lauantai 19. syyskuuta 2015

Green Care 2015

                                                         http://www.gcfinland.fi/


   Me osallistuttiin kollegani Kirsin kanssa tänä vuonna Green Care -alan päätapahtumaan Ypäjällä. Oltiin tosin paikalla vain kaksipäiväisen tapahtuman ensimmäisenä päivänä, mutta oltiinpahan kuitenkin :) Torstaina ohjelmassa oli eläinavusteisuuden käytäntöjä. Tuulia Appleby luennoi eläimen luontaisesta stressi- ja pelkoreaktiosta, Tuire Kaimio eläimestä kuntoutustilanteessa, sen kehonkielestä sekä ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Workshopeista osallistuimme ryhmiin `eläin mielenterveystyössä´ ja `eläin fysioterapiassa´. Viimeisenä oli vielä demonstraatio hevosen kouluttamisesta terapiaan ja hevosavusteiseen toimintaan. Ja toki saatiin nauttia suomenhevosnäytöksestä :)


  (Perjantai jatkui vielä teemalla eläinavusteisuus osana palveluntarjontaa)

   Paikalle oli saapunut hurja määrä osanottajia, ja määrä ilmeisesti oli yllättänyt järjestäjätkin. Enkä muuten itsekään ollut Ypäjällä käynyt kuin viimeksi vuonna 2006 tallirakentamisen luennolla ja sitä ennen 90-luvun puolivälin tienoilla hoitajana mukana kisoissa. (Itselleni surullisen kuuluisat, jopa legendaariset kilpailut, joissa syntynyttä...eh...tarinaa jaksaa kyseinen kilpailija kertoa vielä tänä päivänäkin. Tarina ei varsinaisesti imartele meikäläistä, vaan aiheuttaa enemmänkin nolostunutta paikalta poistumista ja punastelua. Noh, oikeasti osaan siihen jo suhtautua huumorilla, mutta pakkohan se on, kun sen ei näköjään anneta painua unholaan.)

   Päivän paras anti oli mansikkavyö :) Olen ilmeisesti kerran nähnyt tälläisen härpäkkeen aikaisemmin yhden tutun ratsastusterapeutin varustevalikoimassa (tai ainakin oletan sen olleen tämä, koska en ollut vastaavaa aikaisemmin nähnyt ja se ainakin näytti siinä telineessä roikkuessaan vähän tämänlaiselta)





   Vyön nimi kuulemma juontaa juurensa ensimmäisestä prototyypistä, joka oli valmistettu punaisesta nahasta. Tätä käytettiin tässä tapauksessa takaa-ajaen, mutta sitä voi toki käyttää ihan tavistaluttaenkin. Vyön tarkoitus oli se, että ratsastaja pysyy hevosen painopisteen päällä selässä istuessaan. Oikeassa kohdassa. Totta, nimittäin vikellys- ja kahvavyöt työntävät ratsastajan selässä aavistuksen taaemmaksi. Kahvat mansikkavyössä olivat pienet, pehmeät ja matalalla, joten ratsastaja joka tarvitsee enemmän tukea ja vahvemmat kahvat kiinnipidettäväksi, tarvitsisi jonkun tuunatun version.







   Molemmat, sekä minä että Kirsi, mietittiin siinä, että olisi ollut kiva päästä kokeilemaan ihan selästä tätä vyötä. Myöskin tuo takaa-ajaminen tai ohjasajo, kumpaa nimitystä haluaakaan käyttää, olisi kieltämättä hyvä olla hevosillekin tuttua, jos terapeutti haluaa sitä työssään käyttää. Itse olen aikanaan ajanut omalla hevosellani sekä maasta takaa että kärryillä, joten mun osalta se luonnistuisi kyllä.



   No, kerronko nyt vielä tähän loppuun sen naurettavan kisahoitajakommellukseni, jotta saatte muutkin nauraa meikäläiselle. Tätä tarinaa on levitetty jo sen verran kiitettävästi, että rikka rokassa se tämäkin.

