Työharjoittelujaksot

  Ne harjoittelut. Niistä mun on pitänyt kertoa ja nyt otan itseäni niskasta kiinni ja teen sen :) Niinkuin jo kerkesin paljastamaan, on ylemmältä taholta leikattu mun harjoittelun pituuksia. Sen lisäksi että ne on jaettu jaksoihin. Oletin automaattisesti, että teen nyt opiskeluun liittyvää työharjoittelua lokakuusta ensi vuoden marraskuuhun asti. Ensin se leikattiin kahteen osaan ja nyt vielä kolmeen.

  Homma siis wörkkii niin, että ylihuomenna aloitan kahden kuukauden työharjoittelujakson. Sitten olen maaliskuulle asti vapaa tekemään mitä tykkään. Voin hakea määräaikaista palkkatyötä, määräaikaista osa-aikatyötä, tehdä kuukausittain Kelan antaman suojaosatyömäärän (300e) tai olla tekemättä yhtään mitään (riippuen vähän kuinka saan ekaluokkalaiseni päivät järjestymään).

  Maaliskuussa on seuraava vammaisratsastuksen ohjaaja -jakso, ja sen jälkeen teen taas sen 2kk työharjoittelua. Sitten taas tauko elokuulle ja ylläolevat vaihtoehdot toistuvat. Elokuun lopussa kolmas jakso, jota seuraa työharjoittelu, tauko ja viimeinen koulutusjakso. Sitten on kaikki siltä osin paketissa.


  Suomeksi tulkattuna tämä tarkoittaa siis työharjoittelua loka-marraskuu 2015, huhti-toukokuu 2016 ja syys-lokakuu 2016. Eli yhteensä 6kk. (Muistutan muuten tässä vaiheessa siitä, että koulutukseen itsessään EI kuulu työharjoittelua, mutta koska mulla koulutus tulee mutkan kautta ja siinä on mukana vammaisen henkilön työelämään sijoittumisen tähtäin, niin mun kohdalla työharjoittelu TE-keskuksen puolesta kuuluu mukaan.)

  Toisaalta, tämähän on mun kannaltani ihanteellisempi vaihtoehto kuin puolentoista vuoden harjoitteluputki. Nyt mulla on mahdollisuus palkattoman harjoittelun ohella halutessani myös tienata jotain. Luulen, että tässä jaksottelussa on otettu huomioon myös mun MS-tauti ja se, etten kerennyt edellisen työkokeiluni aikana testaamaan kuin 4pv/vko ja 6h/pvä -tahdin. Kun vertaa 5pvää ja 8h -työviikkoon, on tuossa vielä selkeä ero. Nyt työaikani tulee olemaan 4pv ja 6h, joka on siis testattu ja jonka uskon pystyväni tekemään.

  Musta on aivan mahtavaa aloittaa harjoittelu opiskelua tukien. Mulla on paljon tehtävää, paljon opittavaa, paljon kehityttävää ja kieltämättä siltä kannalta pitkä putki olisi ollut parempi. Mutta näillä mennään kun ylemmältä taholta määrätään :)

Valjakkoa!

   Ensimmäiseltä ohjaajajaksolta palauduttu kotiin. Pää täynnä informaatiota. Toisaalta aivan tyhjänä, toisaalta täynnä ajatuksia ja ideoita. Mahtavia kokemuksia, aivan jäätäviä kokemuksia, paljon saatuna ja toivottavasti myös omalta osalta annettuna. Nyt koomailen - voimavaroja takaisinpäin keräillen -kolme päivää kotosalla ja sitten alkaa ensimmäinen työharjoittelujakso. (Kerron työharjoittelusta lisää myöhemmin)

   Tässä postauksessa kuitenkin kerron yhdestä koulutuksen highlightista, valjakkoajosta. Meillä oli onni päästä tutustumaan valjakkoajoon, osalla kokeilemaan ajamista ja itse pääsin groomaamaan pienen pätkän. Olen täysin myyty tähän lajiin!!

   Mun historiasta löytyy pari valjakkokokeilua edellisen koulutukseni ajalta. Olen kerran ajanut yksilövaljakkoa ja kerran parivaljakkoa. (Ja omalla hevosellani kärrytellyt paljonkin). Ravivaljastus multa onnistuu (ainakin perusvaljailla), mutta valjakkovaljastusta haluaisin myös opetella. Olen suunnitellut lähteväni jossain kohtaa jollekin valjakkoajon lyhytkurssille ja toivoisin myös pystyväni jollain lailla käyttämään työssäni myös valjakkoajoa.

   Mulla ei ollut kameraa mukana matkassa (tietenkään! Silloin kun sitä tarvitsisi...), mutta kännykkäkameralla kuvailin kärryjä. (Ja ehdottomasti haluaisin joskus kypäräkameralla varustettuna groomaamaan, sillä se oli oikeasti melkoista menoa, vaikka luulenkin saaneeni vain pienen maistiaisen vauhdista.) Kärryissä itseäni ihastutti varsinkin joidenkin mallien istuimet, joita pystyisi aivan loistavasti hyödyntymään vammaisten kanssa!

Katsokaa kuinka loistava ratkaisu vammaisille. Selän puolella ja sivuilla tukea, avustajat pääsevät istumaan SEKÄ vierelle ETTÄ taakse varmistamaan.

Tässä sama kärry takaapäin. Melko helppo nostaa myös pyörätuoliasiakas kyytiin nostovyön avulla. Ja periaatteessa jopa koko pyörätuoli mahtuisi tuohon, mutta sen kyytiin saaminen vaatisi pari raavasta miestä tai jonkun kehitellyn siirtorampin. Ja tietenkin jonkinlaisen turvasysteemin ajon ajaksi pyörätuolin taakse (pelkkä tuolin oma pyörien lukitus ei mielestäni tuossa riittäisi). Mutta täysin tuunattavissa.

Pienempi malli, mutta tässäkin hienosti hyödynnettävä istuin. Tässä mallissa avustaja seisoo takana varmistamassa ja auttamassa ohjaamisessa, joten vaatii asiakkaaltakin parempaa kehonhallintaa.

Ja vielä yksi perinteisempi malli näytille. Tässä koppakärryihin verrattuna hyvää on tuo selkänoja ja asiakas on helpommin autettavissa kyytiin, kun sivuilla ei ole korkeita laitoja. Tosin tämänkin käyttö vaatii asiakkaalta taas sitä parempaa kehonhallintaa, mutta plussana ehdottomasti tila avustajalle istua vieressä.

Paikan kotisivut:   http://www.laukanmaki.fi/ 

Facebook-profiili

  Löydät meikäläisen nyt myös Facebookista:

https://www.facebook.com/profile.php?id=100010116677208

  Päätin matkia niitä monia muita, jotka luovat oman työprofiilin Facebookiin. Ja kieltämättä, nyt saan pidettyä työ- ja yksityiselämää edes hieman irrallaan toisistaan ;) Lisää kaveriksi, jos haluat pysyä yhteyksissä!


  Lisäksi sain juuri tänään kuulla TE-keskuksen sanelemista muutoksista tulevasta työharjoittelustani Harmoniatallilla. Olin asennoitunut tekemään seuraavat palttiarallaa 1,5 vuotta työharjoittelua, mutta koska kaikesta tänä päivänä leikataan, niin leikattiin myös mun harjoittelusta...  Kerron tästä enemmän vähän myöhemmin.

                                                  (Leikin vähän PicMonkeylla :D)

Green Care 2015

                                                         http://www.gcfinland.fi/


   Me osallistuttiin kollegani Kirsin kanssa tänä vuonna Green Care -alan päätapahtumaan Ypäjällä. Oltiin tosin paikalla vain kaksipäiväisen tapahtuman ensimmäisenä päivänä, mutta oltiinpahan kuitenkin :) Torstaina ohjelmassa oli eläinavusteisuuden käytäntöjä. Tuulia Appleby luennoi eläimen luontaisesta stressi- ja pelkoreaktiosta, Tuire Kaimio eläimestä kuntoutustilanteessa, sen kehonkielestä sekä ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Workshopeista osallistuimme ryhmiin `eläin mielenterveystyössä´ ja `eläin fysioterapiassa´. Viimeisenä oli vielä demonstraatio hevosen kouluttamisesta terapiaan ja hevosavusteiseen toimintaan. Ja toki saatiin nauttia suomenhevosnäytöksestä :)

  (Perjantai jatkui vielä teemalla eläinavusteisuus osana palveluntarjontaa)

   Paikalle oli saapunut hurja määrä osanottajia, ja määrä ilmeisesti oli yllättänyt järjestäjätkin. Enkä muuten itsekään ollut Ypäjällä käynyt kuin viimeksi vuonna 2006 tallirakentamisen luennolla ja sitä ennen 90-luvun puolivälin tienoilla hoitajana mukana kisoissa. (Itselleni surullisen kuuluisat, jopa legendaariset kilpailut, joissa syntynyttä...eh...tarinaa jaksaa kyseinen kilpailija kertoa vielä tänä päivänäkin. Tarina ei varsinaisesti imartele meikäläistä, vaan aiheuttaa enemmänkin nolostunutta paikalta poistumista ja punastelua. Noh, oikeasti osaan siihen jo suhtautua huumorilla, mutta pakkohan se on, kun sen ei näköjään anneta painua unholaan.)

   Päivän paras anti oli mansikkavyö :) Olen ilmeisesti kerran nähnyt tälläisen härpäkkeen aikaisemmin yhden tutun ratsastusterapeutin varustevalikoimassa (tai ainakin oletan sen olleen tämä, koska en ollut vastaavaa aikaisemmin nähnyt ja se ainakin näytti siinä telineessä roikkuessaan vähän tämänlaiselta)

   Vyön nimi kuulemma juontaa juurensa ensimmäisestä prototyypistä, joka oli valmistettu punaisesta nahasta. Tätä käytettiin tässä tapauksessa takaa-ajaen, mutta sitä voi toki käyttää ihan tavistaluttaenkin. Vyön tarkoitus oli se, että ratsastaja pysyy hevosen painopisteen päällä selässä istuessaan. Oikeassa kohdassa. Totta, nimittäin vikellys- ja kahvavyöt työntävät ratsastajan selässä aavistuksen taaemmaksi. Kahvat mansikkavyössä olivat pienet, pehmeät ja matalalla, joten ratsastaja joka tarvitsee enemmän tukea ja vahvemmat kahvat kiinnipidettäväksi, tarvitsisi jonkun tuunatun version.

   Molemmat, sekä minä että Kirsi, mietittiin siinä, että olisi ollut kiva päästä kokeilemaan ihan selästä tätä vyötä. Myöskin tuo takaa-ajaminen tai ohjasajo, kumpaa nimitystä haluaakaan käyttää, olisi kieltämättä hyvä olla hevosillekin tuttua, jos terapeutti haluaa sitä työssään käyttää. Itse olen aikanaan ajanut omalla hevosellani sekä maasta takaa että kärryillä, joten mun osalta se luonnistuisi kyllä.

   No, kerronko nyt vielä tähän loppuun sen naurettavan kisahoitajakommellukseni, jotta saatte muutkin nauraa meikäläiselle. Tätä tarinaa on levitetty jo sen verran kiitettävästi, että rikka rokassa se tämäkin.

Paikka: Ypäjä
Aika: joskus -90 luvun alku tai puoliväli
Kilpailu: joku kansallinen kenttähärpäke varmaankin
Status: teini- ja poni-Heidin ensimmäinen "ulkomaanmatka" kisahoitajana
Hevonen: nuori ja komea musta ori
Ratsastaja: mieshenkilö, jolla on pakonomainen tarve antaa tämän kyseisen asian olla painumatta unholaan :D
Rikostoveri: Oli kyllä (toisen matkassa olleen hevosen hoitaja), mutta turha häntä on tästä sopasta syyttää. Itse tein päätöksen. Tosin hän oli tukemassa sitä päätöstä, joten liittyy siltä osin tähän keitokseen

  Lähdettiin aikaisin aamulla ja vaikka olin kamat laittanut pääosin jo edellisenä iltana valmiiksi, niin yksi pieni juttu oli silti unohtunut kuormasta. Todennäköisesti se oli jossain karsinan vieressä käytävällä, sillä muistan ne katsoneeni edellisenä iltana, mutta kisapaikalla en niitä sitten mistään löytänyt.

  Meillä oli tosiaan useampi hevonen matkassa ja kaksi näistä, minun hoidettavani ja Rikostoverini hevonen majoittuivat Ypäjällä talliin odottamaan omaa koulustarttiaan. Siinä oli hyvin aikaa letittää hevonen ja varmistin vielä ratsastajalta että "letitetäänkö?" ja hän vastasi että kyllä. Niinpä minä aloin vääntämään sykeröitä - vain huomatakseni että ne letityskumilenksut on jääneet kotiin. Kauhea paniikki iski, nimittäin hevosella kilpaileva ratsastajahan on aina Jumalasta seuraava ja se kun vielä sattui olemaan auktoriteettisessä asemassa oleva arvovaltainen henkilö (ainakin poniteinin silmissä), niin eihän sille voi mennä tunnustamaan, että unohdin kumilenksut kotiin.

                                                                (kuva: tokmanni.fi)

  Kauhea paniikki: mitä mä nyt teen?!? Rikostoverillakaan ei ollut kumppareita (joko hevonen oli jo letitetty tai sit sitä ei letitetty ollenkaan, en muista enää), mutta onneksi lamppu välähti: "Hei, lainataan joltain!". Ja sitten kauhealla höökillä etsimään tallista joku ihminen. Mutta kumma kyllä, isossa tallissa ei ollut ketään. En edes muista oliko karsinoissakaan juuri hevosia, mutta tallista löydettiin vain yksi ponityttö, joka tunki hätääntyneelle kisahoitajalla pussillisen kumilenksuja käteen. Neonvihreitä kumilenksuja. Aivan kirkkaan kirkuvan neonvihreitä kumilenkkejä.

  Vähän aikaa mä niitä pyörittelin kädessäni, että mitä mä nyt teen. Mutta koska ratsastaja sanoi että letitetään, niin minähän letitän. Väristä viis *facepalm vielä vuosien jälkeenkin*

  Tuli jotain aikatauluhässäkkääkin vielä loppuvaiheessa. Oltiin sen verran myöhässä paikalta hevosten kanssa, että ratsastaja joutui suoraan hyppäämään selkään ja verkkaamaan kun saavuttiin heppoinemme kilpailupaikalle (Ypäjällä on pitkät siirtymämatkat). Joten meiltä pörhelsi areenalle komea musta nuori ori, vihreet letityslenksut välkkyen. Oikeesti! Hei ihan oikeesti!! Mä en varsinaisesti haastatellut ratsastajaa startin jälkeen, mutta jälkeenpäin kuulin, että oli niistä jotain kuittia tullut... Se ois varmasti purkauttanut ne, jos olisi ollut aikaa, mutta kun sitä ei ollut sekuntiakaan ylimääräistä.

  Onneksi olin ilmeisesti kompensoinut pientä hutiani sen verran hyvin, että sain lähteä jatkossakin kisoihin hoitamaan samaista hevosta, mutta tämän episodin jälkeen mustat letityskumpparit oli aina mun taskussa. Häpäisin komeasti hevosen, nöyryytin ratsastajaa ja itseäni. Siinä sen reissun saldo. :D

Arvoitus

  Pieni itsetutkistelu on silloin tällöin paikallaan itsekullekin. Se voi tuoda esiin joko positiivisia tai negatiivisia asioita, uhkia tai parannettavaa. Joskus järki ja tunne sanovat eri asioita. Kumpi niistä enemmän vaikuttaa juuri sinuun, riippuu siitä omasta persoonasta ja luonteesta. Mulle on muutamat eri psykiatrian sairaanhoitajat, psykologit, psykoterapeutit tai vastaavat sanoneet, että olen aivan selvä tunneihminen. Ja myönnän, niin olenkin.

   Tiedättekö mikä tämä on? Jaan tämän kahteen eri kysymykseen.

1. Kaikilla ratsastajilla on sellainen. Joillain se on hyvä, toisilla huono. Joillain ehkä jopa olematon, toisilla ylikorostunut. Tai ihan mitä tahansa näiden väliltä. Siihen voi vaikuttaa itse tiedostaen ja myös tiedostamatta. Siihen voi vaikuttaa myös ulkopuolinen taho. Minun mielestäni tämä on hyvin tärkeä asia, ja väittäisin, että niin myös kaikkien ratsastajien mielestä (ainakin niiden, jotka kykenevät ja haluavat suorittaa jonkinlaista itsereflektointia).


2. Tuntuu, että haluaisi hävitä. Murentua pieniksi palasiksi ja hävitä maailman tuuliin. Kaivautua maan alle. Olla huomaamaton tai jopa näkymätön. Välttää tulemasta huomatuksi. Välttää katsekontaktia niin pitkään kuin mahdollista. Toivoa, ettei kukaan katsoisi ja näkisi. Haluaisi huutaa ettei pysty tähän. Haluaisi huutaa ettei osaa. Haluaisi mennä peiton alle piiloon eikä tulla koskaan sieltä pois.

   (Vastaus ei kylläkään ole kankikuolain, vaikka se yo kuvassa esiintyykin :) Kuva sattuu olemaan eiliseltä Green Care -päivältä Ypäjältä. Aiheeseen liittyvää kuvaa kun ei satu nyt olemaan, vaikka se olisikin helppo lavastaa tekstiä varten. Täytyykin muuten muistaa ottaa joskus, kun on aikaa kuvailla rekvisiitalla.)

                                                 Keksitkö vastauksen?

1. Ratsastuksellinen itsetunto.

2. Minun ratsastuksellinen itsetuntoni.


   Ykköskohta ei kaivanne selittämistä sen enempää. Toki voit kommenttikenttään kertoa omastasi tai muuta sanottavaa asiasta. Sitävastoin kakkoskohta vaatinee jotain avaamista, vaikkakin tekstejäni aiemmin lukeneet ovat varmastikin sen haistaneet rivien välistä. Itse määritän oman itsetuntoni kolmeen eri osa-alueeseen. On tämä kyseinen ratsastuksellinen itsetunto, on (tälle en ole vielä keksinyt parempaa nimitystä) hevosellinen itsetunto ja sitten se kolmas, joka kattaa muun elämän tallin ulkopuolella. Se itsetunto, joka on yläkäsite näille muille.

   Ehkä selvemmin sanottuna, on ITSETUNTO, jonka minä jaan vielä alakäsitteisiin ratsastuksellinen ja hevosellinen (<- sanokaa joku tuolla parempi termi!).

   Tuohon THE itsetuntoon en ota sen kummemmin tässä kantaa (eikä se varsinaisesti tähän kuulukaan, koska haluan käsitellä noita kahta muuta). Hevosellinen (horsellinen, hipollinen, equinellinen, hästillinen, pferdellinen...) itsetunto mulla on vahva. Todella vahva. Mulla on mielikuva päässä kuinka haluan asioiden olevan ja toimivan, ja niin myös tulee tapahtumaan. Hevonen tulee mun tilaani, jos mä haluan ja on tulematta, jos mä haluan. Yksikään hevonen ei määritä mun itsetuntoani enkä usko, että pystyy sitä heilauttamaankaan.

   Onko se sitten ylikorostunut? Omasta mielestäni ei. Pystyn myöntämään mahdolliset virheeni ja muokkaamaan omaa käytöstäni parempaan suuntaan. Olen avoin uusille menettelytavoille ja keskustelen niistä mielelläni muiden kanssa. Mutta tiedostan sen, että tässä on olemassa myös uhka. Tietynlainen nöyryys täytyy säilyä tai homma voi karata käsistä.

   Tämän itsetunnon osa-alueen määrittelen kattamaan kaiken muun hevosen kanssa tapahtuvan toiminnan, paitsi ratsastuksen. On siis ratsastus ja se kaikki muu mitä hevosen kanssa tehdään, välillinen ja välitön. Konkreettinen ja abstraktinen.

   Eli se on omasta mielestäni kunnossa. Sen vielä sanon, että tuokin käväisi pohjamudissa sairastumisen ja hevostauon aikana, mutta nousi melko nopeasti työkokeilun aikana lähes omalle entiselle tasolleen. Ihan sillä samalla se ei ole vieläkään, koska pitkä hevostauko ja osaksi MS-taudin aiheuttamat kognitiiviset muutokset ovat saaneet paljon asioita pyyhkiytymään mielestä pois ja ne täytyisi opetella uudelleen. Mutta onhan tässä aikaa. Loppuelämä ;)

   Mutta sitten se toinen. Se ratsastuksellinen. Se on yhä siellä pohjamudissa. Oikeastaan jopa sen mudan alla. Niin syvällä, että sen joutuu sieltä hartiavoimin kaivamaan ylös. Ja sen on vain ja ainoastaan nuijinut sinne rakas ystäväni (huomaa ironia!) MS-tauti. Jos tuon ystäväni voisi jättää kotiin tai kaappiin kun lähtee ratsastamaan, niin tässä ei olisi varmaankaan sen suurempaa ongelmaa. Mutta kun se inhottava seuralainen roikkuu puntissa mukana sinne selkäänkin! Ei irtoa. Ei vaikka rautakangella yrittäisi vääntää. Sille pitää vaan kattaa oma paikka sinne selkään ja kuunnella jatkuvaa kettuilemista ja sietää kapuloiden tunkemista rattaisiin. Ja sitten pitäisi vain hymyillä ja koittaa olla välittämättä. Helpommin sanottu kuin tehty.

   Kokeile joskus? Pyydä joku kaverisi samaan aikaan kentälle kun ratsastat itse. Käske sen sabotoida ratsastustasi kaikella mahdollisella tavalla. On varmaan todella kiva ratsastaa, eikö? Joo, niin on mustakin. Ainut ero tulee siinä, että ulkopuolisen sabotoijan voi pyytää poistumaan ja jättämään rauhaan. MS-tautia en voi. Eikä muutakaan pysyvää vammaa, oiretta tai sairautta.

   Voin tunnustaa, etten voisi millään lailla ymmärtää tätä, jos en itse sitä joutuisi jatkuvasti kokemaan. Luulisin ymmärtäväni, mutta käytännössä ei olisi hajuakaan. Ja uskon, vaikka se erittäin ironista onkin, että oma sairauteni tekee minusta paremman vammaisratsastuksen ohjaajan kuin mitä olisin perusterveenä. Tuo ratsastuksellinen itsetunto vain pitäisi saada kaivettua ylös sieltä mudasta. Onneksi mulla on vielä aikaa tehdä sitä. Täytyy muistaa, että olen vasta palannut hevosen selkään. Täytyy muistaa, etten ole koskaan ollut enkä koskaan tule olemaan PRO. Eikä mun tarvitsekaan olla.

Ei tänään.

   Joskus on niitä hyviä tunteja, joskus vähän vähemmän hyviä (ja toisinaan katastrofaalisia). Tänään oli vähemmän hyvä. Taivaan tähtikartat ei tänään olleet kohdillaan, ei sairauden eikä minkään muunkaan kannalta, joten eipä siinä jäänyt juuri jälkikasvulle kerrottavaa. Itse en löydä ratsastustunnista mitään hyvää sanottavaa, tosin opettaja jostain väkisin sitä näytti kaivavan. Mahtava tyyppi, me like! Alina taas on suorastaan ärsyttävän fiksu eläin. Se on monesti semmoinen jäkittävä liimakenkä (mutta se sopii mulle, sillä oon noita liimakenkiä puskenut koko ikäni eteenpäin, joten se ei todellakaan ole ongelma ;) ), mutta tänäänpä se sitten hoksasi, että kun ei kerran pysty jumittamaan niin...juostaan sitten alta pois!!

   Tää eläin kyllä löytää ratsastajan heikon kohdan ja käyttää sitä siekailematta hyväkseen :D Mä oon aina hätää kärsimässä sen kanssa, kun pitäis olla koko paketti kohdallaan tai se livahtaa jostain pois. Tykkään, että hevonen haastaa, mutta joskus ois kiva kun tää ratsastaminen olis vähän helpompaa ;)

  Sattui mun edesmenneen hevoseni kengittäjä olemaan hommissa samaan aikaan (juurikin tätä mun pakenevaa liimakenkää laittamassa) ja tuli vähän muisteltua vanhoja aikoja. Mä huomasin, että on niin mukava jutella, kun toinen tietää ja tuntee sieltä edellisestä elämästä ja ymmärtää vielä, ettei se homma oikein enää luonnistu samaan malliin. Mä huomaan kehittäväni itselleni kamalaa painetta siitä, kun ympärillä on uusia ihmisiä ja uusia odotuksia. Ne muodostaa musta kuvan sen perusteella mitä ne näkee, ja se näky ei missään nimessä ole meikäläistä imarteleva.

                                          (kuvan hevonen ei liity blogipostaukseen)

   Sain myös ratsastussaappaat lahjoituksena eräältä vanhalta heppatutulta (kiitos vielä jos tätä luet <3 ) ja nekin sotki pakettia omalta osaltaan. Mun jalat tuntui niin kevyiltä, etten oikein tiennyt missä ne sijaitsevat. (Aika jännä, koska ennen vanhaan ne vain tukevoitti jalkaa, nyt toi malli tuntui olevan niin kevyt ja virtaviivainen, että ihan kuin ei ois ollut jalkoja ollenkaan!) Ehkä mä niihin vielä totun.

   Huomenna suunnataan kollegan kanssa Ypäjälle valtakunnalliseen Green Care -alan päätapahtumaan.

Pari videoo

Mulla on ollut kauheesti tehtävää ja hirveä kiire, joten en ole kerennyt suoltamaan blogipostausta. Enkä kerkiä nytkään. Sitävastoin lataan pari videoo katseltavaksi. Niissä ei ole mitään sisältöä, kunhan vain osoittaa kuinka ihanaa tämä mun työni on :) Ensimmäisessä me vaan kuljeksitaan kollegan kanssa pusikossa kesken päivän:

https://www.youtube.com/watch?v=BItf9ZWXjFc

   Ja toisessa parkkeeraan hepan rampille, että pääsen selästä alas. Just näin sen pitäisikin tapahtua. Että siihen vaan mennään ilman sen kummempia korjailuja tai mallailuja.

                                       https://www.youtube.com/watch?v=TaZ6qa-8IXY

   Mä niin odotan, että pääsen tekemään näitä joskus ihan kokopäiväisesti ja saan siitä jopa vielä palkan!! Vaeltelemaan pitkin metsiä hepan kanssa, ratsastelemaan ja opettamaan erityisiä ihmisiä tekemään sitä myös. Voiko parempaa ollakaan?

Ahneus kostautuu

   Taas mä tein sen. Vaikka ei pitänyt. Innostuin liikaa alkutunnista ja väsytin itseni. Harmittaa ihan sikana.

  Luulin että jaksan. Mutta arvioni meni ihan päin seiniä! Luulen, että päälle yrittävä flunssa oli suuressa osassa tässä näytelmässä, ja vaikka sen huomioinkin, niin pääsi iskemään puun takaa. Lesson learned? Not! Uskon, että tulen tekemään saman virheen vielä useasti omia rajojani hakiessa, mutta toivottavasti yhä pienenevässä määrin. Yritän olla itselleni armollinen: "hei, tätä on tehty vasta niin lyhyen aikaa, että ollaan vasta lastenkengissä asian kanssa". Mutta en voi väittää ruoskineeni itseäni oikein urakalla eilisen päivän ajan. Kun innostus iskee, sitä luulee selviävänsä enemmästä kuin selviääkään.

  Toinen suunta meni ihan ookoo, mutta hevonen vaatii jatkuvaa ratsastamista ja huomasin heti suunnanvaihdon jälkeen, ettei mun vasen jalka toimi ihan kunnolla. Jatkoin silti, mutta yhdistelmä väsynyt vasen jalka/pohkeenväistö oikealle/vas laukannosto johti siihen, että vasuri sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Vaikka yritin sitä avittaa ratsastamalla hyvin lyhyen pätkän väistöä ja pidemmän matkan suoraan ennen laukannostoa, niin lihasväsymys oli sen verran totaalinen, ettei se auttanut käytännössä yhtään.

                          "Tää ei voi olla totta. Tässäkö tää nyt sitten taas oli tältä erää?"

                                                                 "*kirosana*"


   Pettynyt. Ärsyyntynyt. Vähän surullinenkin. Siinäpä ne päällimmäiset fiilikset. Tätä on ehkä vaikeinta käsitellä ja hyväksyä omassa MS-taudissani. Ei ole enää itse hallitsemassa omaa kroppaansa. On joku toinen, joka määrää mitä milloinkin tehdään ja mitä ollaan tekemättä. Ja kun se määrä on joka kerta erilainen! Olis helpompaa, jos tietäisi, että pystyn ratsastamaan ns. täysillä 30min ja sit se on ohi. Mutta kun se voi jollain kerralla olla 5min, toisella 15min, hyvänä päivänä 45min tai sitten jotain ihan muuta.


  Ne sanoo, että pitäisi olla tyytyväinen kun on "vaan" MS-tauti eikä tappava sairaus. Näinä päivinä en pysty MS-taudistani "iloitsemaan".


(PS. Mä tartten ne hitsin kannukset jalkaan nyt! Säästääkseni vähän jalkavoimiani. Pysyisköhän ne mun työkengissä mitenkään päin?)

Tuulahdus nuoruudesta

   Sunnuntaina valtakunnallinen Nouse Ratsaille -päivä ja yllättävä tuulahdus menneisyydestä. Katsoin heti, että tuossa ihmisessä on jotain tuttua. Se on jostain tutun näköinen. Ja itseasiassa jotkut aivokaapelit kolisivat sen verran yhteen, että sen täytyy liittyä vammaisratsastukseen ;). Ja koska hän ei ole tallin nykyisiä asiakkaita, mun täytyy tuntea hänet jostain muualta.

   Mulle tuli aavistus, mutta vahvistin sen vielä kysymällä hänen nimensä. Ja kyllä! Henkilö, joka on ollut mun ihka ensimmäinen kosketus vammaisratsastukseen! Liikutaan 1990-luvun alkupuolelle, eli mitä siitä huonolla matikkapäällä laskettuna tulee? 20 vuotta. Silloisella ratsastuskoululla (joita on tasan yksi ennen Harmoniatallia :D ) kävi silloin tällöin jokunen vammaisratsastaja, mutta tämä kyseinen henkilö oli kaikista "vakiasiakkain" ja muistan taluttaneeni häntä useammankin kerran. Koska hänellä oli aina jompikumpi tallin luottoponeista; joko minun hoitsuni tai kärpäskimo huippuponi. Silloin hän oli hädin tuskin itseäni pari vuotta vanhempi eli teini-ikäinen.

   Ainoastaan pituutta oli tullut lisää, aikuistumista kasvoihin ja omat jalat vaihtuneet pyörätuoliksi.

   Muistan vuosien takaa sen, että hän oli aina hurjan iloinen ja onnellisen oloinen tullessaan ratsastamaan. Hän kommunikoi kiljahdellen ja nauraen, ja varsinkin ravipätkät olivat hänelle kovasti mieleen. Oli mahtavaa nähdä, että hän on yhäkin jatkanut harrastustaan kaikki nämä vuodet (säännöllisesti tai epäsäännöllisesti).

  Tuli itsellekin sellainen "ympyrä sulkeutui"-fiilis. Se, mistä aloitettiin, on kaikkien näiden vuosien jälkeen johtanut tähän, missä tänään ollaan.

  Mulla on ilo julkaista erään Nouse Ratsaille -päivän asiakkaan kokemus:

"Jo pelkkä hevosen selkään pääseminen ja sen tajuaminen, että ratsastusterapia on mahdollista, tuntui aivan mahtavalta! Itse ratsastus toimi erittäin hyvänä keskivartalotreeninä, jalkani olivat kramppaamatta koko loppupäivän ja ratsastaessa mielikin rentoutui. Eli iso kiitos huippukokemuksesta!"

Vammaisratsastuksen ohjaaja -koulutukseen!

  Mahtavaa, pääsin aloittamaan vammaisratsastuksen ohjaaja -koulutuksessa!! Saan vielä kollegani mukaan opiskelemaan. Ja paikalla on muitakin tuttuja vammaisratsastuksen peruskurssilta. Tämän myötä varmistuu siis myös se, että pyörin Harmoniatallilla näillä näkymin melkein 2016 loppuun työharjoittelijana. (Koulutus itsessään ei vaadi työharjoittelua, mutta koska mulla on prosessissa mukana Työvoiman Palvelukeskus, ja tällä tuetaan vammaisen henkilön sijoittumista työmarkkinoille, niin työharjoittelu sisältyy tähän koulutukseen.)

   Työharjoittelun ajankohdista ja tuntimääristä en vielä tiedä itsekään. Mulla on tänään puhelinpalaveri asianhoitajani kanssa. Jos oikein ymmärsin viime palaverissa, niin työharjoittelun tuntimäärä on yhteydessä koulutuksen OPSiin ja tuntimääriin, jotka on tässä koulutuksessa vaikea määrittää. Eli mä en välttämättä tee 5 päivää/8h, vaan se voi olla jotain ihan muuta. Mutta se on ihan ok, jotta mulle jää tilaisuuksia tehdä muutakin. Tällä hetkellä nimittäin rauta on meikäläisen kohdalla suht kuumana ;) Mua on pyydetty kokemusasiantuntijan roolissa puhumaan ammattilaisille, ja pelkästään tälläisen esityksen valmistaminen ottaa oman aikansa. Lisäksi on koulutukseen liittyvät tehtävät, normaali arki mun tuholaistermiittieni (lue: lasten) kanssa (varsinkin esikoisen alkanut koulutie vaatii vielä vähän järjestelyjä, koska IP-mahdollisuutta ei ole) ja on sitä muitakin virityksiä useampaankin suuntaan. Me like! Mutta koska mulla on burnout-historia, niin joudun todella tarkkaan miettimään mitä teen, ettei lipsahda yli. Siksi pari projektia on toistaiseksi tauolla tai muuten toimii vähemmillä voimavaroilla.

   Ensimmäinen koulutusviikonloppu on jo tässä kuussa. Ainoa miinuspuoli tässä on, että koulutus on tänä vuonna Kiuruvedellä. Joudun vähän fiksailemaan noita kulkuyhteyksiä, nimittäin matkustaminen on raskasta meikäläiselle. Se imee voimavaroja kuin sieni, ja haluaisin olla toimintakunnossa vielä opistolle päästyänikin. Todennäköisesti joudun lähtemään liikkeelle jo edellisenä päivänä. Mm. nämä ovat niitä hetkiä, kun MS-tauti näyttäytyy mun elämässä niin, ettei sovi suinpäin syöksyä tekemään, vaan pitää tarkasti harkita paras vaihtoehto. Mun MS-tautini kanssa ei juttuja tehdä kovin spontaanisti. Mutta se on ihan fine, kun olen siitä tietoinen.

   Hevonen ylläolevassa kuvassa demonstroi fiilikseni pitkän matkustamisen jälkeen :) Enivei, innolla ja ilolla kohti (toivottavasti) loppuelämän polkua <3

Saa haastaa

   Yksi mun suurimpia ongelmia ratsastaessa on tällä hetkellä itsensä haastamattomuus. On helppoa matkustaa ja haahuilla, kun "en mä nyt kuitenkaan pysty". Mutta tänään mä uskalsin ensimmäistä kertaa haastaa itseäni ratsastamaan. Tehdä jotain (muutakin kuin matkustelua). Ehkä se tuli tunnin harjoituksen kautta. Se oli sellainen, että ei edes pystynyt haahuilemaan päästäkseen kunnialla tehtävästä läpi. Ehkä pari palasta vain loksahti kohdalleen (tunnin aihe, viileähkö ilma, ihan ookoo ratsastusmoodi, hevonen...). Mä en tiedä mistä se johtuu, että piiskaan mielelläni muita antamaan itsestään enemmän, mutta omalla kohdallani jään vähän varjoihin piiloon. Ehkä tässä pätee juuri se klassinen "älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon" ;)

   Tunti oli hyvä, mutta väsytin itseni, täytyy tunnustaa. Yhdessä kohtaa loppui veto ihan täysin. Mä en yleensä tykkää jättää tehtävää "huonoksi", vaan haluan tehdä niin kauan, että se onnistuu ja jää positiivinen mielikuva. Mutta tänään vasemman laukan kanssa mun piti luovuttaa. Mä hoksasin kyllä, että lihasväsymys painaa päälle sen verran paljon, että en pysty tätä suoritusta tästä enää parantamaan. Mutta koska oikea oli suuntana ollut ihan hyvä, ravipätkät ihan kohtuullisia, niin ehkä koko maailma ei muuta suuntaansa, jos vasen laukka jää tänään keskeneräiseksi. Mä en halua antaa siimaa, mutta MS-tauti pakottaa joskus antamaan. Ei voi mitään. Nou kän duu.


   Tämän päivän hevonen on mulle haastava (se valkoinen prinsessa muuten). Se saamarin konkari on juossut tunteja niin paljon, että tasan taatusti käyttää heti tilanteen hyväkseen, jos vähän unohtuu vaikka ulkopohje. Tai -ohja. Mun on vaikea kontrolloida samanaikaisesti kaikkia neljää raajaani ja koska piuhat ovat siellä kärsineet, ei viesti kulje ihan yhtä sutjakasti hermoradoissa. Eli Alina haastaa mut sekä fyysisesti että kognitiivisesti. Alinan kanssa mun uhka on kognitiivinen fatiikki. Kun viestiä tulee hevoselta jatkuvasti, mä en jossain vaiheessa pysty sitä välttämättä enää vastaanottamaan tai ainakin sen prosessoiminen hidastuu ja väsyttää mua. Mutta toisaalta mä tykkään juuri tälläisistä hevosista, jotka opettavat ratsastamaan. Jos et käytä ulkopohjetta, se karkaa ulos. So simple!