidetaan. Ensinnäkin, tunnin aiheena oli sulkutaivutus. Nämä ratsastajat eivät olleet ilmeisesti aikaisemmin sulkua tehneet, koska aihe pilkottiin perusteellisesti osiin. Ja mä en ole aikaisemmin edes tajunnut että sen saa pilkottua noin pieniksi!! Olin aivan suu auki, että saako tämän asian tosiaan näin pieniksi paloiksi?!? Voi Jeesus, se on hyvä opettaja! Itseasiassa alan jopa epäillä, että hän on itse se Jeesus... Jeesus antaa tehtävän; tehkää 5 leipää ja 2 kalaa. Sä oot ihan että joo, mutten osaa. "Ei hätää opetuslapseni, minä kerron". Ja tadaa, siinä se ateria sitten on. Mutta Jeesusta tarvitaan joka tunti, sillä opetuslapset (tai ainakin tämä opetuslapsi) ovat niin hömelöitä, että ne unohtavat asian seuraavaan kertaan mennessä. Tai kun hevonen vaihtuu. Ja taas Jeesus neuvoo alusta pitäen.

  (Hah, mä en ole uskonnollinen henkilö, mutta jotain näköjään tullut kuunneltua koulun uskontotunneilla)

                                                  (Ratsuksi vaihtui tiistaille Novo)

  Toisekseen, Tytteli osaa motivoida ratsastajansa ihan ilmiömäisellä tavalla. Jopa vammaisratsastajan. Löytää pienetkin onnistumiset (tai edes sinnepäin viittaavat suoritukset), tuo ne esiin ja sitä kautta saa ratsastajan yrittämään taas pikkuisen enemmän seuraavalla kierroksella. Tai ainakin toistamaan saman, jos parempaan ei natsat riitä.

  Novo oli jälleen ihan mukava kaveri. Viime perjantaina ystävän ratsastustuntia seuratessani näin maasta sen liikkuvan ja hoksasin mistä sen kovin ylöspäin pompauttavat askellajit johtuvat. Sillä on suora kinner ja se loikkii eteenpäin vähän kuin suorilla jaloilla. Ei ihme että pompauttaa! Muuten Novo on oikein mukava karsinassa käsitellä ja ratsastaessakin oikein kiltti, mutta nuo askellajit tekevät siitä turhan haastavan erityisratsastajille.

 

Tiikeri teroittaa kynsiään

  Olen suunnitellut lähestulkoon vuoden kestäneen hiljaiselon päättymistä alkusyksyllä. Ihan 100%:n varmaksi en lupaa vielä mitään, mutta hyvin vahvalta näyttää nyt, että palaan kesän jälkeen palvelemaan vammais- ja erityisryhmien ratsastajia.

  Se, miksi kerron tämän nyt, liittyy vain ja ainoastaan siihen, etten halua joutua unohduksiin. Hiljaiseloa viettävä ihminen unohdetaan nopeasti, joten annan täältä pienen elonmerkin itsestäni.

  MS-tauti on todella ollut työllistymistä haittaava tekijä - olen nyt huomannut sen lopullisesti. Ja itse olen tavallaan "huonontanut" omia mahdollisuuksiani olemalla avoin sairauteni kanssa. Se kuitenkin on mun valitsema tie. Koen huijaavani ja pimittäväni oleellista tietoa, mikäli jätän sairauteni mainitsematta. Itseni on helpompi olla, kun voin olla avoin. Ja rehellinen sekä itselleni että muille.

  Palkkasuhteeseen työllistyminen on ollut täysin umpikuja. Sitä vastoin yrittäjänä toimien on useampikin paikka ollut kiinnostunut mun palveluista, joten olen tässä kaikessa hiljaisuudessa selvitellyt asioita. Ja nyt todellakin näyttää siltä, että hyppään siihen pyörään mukaan. Mulla on turvalliset vedet kokeilla 2018 loppuun asti miltä homma näyttää ja kuinka paljon pystyn sairauteni rajoissa tekemään.

  En vielä kerro sen enempää kuin että tukikohta tulee yhä olemaan TAMPERE. Pyörittelen tässä vielä aloitanko vain yhdessä toimipaikassa, vai otanko heti mukaan toisenkin ympäristökunnassa. Ainoa, mikä tilannetta saattaa muuttaa on se, että joku kuitenkin tarjoaa osa-aikaista palkkasuhdetta. Palkkasuhde menee yhä omissa prioriteeteissä yrittäjyyden edelle. En tosin näe tuota kovinkaan todennäköisenä vaihtoehtona enkä varsinaisesti työpaikkaa enää etsikään, joten kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä aloitan itse itsenäni syksyllä.

  Tiikeri teroittelee täällä siis kynsiään ja hampaitaan valmistautuen iskemään täydellä kapasiteetilla markkinoille :D Kesä menee tehdessä ns. kotiläksyjä, eli tuleviin työkavereihin tutustuen. Ohjaajan on tärkeää tuntea hevoset ja niiden reaktiot asiaan kuin asiaan. Teen siis kesän ajan töitä löytääkseni soveltuvimmat ja parhaiten erityisratsastajia palvelevat duunikaverit.

  Laitan teille lisää infoa tuossa kesän lopulla, kunhan saan tarvittavat paperiasiat hoidettua (voi olla kesällä kyllä hidasta...). Toki voit nyt jo lähestyä viestillä, mikäli on jotain kysyttävää.

                                                                  *ROAR*

Rudi

  No niin! Nyt osui kiva heppa. Rudi kiilasi heti Blondin kylkeen kiinni TOP-listalla - tosin Blondi vetää kyllä vielä pidemmän korren. Jos Rudilla ei olisi ollut niin töksähtävät askellajit istua, niin Rudi olisi mennyt heilahtamalla kärkeen. Toinen miinus ikävän perstuntuman lisäksi tulee reaktion hitaudesta. Toivon aina itse hevoselta sellaista räjähtävää lähtönopeutta noin niinku yleisurheiluterminä mainitakseni, jota Rudilta ei löytynyt ihan niissä määrin kuin olisin halunnut. Toisaalta ratsastin ehkä itsekin hieman tavanomaista varovaisemmin, sillä hevonen oli täysin uusi ja toisaalta lämpö verotti voimia sen verran, että yritin hieman säästellä.

                                              (Hän ei halunnut poseerata ollenkaan)

  Psykologisesti koin tunnilla tärkeän ja huojentavan huomion. Jännitin taas sitä, kuinka mun pääkoppa pystyy vastaanottamaan ilman korvanappia yhden tietyn opettajan ohjeet, kun useampi huutaa omalla urallaan samanaikaisesti omiaan. Ihminen hakee luonnostaan tuttua ja turvallista. Mulle se oli Tyttelin ääni. Menneisyydestä tuttu vuosien ajan. Mä poimin vain ja ainoastaan sen. Ainoastaan välikäyntien aikana kun ei tarvinnut keskittyä tekemiseen, nappailin muiden opettajien komentoja. Tämän kokeminen poistaa stressiä tulevilta tunneilta *peukku*.

  Kuitenkin kaikkein huojentavin asia huomata oli se, että kotiläksyt (joita kyllä periaatteessa ei koskaan annettukaan) oli tehty. Ensimmäistä kertaa sitten Harmoniatallin minut huomioitiin vammaisratsastajana. Toisaalta haluan olla mahdollisimman tasavertainen muiden kanssa, mutta toisaalta haluan kuitenkin että rajoitteeni ja vaikeuteni on tiedossa ja niihin kiinnitetään tarvittava huomio. Omalla kohdalla tämän haastavuus tulee siinä, että en ulkoisesti näytä vammaisratsastajalta (vs. esimerkiksi alaraajahalvaantunut), mutta kärsin kuitenkin monista ratsastamista hankaloittavista oireista ja asioista.

  Tytsä teki ihan oikeita havaintoja ja tykkäsin siitä, että niistä vielä kysyttiin. Tuli tunne, että joku ihan oikeasti välittää ja pyrkii saamaan oppilaastaan otteen, jotta pystyy tarjoamaan parhaan mahdollisen oppimiskokemuksen. Nyt mun listalla on kaksi ratsastuksenopettajaa, joita pystyn lämpimästi suosittelemaan vammaisratsastajalle, jonka tarkoituksena on nimenomaan saada ratsastustunneista irti mahdollisimman paljon omien rajoitteidensa puitteissa.

  Lopuksi vielä vähän omasta ratsastamisesta. Rudin kanssa huomasin kristallinkirkkaasti sen, että tällä hetkellä pystyn ratsastamaan omalla tasollani vain käynnissä. Melko mieltäylentävää, eikö...? Kun askellaji vaihtuu raviin tai laukkaan, alkaa pelkkä selviytymiskamppailu. Hallinta omaan itseen ja hevoseen häipyy samantien. Pystyn kyllä tekemään tarvittavan tehtävän, mutta siihen se sitten jääkin. Sellainen kauniisti liikkuva hevonen ja kauniisti ratsastava kuski on täysin utopistinen mielikuva! Käynnin osalta olin ihan tyytyväinen Rudiin; se liikkui kohtuullisen kivasti eteenpäin, polki takaa ja oli oikeinpäinkin. *Pufff* se kaikki hävisi kuin tuhka tuuleen kun askellaji vaihtui.

  Tästä itseasiassa sain ajatuksen kilpailuja koskien. Mähän voisin hyvin aloittaa harkkakilpailujen ulkopuolella ratsastamalla käyntiluokan (I) radan. Kävisin ensin hakemassa yhden "onnistuneemman" kokemuksen eikä suoraan täräytä märkää rättiä naamalle vaikeammassa (V) laukkaluokassa. Pehmeä lasku sekä fyysisesti että psyykkisesti :)

Penni

  Jos viimeksi mentiin isolla, niin nyt mentiin sitten pienellä. Löysin karsinasta pikkuriikkisen - tai siltä se ainakin näytti - erittäin silakan (eli kapean) hevosen. Ensimmäinen tunne oli, että jaksaako toi muka kantaa mua, ja meinasin jo lähteä kyselemään toista ratsua. Ajattelin sitten kuitenkin, että kai nuo tietävät mitä tekevät. Todella kiltti ja söötti suokkitamma Penni kuitenkin vaikutti olevan. Sen verran varustaessa katselin, että olympia suussa, ketjulla ja ohjat alimmassa renkaassa eli ilmeisesti kova menijä. No, katsotaan mitä tästä oikein tulee, vai tuleeko yhtään mitään...

  Sen verran silakkuus teki "optista" harhaa, että selkään noustuani ratsastin heti peilille katsomaan roikkuuko omat jalkani ihan hevosen polvissa. Pöh, ei edes vatsalinjan alapuolella! Itseasiassa mun alapohje oli kokonaisuudessaan hevosen kylkeä vasten, vaikka mulla oli jopa itselleni reiän tavanomaista pidemmät jalustimet. Joko tässä maneesissa on huvipuiston peilitalon pilailupeilit tai sitten tää hevonen on kuitenkin isompi mitä ensisilmäyksellä vaikuttaa.

  Eerikalla on hyviä harjoituksia. Simppeleitä, mutta niissä on järkeä. Ja enemmän tekemistä kuin miltä alkuun vaikuttaa. Nytkin meillä oli tehtävänä pääty-ympyrät molemmissa päädyissä, eri kierroksissa. Kieltämättä ensimmäinen ajatus saattaisi olla, että sitten hinkataan koko tunti ympäri maneesia ja kiepautetaan kaksi pääty-ympyrää joka kierroksella. Boooooring...? Mutta mutta, tehtävään tuli lisäksi vielä tarkkaavaisuus, nimittäin keskenämme kommunikoimatta vaihdeltiin pääty-ympyröitä oman mielen mukaan ja aina piti ympyrällä olla tarkkana, että kun joku tulee sinne lisää niin yksi poistuu toiselle ympyrälle (sujuvuus!). Ja vielä tämän lisäksi keskityttiin ohjan luomaan paineeseen saadaksemme hevoset parempaan raamiin. Eli loppuviimeksi tuossa yhdessä "tylsässä" tehtävässä olikin kolme harjoitusta samassa.

  Penni. Penni-Perkele. Muutaman ensimmäisen ravikierroksen jälkeen koko mun pää huusi sisäistä huutoa: "Ette te herran jumala voi antaa vammaisratsastajalle tällästä hevosta!!!" Ei ei ei!! Mä olen pyytänyt tasaisia, osaavia hevosia ja te lyötte mulle täysin päinvastaisen?

  Lyhyen välikäynnin aikana kuitenkin ymmärsin, että vahinko on jo tapahtunut, joten katsotaan nyt se vahinko loppuun sitten. Turha itkeä läikkynyttä maitoa. Nyt ne maidot lainehtii pitkin maneesia, mutta polskitaan seassa sitten. Vaikka Penni ei ole millään lailla sovelias ratsu vammaisratsastajalle (lukuunottamatta ehkä talutusratsastusta käynnissä), niin se on kuitenkin kiltti ja ihan turvallisen tuntuinen (ei sätki, säiky, poukkoile tms.), joten tuskin tässä mitään maailmaa mullistavaa kuitenkaan tapahtuu.

  Mikä Pennissä sitten mätti? Juuri se, ettei se ollut tasainen eikä osaava niinkuin olisin toivonut. Se koikkeloi ja kaahotti epätasapainoisena suorilla ja kaarteissa kaatui sisälle niin, että hyvä kun ei kylki hiponut maata. No, joskus aikoinaan terveessä elämässä on jonkun verran tullut ratsastettua remonteilla, joten Penni pakotti eukon ratsastamaan ihan tosissaan. Ei siihen itseasiassa kovinkaan montaa kierrosta mennyt, kun hevonen rauhoittui ravaamaan paremmassa tasapainossa ja puskematta sisälle ihan julmetusti. Mutta silti koin itse, että ravityöskentely Pennin kanssa on aivan liian haastavaa omien vaikeuksieni vuoksi.

  Alettiin työstämään oikeaa painetta ohjaan enkä tiedä pistikö kukaan merkille, että ratsastin koko lopputunnin pelkästään käynnissä Penniä työstäen enkä ottanut ainuttakaan ravi- tai laukka-askelta ennen loppuraveja. Koin, että käynnissä saan hevosen tarvittavaan hallintaan ja se on ainoa askellaji, joka tällä hetkellä tulee tämän hevosen kanssa kyseeseen.

  Ja voin sanoa, että olin todella tyytyväinen hevosen työskentelyyn käynnissä. Sieltä tuli paikoittain hyviä pätkiä, välillä jopa erittäin hyviä pätkiä. Tämän lisäksi, että hevonen tuli käynnissä hyväksi, opin itsekin tunnilla jotain. Katastrofialkuinen tunti kääntyi siis kuitenkin voitoksi! Ehkä siksi, että tajusin itse olla haukkaamatta liian isoa palaa kakkua, vaan pysyä niissä raameissa, joista jää sekä itselle että hevoselle hyvä mieli. Toki oltais voitu viipottaa pitkin maneesia tukka putkella ja sladitella laukassa kurvit suoriksi, mutta ainakaan itselle ei olisi jäänyt siitä hyvä olo.

  Tuo ohjan paine on asia, joka on mulle MS-taudin osalta haasteellinen. Kun ei täysin tunne käsissään, joutuu tekemään paljolti silmän varassa. Mutta kun se tarvittava paine perustuisi juuri siihen tuntemiseen. Ehkä varmuuden vuoksi ratsastan useasti liian hentoisella ohjastuntumalla, koska en voi varmaksi sanoa kuinka paljon painetta ohjalla on ja pelkään tekeväni siitä hevoselle epämiellyttävää. Vaikka toisaalta mun kokemuksella kyllä jo huomaa milloin hevosella ei ole hyvä olla, niin silti en jotenkin uskalla siihen aina luottaa. Olen törmännyt useisiin (yleensä suokkirotuisiin) hevosiin, joilla sietämis- ja kipukynnys on niin korkea, että niistä harvemmin pystyy selkeästi sanomaan sattuuko vaiko eikö (paitsi sitten kun oppii tuntemaan hevosensa kuin omat taskunsa, tietää viidennenkymmenennen jouhikarvan sojoittaessa luoteeseen, että nyt hevonen tuntee kipua...)

  Sitäpaitsi, tämä paineasia on mulle ihan uusi, opeteltava juttu. Miksei tästä puhuttu silloin 20 vuotta sitten? Miksei kukaan opettanut tätä mulle silloin? Varmaankin juuri siksi, ettei silloin puhuttu eikä välttämättä tiedettykään samalla lailla kuin nykyisin kaikenmaailman paineen poistamisesta, positiivisista ja negatiivisista vahvisteista jne.jne. Tai ei ainakaan meidän ratsikoululla. Nuo tuntopuutokset tuo opittavaan asiaan lisähaastetta, samoin ruumiinosien toimimattomuus erikseen (olen aikaisemminkin kirjoittanut että koko käsi on samaa rautakankea enkä pysty sieltä eriyttämään esim. ranteen tai kyynärpään toimintaa), mutta silti odotan innolla mitä asian kanssa saan aikaiseksi! Tässä on vielä juhannukseen asti Eerikan tunteja jäljellä, ja jos mahdollista pyrin syksyllä ratsastamaan toisen viikkotuntini myös Eerikan ryhmässä.

  Huomenna toinen viikkotuntini vaihtuu kesän loppuun asti Tyttelille, ja positiivisella jännityksellä odotan paluuta Tytsän käsittelyyn noin...öööh...yli kymmenen vuoden jälkeen?

  Pennin hyväksi vielä muistutettava, että vaikkei se ole juuri minulle sopiva ratsu, niin oikein herttainen ja söötti tapaus muuten!