Paikka: Ypäjä
Aika: joskus -90 luvun alku tai puoliväli
Kilpailu: joku kansallinen kenttähärpäke varmaankin
Status: teini- ja poni-Heidin ensimmäinen "ulkomaanmatka" kisahoitajana
Hevonen: nuori ja komea musta ori
Ratsastaja: mieshenkilö, jolla on pakonomainen tarve antaa tämän kyseisen asian olla painumatta unholaan :D
Rikostoveri: Oli kyllä (toisen matkassa olleen hevosen hoitaja), mutta turha häntä on tästä sopasta syyttää. Itse tein päätöksen. Tosin hän oli tukemassa sitä päätöstä, joten liittyy siltä osin tähän keitokseen

  Lähdettiin aikaisin aamulla ja vaikka olin kamat laittanut pääosin jo edellisenä iltana valmiiksi, niin yksi pieni juttu oli silti unohtunut kuormasta. Todennäköisesti se oli jossain karsinan vieressä käytävällä, sillä muistan ne katsoneeni edellisenä iltana, mutta kisapaikalla en niitä sitten mistään löytänyt.

  Meillä oli tosiaan useampi hevonen matkassa ja kaksi näistä, minun hoidettavani ja Rikostoverini hevonen majoittuivat Ypäjällä talliin odottamaan omaa koulustarttiaan. Siinä oli hyvin aikaa letittää hevonen ja varmistin vielä ratsastajalta että "letitetäänkö?" ja hän vastasi että kyllä. Niinpä minä aloin vääntämään sykeröitä - vain huomatakseni että ne letityskumilenksut on jääneet kotiin. Kauhea paniikki iski, nimittäin hevosella kilpaileva ratsastajahan on aina Jumalasta seuraava ja se kun vielä sattui olemaan auktoriteettisessä asemassa oleva arvovaltainen henkilö (ainakin poniteinin silmissä), niin eihän sille voi mennä tunnustamaan, että unohdin kumilenksut kotiin.

                                                                (kuva: tokmanni.fi)

  Kauhea paniikki: mitä mä nyt teen?!? Rikostoverillakaan ei ollut kumppareita (joko hevonen oli jo letitetty tai sit sitä ei letitetty ollenkaan, en muista enää), mutta onneksi lamppu välähti: "Hei, lainataan joltain!". Ja sitten kauhealla höökillä etsimään tallista joku ihminen. Mutta kumma kyllä, isossa tallissa ei ollut ketään. En edes muista oliko karsinoissakaan juuri hevosia, mutta tallista löydettiin vain yksi ponityttö, joka tunki hätääntyneelle kisahoitajalla pussillisen kumilenksuja käteen. Neonvihreitä kumilenksuja. Aivan kirkkaan kirkuvan neonvihreitä kumilenkkejä.

  Vähän aikaa mä niitä pyörittelin kädessäni, että mitä mä nyt teen. Mutta koska ratsastaja sanoi että letitetään, niin minähän letitän. Väristä viis *facepalm vielä vuosien jälkeenkin*

  Tuli jotain aikatauluhässäkkääkin vielä loppuvaiheessa. Oltiin sen verran myöhässä paikalta hevosten kanssa, että ratsastaja joutui suoraan hyppäämään selkään ja verkkaamaan kun saavuttiin heppoinemme kilpailupaikalle (Ypäjällä on pitkät siirtymämatkat). Joten meiltä pörhelsi areenalle komea musta nuori ori, vihreet letityslenksut välkkyen. Oikeesti! Hei ihan oikeesti!! Mä en varsinaisesti haastatellut ratsastajaa startin jälkeen, mutta jälkeenpäin kuulin, että oli niistä jotain kuittia tullut... Se ois varmasti purkauttanut ne, jos olisi ollut aikaa, mutta kun sitä ei ollut sekuntiakaan ylimääräistä.

  Onneksi olin ilmeisesti kompensoinut pientä hutiani sen verran hyvin, että sain lähteä jatkossakin kisoihin hoitamaan samaista hevosta, mutta tämän episodin jälkeen mustat letityskumpparit oli aina mun taskussa. Häpäisin komeasti hevosen, nöyryytin ratsastajaa ja itseäni. Siinä sen reissun saldo. :D


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit