sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Apina (näe Ghost)

(Alkuhuomautus: Apina selässä muuttui tämän postauksen kuvissa aaveeksi, sillä en löytänyt ainuttakaan apinaa tai edes apinaa muistuttavaa olioo Picmonkeysta.)

  Sanon aina, että psyykkisiin rajoitteisiin on paljon vaikeampi löytää ratkaisuja kuin fyysisiin. Olen sitä mieltä sekä ohjaajan että ratsastajan ominaisuudessa. Voisi ehkä karkeasti arvioida, että 30% minun omista haasteistani on fyysisiä ja 70% psyykkisiä.

  Vuoden 2017 huipennukseksi MS kävi hieman räpläämässä johtoja vetäen ne hetkeksi melkoiseen umpisolmuun. Solmuun, joka ei auennut edes pettymyksen kyynelillä.

  Tämä (vielä hetken) kuluva vuosi on ollut melkoista alamäkeä, kääntyen loppuvuotta kohden ihan huikeaksi nousuksi! Ennen viimeistä ratsituntia sattui alla olemaan useampikin joko hyvä tai jopa erittäin hyvä tunti, joten kerrankin menin itseluottamuksella varustettuna viimeiselle ratsastustunnilleni, jossa aiheena oli esteradan ratsastus. Meidän oli ilmeisesti tarkoitus koota kaikki syksyn aikana hiotut taidot yhteen ja päräyttää rata viimeisen tunnin kunniaksi.

  Vielä pari kuukautta takaperin olisin epäillyt kyvykkyyttäni suoriutua kokonaisesta esteradasta, mutta viimeisten tuntien myötä olin vihdoin alkanut uskoa siihen, että pystyn yhden radankin kyllä suorittamaan. Varmaan ensimmäistä kertaa koko diagnoosiaikana menin tunnille sillä asenteella, että "mä niin tuun naulaan tämän!". Alla paras mahdollinen ratsu, hyvä ja luottavainen fiilis - mikä muka voi mennä vikaan?!?

  Joopa joo. Naulasin. Syvälle mutalammikkoon väärinpäin. Sillä ihan kaikki voi mennä vikaan.


  Mulla on aina se hemmetin MS-apina selässä. Jokaikisellä ratsitunnilla se käy vähän sörkkimässä, ilkkumassa tai muuten ärsyttämässä, mutta kun yrittää antaa sen säätää omiaan ja keskittyy itse omaan tekemiseen, niin kyllä se välillä rauhoittuu pelkäksi kyytiläiseksikin. Mutta aina silloin tällöin se ottaa musta niskalenkin. Jyrää täysin alleen. Pudottaa selästä ja valtaa itselleen koko tilan.


  Huomasin heti selkään hypättyäni, että kaikki ei ole nyt niinkuin normaalisti on. Löysin kuitenkin syyn siihen ja päätin yrittää olla välittämättä asiasta. Ehkä jo tässä se apina pääsi hieman kasvamaan. Mun sisäinen luottamus alkoi horjua, jolloin apina huomasi tilaisuutensa tulleen?

  Heti ensimmäisessä verkkahypyssä meillä oli pakka aivan sekaisin Blondin kanssa. Tai ei, vain mulla oli pakka sekaisin enkä osannut kertoa Blondille mitä tehdään, joten sekin hämmentyi vähän tilanteessa, kun jätin sen täysin yksin.


  Me ei saatu yhtään verkkahyppyä onnistumaan. Meillä oli aivan kaikki palaset hukassa. Enkä mä osannut ratkaista ainuttakaan ongelmaa mitä meillä oli. Tajusin ja tiedostin, että nyt ei toimi mikään ja nyt jälkiviisaana mun olisi pitänyt reagoida heti toisen verkkahypyn jälkeen ja pyytää opettajalta apuja. Mutta kai mä sitten idioottina ajattelin, että on se nyt jumalauta kumma jos mä en selviä yhdestä pienestä verkkapystystä itsekseni. Unohdin siinä tilanteessa täysin mun kognitiiviset hankaluudet ja niiden itseluottamusta syövän vaikutuksen.


  Jokaisella yrityksellä se apina kasvoi vain isommaksi ja isommaksi. Jokaisella (epäonnistuneella) hypyllä luotin aina vain vähemmän ja vähemmän siihen, että pääsen edes suurinpiirtein kelvollisesti esteestä yli. Näin jälkikäteen luulen, ettei edes opettaja tajunnut sitä kuinka suurissa vaikeuksissa olin. Olisin tarvinnut maastaratsastamista, rautakankiapua, mutta se ei ehkä näkynyt tarpeeksi päällepäin enkä osannut sitä siinä tilanteessa pyytääkään.


  Sitten se apina paiskasi mut kanveesiin (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti). Mulle iski aivan totaalinen lukko päälle. Ja siinä kohtaa peli oli menetetty. Viimeisin hyppy oli ollut kaikista vähiten katastrofi (eli siihen pystyi juuri ja juuri hypyt jättämään), joten en vaan saanut enää itseäni liikkeelle tekemään lisää verkkahyppyjä okserille. Mikään ei enää muuttanut sitä tosiasiaa, että menetin itseni jälleen kerran apinalle. En uskonut enää hetkeäkään, että pystyn pääsemään yhdenkään esteen yli. Jokainen este oli kuin Himalaja, jolle kiivetä. Not able.



  Ja kun itse sen tajusin, että tämä oli nyt tässä, niin en pystynyt estämään pettymyksen kyyneleitä vierimästä. Tai suorastaan suihkuamasta. Musta tuntui, että se hemmetin apina nielaisi koko hevosenkin. Ei ollut enää mitään. Ei ainuttakaan hyppyä enää eikä sitä rataakaan. Kaikki edellisillä tunneilla hankitut hyvät fiilikset oli nykäisty yhdellä apinan räkäisellä vedolla pois. Se apina sai mut uskomaan, etten pysty enkä kykene enkä selviä ja se on kaiken lisäksi vielä hevosen rääkkäystäkin. Se potki mut pois hevosen selästä ja kiljui päälle, että mun paikka ei ole missään nimessä siellä. Ja mä uskoin. Siinä tilanteessa mä uskoin. Olin mennyt jo niin vitutuksenkin yli, ettei missään kohtaa noussut edes pienen pientä taistelutahtoa esiin. Oikeasti, se apina suorastaan teurasti meikäläisen. (Miksi mulla alkoi tykyttämään päässä Kummelin "punatulkkujen verilöyly" ?)

  Joten lopputunti me katseltiin muiden loistamista. Sen mitä kyynelverholta nähtiin. Ja yritin tietty kaikin keinoin peittää sitä, mutta voi olla etten ihan onnistunut.


  Sitten tuli jälkipuinnin aika. Kävin myöhemmin itsekseni läpi koko tilanteen; miksi näin tapahtui, miten siihen olisi voitu vaikuttaa, olisiko tilannetta pystytty kääntämään toiseen suuntaan ja ennenkaikkea mitä tämän jälkeen?



  Miksi näin tapahtui? Yksinkertaisesti monen eri tekijän summa, jotka kolahtivat yhteen sattumoisin samalla hetkellä. Alkusysäykset olivat ilmassa jo ennen tuntia, mutta tunnistin uhkatekijät vasta jälkeenpäin. Ehkä kova into peitti alleen ne vaanivat uhkatekijät enkä tajunnut niitä huomioida? (Anteeksi, että jätän uhat tässä erittelemättä). Lisäksi multa puuttui mun tutkapari. Blondi. Se oli kyllä alla, mutta se ei ollut "läsnä". Ehkä siksi kun minäkään en ollut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun me ei pelattu yhteen Blondin kanssa. Ja se syy löytyy minusta itsestäni, ei hevosesta. En pystynyt motivoimaan hevosta toimimaan yhdessä mun kanssa, koska ajatuksen tasolla olin jo menettänyt parini (anteeksi, etten avaa tätäkään enempää).

  Miten tilanteeseen olisi voinut vaikuttaa? Mun olisi pitänyt osata pyytää apua. Tai sitten se olisi pitänyt nähdä paremmin opettajan toimesta. Kummin päin vaan, mutta nyt mä jättäydyin/jäin yksin. Tai itse ainakin olisin ohjaajana puuttunut asiaan, jos oppilas epäonnistuu kerta toisensa jälkeen tehtävän suorittamisessa. Mutta ymmärrän toisaalta hyvin, että tilanne saattaa hämmentää opettajaakin. Kun tietää, että ton niinku pitäisi tehtävästä suoriutua, koska se on tehnyt sen ennenkin ja liikutaan vielä hyvin helpoissa asioissa ja kuitenkaan ei sitten suoriudukaan.

  MS on vaikuttanut mun kognitiiviseen suoriutumiseen ja esimerkiksi toiminnanohjauksen ongelmat on ihan neuropsykiatrisissa testeissä todennettu. Varsinkin kun väsyn (joko fyysisesti tai psyykkisesti) toiminnanohjauksen ongelmat näyttäytyvät. Suomeksi sanottuna en siis vain pysty enkä osaa lähteä liikkeelle tai tarttua asiaan saati osaa etsiä ratkaisuja.

  "Toiminnanohjauksella tarkoitetaan keinoja, joilla haluttu tavoite pyritään saavuttamaan. Toiminnanohjaus voidaan jaotella esimerkiksi toiminnan suunnitteluun ja suoritustavan valitsemiseen, toiminnan aloittamiseen sekä joustavuuteen ja palautteen hyödyntämiseen toiminnan korjaamisessa ja arvioinnissa."
http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/foniatria/lapsen_neuropsykologinen_arvio/toiminnanohjaus/Sivut/default.aspx


  Tässä ratsastustapauksessa mä kyllä tiesin että on ongelmia, mutta siinä hetkessä en osannut niitä ratkaista. Ja siihen jos olisin osannut pyytää nopeaa puuttumista, niin se on ehkä ainoa tapa, jolla tilannetta oltaisiin voitu edes yrittää kääntää vastakkaiseen suuntaan. Kyllä mä nyt jälkeenpäin löydän tilanteesta asioita, jotka meni pieleen ja asiat, joilla olisin voinut niihin vaikuttaa. Mutta siinä hetkessä mun kognitiiviset kyvyt olivat (niistä mainitsemattomista uhkatekijöistä johtuen) niin alhaiset, että mä olin kuin lapsi jolle olisi pitänyt kädestä pitäen näyttää ja kertoa mitä tehdä. Osasin vain lähteä liikkeelle ja suunnata kohti estettä. Kaikki muu jäi pimentoon. Olisko pitänyt ratsastaa enemmän eteen vai ottaa kiinni? Olisiko kannattanut hieman muuttaa tietä? Olinko sisäohjassa taas liikaa kiinni? Olinko ylipäätään liikaa edestä kiinni? Siinä hetkessä mä en vaan tiennyt. En pystynyt kykenemään tietämään.

            (Blondi kävi yhtenä päivänä komentamassa mun autossa meuhkaavia poikia...)

   Viimeinen ja tärkein; miten tästä eteenpäin?

  Virheistä oppii. Minä opin, että mun täytyy itse reagoida tilanteisiin nopeammin ja pyytää apua. Ei myöskään pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan suunnata eteenpäin. En halunnut tälläistä surkeaa tuntia, mutta se nyt vain tuli. Ja meni. Pettymys painanee vielä jonkin aikaa, mutta se menee ohi. Jokaisesta pettymyksestä nousen kuitenkin hieman nopeammin kuin edellisestä, joten sopeutumisprosessia yhäkin tapahtuu (mikä on tietenkin erittäin hyvä asia!). Mun kohdalla sopeutumisprosessi vain on erittäin hidas ja pitkä tie, mutta se on se tie, joka mun on kuljettava.

  Tälläisellä hieman ikävämmän sävytteisellä postauksella suljen vuoden 2017, sillä en halua kantaa mukanani ensi vuoteen tätä tapahtumaa. Tämä postaus oli kuitenkin pakko tehdä, sillä vain puhuminen lisää tietoisuutta. Jos tämän postauksen ansiosta joku ratsastuksenohjaaja tai -opettaja ymmärtää himpun verran paremmin erityisratsastajaansa, on tehtäväni joiltain osin täytetty.

  Mukavaa vuodenvaihdetta! Varovasti niiden rakettien kanssa!!


perjantai 29. joulukuuta 2017

Kiitos Tukilinja!

  Tuetut ratsastustunnit on nyt kokonaisuudessaan käytetty. Vaikka se tietenkin vähän harmittaa, niin olen ihan älyttömän kiitollinen Tukilinjalle siitä, että mahdollistivat tämän ajanjakson mulle!

  Kiitokset lähtevät myös Niihama Ridingin järjettömän koville ratsastuksenopettajille. Varsinkin Tyttelille ja Päiville, joiden opettamistavan ja -tyylin koen henkilökohtaisesti osuvan lähimmäksi itseäni. Toki kaikilta muiltakin on käteen jäänyt oppia, mutta näissä kahdessa on jotain itseeni iskevää ainutlaatuisuutta - myös pararatsastusta (ja varsinkin sitä) ajatellen.


  Vähintään yhtä isot kiitokset ansaitsevat Niihama Ridingin hienot opetusratsut, joista omiksi suosikeiksini nousivat Blondi, Kössi (RIP), Venla, Paso, Sani ja koulupuolella vielä Fani (hypätessä se ei oikein sopinut juuri mulle - tunnollisena työjuhtana ja pyrkimyksenä ymmärtää kokoajan mitä ratsastaja haluaa, se luki hieman liikaa mun "virheviestejäni" eli sairaudesta johtuvia tahattomia viestejä. Yritä siinä nyt sitten tehdä mitä ratsastaja haluaa kun se ei tosiasiassa haluakaan niin...). Myös Rudi ansaitsee erityismaininnan ja se olisikin ehdottomasti listalla, jollei olisi tahtomattaan iskenyt sinne missä eniten tuntuu, ja pureskelen sitä vieläkin. Mutta jonain päivänä kasvan vahvemmaksi juuri tämän iskun ansiosta ja silloin muistan kyllä Rudia.

  Näiden hevosten kanssa oli hyvä tehdä töitä ja samalla oppi tuntemaan niitä paremmin myös asiakaskäyttöä ajatellen. Mäkiä oli. Ylämäkiä ja alamäkiä. Välillä isojakin sellaisia. Pettymystä, turhautumista, pystymättömyyden tunnetta, mutta toisessa päässä myös onnistumisen kokemuksia ja oivalluksia.



  Varsinkin Tytsältä saatu oppi esteratsastuksen puolelta oli jotain "uutta". Olin pitkään sitä mieltä, etten hyppää enää koskaan sairauteni kanssa ja tavallaan välillä vieläkin oma psyyke pistää vastaan. Että onko tässä nyt mitään järkeä. Kun on sopiva (tasaisen varma) hevonen ja hyvä koutsi, niin näköjään vammainenkin vielä selviytyy (matalista) esteistä yli! Erityismaininta lähtee siitä, että Tytsällä on uskallusta puuttua mun asentoon, nimittäin se on ensimmäinen asia jonka yleensä havaitsen puuttuvan tavisratsastajan ja pararatsastajan välillä. Vaikka en koskaan fyysisten rajoitteideni vuoksi tule istumaan kauniisti persus kiinni penkissä koulupuolella (lantion ja muun kehon alueella ovat jäykkyydet ja joustamattomuudet) tai esittämään kaunista esteistuntaa, niin voidaan kuitenkin yrittää edetä niin pitkälle sitä kohti kuin on mahdollista!!

  Minä olen sen verran kovakuulainen, etten usko jos en itse näe ja/tai koe vaikutusta. Vaikka näin kovilta ammattilaisilta suurinpiirtein uskon mitä sanotaan, niin lopullinen niitti tulee vasta oman kokemuksen kautta. Juuri näitä omia kokemuksia, suoria syy-seuraus -suhteita Tytsä pystyi mulle tarjoamaan.

  Päivi puolestaan pystyy aivan ilmiömäisesti luomaan hyvän ratsastusilmapiirin! Hyväntuulista, positiivista tekemistä, jossa kuitenkin on selkeä tavoite.

  Vaikka tässä kohtaa joudunkin olosuhteiden pakosta vetämään hieman henkeä - ratsastushenkeä - niin toivon, että jossain kohtaa mulla on taas mahdollisuus palata näiden kahden valvovan silmän alle kehittämään omaa ratsastustani.



  Vielä on yksi henkilö kiittämättä. Se ihminen, joka omalla lausunnollaan mahdollisti koko jutun. Ilman hyvää, ammattilaisen tekemää lausuntoa en olisi saanut tukea omalle ratsastusharrastukselleni (ja sitä kautta työelämässä kehittymiseen ja kiinni pysymiseen). Nostan tämän ihmisen ykkösasemaan koko tässä hienossa prosessissa enkä varmaan koskaan pysty täysin osoittamaan kiitollisuuttani <3


  (http://www.picturequotes.com/i-thank-you-for-your-part-in-my-journey-quote-16384)

  Tässä kohtaa vetäydyn hetkeksi reserviin, mutta omat hommat jatkuvat ihan normaalisti, älkää huolestuko! Ja PS. viimeinen ratsitunti ei mennyt todellakaan putkeen vaan päinvastoin... Mutta siitä lisää omassa postauksessaan. Ehkä.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

torstai 21. joulukuuta 2017

21.12. Blondi

Tästä päivästä jouluaattoon ilmestyy joka päivä pari joulukuvaa maanantaisesta kuvaussessiosta Via Valo Photographyn Päivi Karttusen kanssa:
                        http://www.viavalo.fi/           https://www.facebook.com/viavalo.fi/









tiistai 19. joulukuuta 2017

Joulutonttuilua

  Eilen tarkoituksena oli ottaa hieman jouluisia kuvia ja siinä itseasiassa kyllä onnistuttiinkin, mutta päätyvätkö kuvat siihen mihin ne oli suunniteltu, on vielä kysymysmerkin varassa. Tarkoitus olisi koostaa niistä pieni jouluinen videonpätkä, mutta ans kattoo nyt...

  Laitan kuitenkin tähän muutamia epävirallisia (ts. omalla puhelimella otettuja) otoksia tuomaan joulufiilistä ainakin itselleni. Jotenkin tuntuu siltä, että joulun tunnelma on vielä hakusessa, vaikka aatto on jo tällä viikolla!!

  Kuvien päätähtenä on Niihama Ridingin pienin ja söötein poni Wendy, mutta niitä kuvia paljastellaan vasta myöhemmin ;)









    Mukavaa joulun odotusta ja hei, vielä ehtii ratsastamaan ;) Minäkin ehdin:


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Oodi Blondille part ?

  Tämä blogiteksti on alkanut suurinpiirtein...ööö...kellosta katsoen puolen tunnin hiljaisuudella. Musta tuntuu, etten löydä oikeita sanoja. Pysty pukemaan sanoiksi sitä, mitä mun päässä liikkuu.

  Eilen koin yhden hienoimmista hetkistä, kun asiakas, jonka ei periaatteessa pitäisi enää pystyä laukkaamaan rajoitteistaan johtuen, teki useamman kierroksen laukkaa liinassa. Eikä vain se, että niin tapahtui, vaan myös se että se oli ihan hirveän iso juttu asiakkaalle itselleen!

  Kun käytössä on sopivat olosuhteet, sopivat varusteet ja apuvälineet sekä ennenkaikkea sopiva hevonen (tähän voisin lisätä myös sanasen ohjaajasta, mutta jätän sen nyt tekemättä), niin niinhän siinä kävi, että laukkakokemus pitkästä aikaa mahdollistui taas yhdelle asiakkaalle.

   Musta on todella kummallista, etten saa tähän tekstiin suollettua kuinka paljon arvostan ja kunnioitan Blondin ominaisuuksia. Se on korvaamaton ja kullanarvoinen erityisratsastajalle. Ilman Blondin fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia jäisi useampikin ratsastaja ilman ratsastuskokemuksia. Mulla ei ollut etukäteistietoa siitä, millainen kultakimpale Niihama Ridingille on aikanaan eksynyt hevosvahvuuteen, mutta pakko sanoa että Blondi on todellinen onnenpotku ainakin omaa toimintaani ajatellen.



  Hevosen fyysiset ominaisuudet ovat erittäin tärkeässä asemassa vammais- ja erityisryhmien ratsastuksessa. Sillä vaan täytyy olla tarpeeksi tasaiset askellajit, jotta ratsastajalla on mahdollisuus sen kanssa toimia. Ja ne joko luonnostaan on tai ei ole. Me ei millään saada hevosta, jonka ravi pompauttaa maneesin kattoon joka askeleella, muutettua pehmeäksi nojatuoliraviksi. Se on mahdotonta! Meidän täytyy ottaa vastaan hevoset niillä ominaisuuksilla, jotka niillä sisäänrakennetusti on. Myös psyyke täytyy olla kunnossa ja sietokykyä sekä ympäristöstä tulevalle paineelle että ratsastajasta tulevalle paineelle.

  Kolmen vuoden kokemuksen perusteella voin sanoa, että vammais- ja erityisryhmiä ajatellen Blondi on kokonaisuutena täydellisin paketti, joka vastaan on astellut!! Entisissä työkavereissa oli kolme erittäin hyvää, mutta ne Blondi pesee kokonsa ja ikänsä ansiosta. Yksi oli liian iso, yksi liian pieni ja yksi liian vanha. Asioita, joihin hevonen tai ihminen ei voi vaikuttaa niinkuin yllä totesin.

   Blondi on äärettömän itsevarma ja itsetietoinen hevonen. Se täytyy motivoida toimimaan tai se ei sitä tee. Ei edes ns. "herran pelolla", millä moni muu hevonen viimeistään toimii (tai ei ehkä TOIMI, mutta tekee...en ota kantaa oikeuteen tai vääryyteen). Huomasin tämän jo heti ensimmäisellä tunnilla kun itse Blondilla ratsastin. Hevonen ei toimi pakottamalla, joten täytyy keksiä muut ratkaisut. Tokikin sitä täytyy välillä muistuttaa antamaan itsestään hieman enemmän, mutta sellainen hampaat irvessä mene-mene-tee-tee, ei saa Blondia korvaansa lotkauttamaan. Se mennä lönköttelee sen mitä tarvitsee, muttei anna itsestään yhtään enempää.



  Jos kysyt multa, että millä Blondin saa motivoitua yhteistyöhön, niin ihan tarkkaa vastausta en osaa antaa. Yksi tärkeimmistä on kuitenkin aivan varmasti oma mielentila. Jos meet selkään sillä asenteella että "v**** mitä p*****", niin Blondi (ja moni muukin hevonen) vastaa sulle samantien että "niin munkin mielestä". Ja onnea sitten vaan ratsastustunnille näistä lähtökohdista. Sitten on niitä ihania kultamussukoita kuten esimerkiksi Fani, joka yrittää siitä huolimatta tehdä kaiken mitä pyydät vaikka se kuinka olisi sun mielestä "kamala kaakki". Mutta ei Blondi. Ei todellakaan. Se haistattaa sulle yhtä pitkät kuin sä sille. Sen ei tartte pokkuroida ketään, eikä se sitä teekään. Joten kannattaa unohtaa se pakottaminenkin. Ei toimi, voin omalla kokemuksella kertoa.

  Päinvastoin, kiitä. Paljon. Ja usein. Aina kun kiitettävää on. Luulen, että Blondi on juuri niitä hevosia, joita ei kiitetä tarpeeksi usein. Jäädään puskemaan eteenpäin ettei se vaan hidastaisi. Ja kun hevonen huomaa ettei mikään ole ikinä tarpeeksi, niin ei ihmekään ettei huvita (mä olen muuten samanlainen; jos en koe saavani arvostusta tai riittäväni, niin ei muakaan huvita enää mikään).

  Mutta sitten kun se toimii, niin se kiipeää sun kanssa vaikka puuhun. Sain itse tästä juuri kuluneella viikolla todistuksen, kun Blondi teki kaikkensa että me selvitään innarista yli ehjinä. Meikäläinen ei nimittäin auttanut sitten yhtään, enemmänkin vain haittasi. Oli Blondin omasta tsempistä kiinni, ettei me molemmat otettu lukua maneesin pohjalla. Ja juuri näiden syiden takia Blondi on kietonut mut täysin kavioidensa ympäri. Kun Blondi sanoo että "Hyppää!" niin mähän hyppään. Mutta myös kun mä sanon Blondille että "Hyppää!" niin sekin hyppää <3 (Enkä puhu nyt esteratsastuksesta vaan kielikuvalla). Meillä on hitsautuminen nyt vauhdissa ja hyvä kun on, sillä ohjaajan ja hevosen välinen yhteistyö on yksi tärkeistä asioista - myös turvallisuuden kannalta.


  Kiitos Blondi kun olet olemassa!! Mun työskentely olisi muuten aika paljon vaikeampaa!!
 






keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Tähtiblogisti 2018


        https://www.hevosmessut.fi/fi/uutinen/tahtiblogistit-2018-tutustu-valittuun-kymmenikkoon/


  Sain kunnian tuoda vammais- ja erityisryhmien ratsastusta framille Hevoset 2018- messuilla yhtenä tähtiblogistina. Pararatsastus on ensimmäistä kertaa mukana messuilla myös esityksen muodossa!

  Nyt lienee siis hyvä hetki klikata itsesi virallisesti lukijaksi sivupalkista oikealta ;)



sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Mediaplanet/kansanterveys.fi/Avain

                http://www.kansanterveys.fi/neurologiset/lisaa-elamaa-ms-potilaan-vuosiin

  Mediaplanetista soitettiin ja haluttiin lyhyt potilastarina julkaistavaksi Helsingin Sanomien liitteenä ilmestyvässä lääketieteellisessä julkaisussa (paperisena versiona) ja kansanterveys.fi -sivustolla. Omalta osaltani juttu ei tarjoa mitään muuta uutta, kuin Blondin tuomisen patsastelemaan ;) (Blondi nimittäin on nyt joutunut omasta tahdostaan riippumatta mukaan matkalle yhdessä MS-taudin ja meikäläisen kanssa...) Samat asiat on aiemmin kerrottu jo Jalustin.netille, Kodin Kuvalehdelle ja Avain-lehdelle.

  Uusimmasta Avain-lehdestä haluan kuitenkin nostaa pari kuvaa esiin myös tähän blogitekstiin. Nimittäin artikkeli toi elävästi mieleen muistutuksena sen, että ilman kovemman linjan lääkitystä en olisi tänä päivänä tässä kunnossa. Todennäköisesti en olisi edes työelämässä. Koskaan enää. Vain ja ainoastaan se, että neurologit päätyivät ampumaan kovilla MS-tautiani vastaan - yleisestä linjasta poiketen! - on mahdollistanut kokonaisvaltaisen elämisen ja siitä nauttimisen.



   Ennen tämän blogin aloittamista, pidin useamman vuoden ajan MS-tautiin liittyvää blogia eri nimellä (se on jo poistettu ja hävitetty, joten turha alkaa sellaista etsimään) ja siellä kävin melko perusteellisesti läpi tautiani ja sen aiheuttamia tunteita. Ne muutamat harvat tämän blogin seuraajat, jotka olivat tietoisia edellisestä blogista, tietävät seuraavankin tarinan, mutta kertaan sen kuitenkin aiheeseen liittyen.

  Oma MS-tautini alkoi erittäin rajusti ja oli alusta asti selvää, että yleisen käytännön miedompi lääkityslinja ei tule riittämään MS-tautini hoidoksi. Mietittiin jopa, että sairastan ensisijaisesti etenevää MS-tautia, johon lääkitystä ei (silloin eikä vielä tänä päivänäkään Suomen markkinoilla - paitsi ehkä tutkimuskäytössä) ole saatavilla. Perusteellisen neurologien tutkimisen ja hutkimisen jälkeen päätettiin aloittaa kovin silloin saatavilla oleva suonensisäinen lääkitys, jolla tauti toivottavasti saataisiin rauhoittumaan. Olin silloin kahdestoista potilas sairaanhoitopiirissä, jolle kyseinen lääke aloitettiin ensimmäisenä lääkkeenä. Ensin toki ammuttiin jättikortisoniannokset suoneen kolmen päivän ajan (nk. kortisonipulssi) katkaisemaan piinallisen pitkä pahenemisvaihe ja pari kuukautta sen jälkeen aloitettiin varsinaisen MS-lääkkeen tiputus. Joka kuukausi uusi satsi. Kahden vuoden ajan kävin joka kuukausi neuropolilla tiputuksessa.

  Sitten tuli vuoden tauko kaikkeen lääkitykseen raskauden vuoksi, mutta sain heti varmuuden vuoksi immunoglobuliinia suonensisäisesti välittömästi lapsen syntymän jälkeen, kolmen päivän ajan. Tällä haluttiin ehkäistä rajun pahenemisvaiheen iskeminen synnytyksen jälkeen (joka useasti tapahtuu MS-tautia sairastavilla naisilla). Kaksi kuukautta lapsen syntymän jälkeen alettiin taas tykittää MS-lääkettä suoneen kuukausittain.

  Ja minä voin hyvin. Kuntouduin hitaasti, mutta varmasti. Tässä kohtaa en yhäkään pystynyt kävelemään pidempiä matkoja enkä juoksemaan ollenkaan, mutta olen varma että ilman kovaa lääkitystä olisin yhä enintään keppikunnossa.

  Noin vuoden päästä romahti kovaa. Minut todettiin JC-positiiviseksi, jonka johdosta kyseinen toimiva lääkitys jouduttiin lopettamaan. Olisin itse halunnut sitä riskeistä huolimatta jatkaa, mutta se ei tullut neurologeille kysymykseenkään. No joo, pahimpana haittavaikutuksena olisi kuulemma kuolema, mutta olisin ollut valmis ottamaan sen riskin. Huonossa kunnossa olin kuitenkin yhtä kuin kuollut, joten sama se olla sitä sitten fyysisestikin.

  Markkinoille oli juuri tullut ensimmäinen suun kautta otettava MS-lääke (aiempien lihakseen pistettävien rinnalle), jonka teho oli kuulemma selvästi parempi kuin näillä ensilinjan pilipalilääkkeillä (anteeksi ilmaisu, mutta itselleni ne olisivat olleet täysin yhtä tyhjän kanssa!). Ainoa ongelma oli, että tuota lääkettä ei saisi käyttöönsä ennenkuin näiden pilipalien teho olisi omassa käytössä todettu tehottomaksi.

   PANIIKKI.

  Juuri kun olin kuntoutunut edes omilla jaloilla käveleväksi, hyvä lääkitys oli pitänyt kaikki pahenemisvaiheet poissa ja vuosittaisissa magneettikuvauksissa oli todettu "pysähtynyt taudinkuva", pitäisi alkaa pistämään tehottomia ensilinjan lääkkeitä ja mahdollisesti kontata taas kohta pitkin lattioita kun jalat ei kanna. Paniikki. Paniikki. Paniikki. Mä kuolen. Mulla on kaksi pientä lasta ja mun pitää opetella kaitsemaan niitä pyörätuolista.

  Kunhan olin panikoinut itseni lähestulkoon pyöreään, pehmustettuun huoneeseen, päätin että taistelematta en kohtaloani hyväksy. Pyysin neurologia hakemaan erityiskorvattavuutta suun kautta otettavaan lääkkeeseen. En sitä kuulemma tulisi saamaan. "Haetaan silti!!". Mutta kaikki hakemukset Suomessa tähän asti on hylätty. "Haetaan silti!!" Vähän nikotellen hakemus sitten lähti ja neurologi käski varautumaan hylkäävään päätökseen. Pirkanmaan sairaanhoitopiiristä lähti toinenkin hakemus samoilla spekseillä.

  Itse kaivoin aikaisemmasta historiasta myös lääkärin lausuntoja ja saneluja vakavasta masennuksesta, joka oli interferoneissa yhtenä yleisenä sivuvaikutuksena. Tulostin sivukaupalla tekstiä todisteeksi Kelalle siitä, miksi minua ei pidä altistaa interferonien masennusta ruokkivalle vaikutukselle, vaan tarvitsen kokeiluun yleisestä linjasta poiketen uuden markkinoille tulleen, selvästi tehokkaamman MS-lääkkeen.

  Ja erityiskorvattavuus hyväksyttiin. Olin toinen Suomessa, joka myöntävän päätöksen sai. Vain muutamaa päivää aiemmin se toinen PSHP:n hakemus oli hyväksytty. Ette voi uskoa kuinka helpottunut olin. Hieman epäilin tämänkin lääkkeen riittävyyttä, mutta nyt sain ainakin mahdollisuuden versus maton vetäminen jalkojen alta.

  Tarina jatkuu niin, että alun ilkeistä sivareista huolimatta lääkitys on toiminut ja teho on riittänyt pitämään pahenemisvaiheet poissa. Kohta polkaistaan kahdeksas vuosi käyntiin diagnoosin jälkeen eikä, vastoin odotettavissa olevaa oirekuvaa, ainuttakaan pahenmisvaihetta. Muutamia oirekorostumajaksoja, mutta pahenemisvaiheita ei ainuttakaan!


  Antakaa meille mahdollisuus. Mahdollistakaa meille paras mahdollinen elämä sairaudesta huolimatta. Ilman tätä kovan linjan lääkitystä, mulla ei olisi tulevaisuutta. En tekisi tätä, mitä tänä päivänä teen. En tekisi yhtään mitään. Homehtuisin kotona neljän seinän sisällä, liikkuisin apuvälineillä, olisin menettänyt uskoni siihen, miksi ylipäätään kannattaa elää. Roikkuisin kyllä lasteni vuoksi elämässä kiinni, mutta mitään merkitystä ja tarkoitusta ei elämälläni enää olisi.

  Olin erittäin onnellinen siitä, kun neurologi yhdellä käynnillä puhui, että nykyään aletaan jo miettimään enemmän, pitäisikö sittenkin aloittaa aikaisemmin kovemmilla lääkkeillä aiemmin suositun pehmeämmän linjan sijaan (jossa siis aloitetaan miedoimmalla mahdollisella ja edetään siitä asteittain kovempiin). Komppasin kovasti ja todettiin yhdessä mun olevan yksi esimerkki siitä, kuinka tämä poikkeuskäytäntö on toiminut. Enkä ole muuten ainoa!

  Olen erittäin kiitollinen siitä, että mun kohdalla tehtiin poikkeuksia yleiseen käytäntöön nähden. Niiden poikkeusten ansiosta, olen palannut työelämään. Niiden poikkeusten ansiosta ei tänä päivänä päällepäin näy, että sairastan parantumatonta neurologista sairautta. Mulla on tulevaisuus. Mulla on mahdollisuus tuntea itseni hyödylliseksi yhteiskunnassa. Mulla on mahdollisuus tehdä sitä mitä haluan - mun tarinassa se tarvitsee nimittäin liikkumiskykyä. Mulla on mahdollisuus pitää rakastamani ja tarvitsemani hevoset elämässäni. Ennenkaikkea mulla on mahdollisuus tarjota jotain heillekin, joilta nämä itselle tarjotut mahdollisuudet on jo viety.

  Harva ihminen näki mut pahimmillani. Laita mielikuvissasi vierekkäin kaksi Heidiä, joista

- toinen menee ja tekee (lähestulkoon) mitä haluaa hevosten parissa jeesaten muitakin kuntoutumaan fyysisesti ja psyykkisesti

- toinen konttaa kotona lattialla siirtyäkseen huoneesta toiseen - aina siis silloin kuin ei nuku sängyssä, sohvalla tai lattialla fatiikin kourissa


  Tartteeko sanoa muuta?

 


torstai 7. joulukuuta 2017

Evakot

  Mikä on parasta erityisryhmien ratsastuksessa? Mun mielestä se, että voidaan välillä heittäytyä tekemään jotain ihan muuta, jos sattuu huvittamaan. Toisin sanoen, jos ratsastaminen ei huvita, voidaan tehdä muita hommia hevosen kanssa.

  Niin kävi itsenäisyyspäivänäkin. Teeman mukaisesti heittäydyttiin spontaanisti evakoiksi Suomen itsenäisyyttä kunnioittaen, ja luotiin oma photosession. Alla kuvasarjaa (rajusti filttereitä käyttäen ja osa itselaukaisimella otettuna):







  Luotiin kylkeen pientä tarinaa evakoiden matkasta, jossa valitettavasti toiselle matka oli liian raskas.



                               ...Mutta öisin voit yhä nähdä hänen ratsastavan ratsullaan...



   Tämä oli ihan sairaan hauskaa ja osittain terapeuttistakin työskentelyä meille molemmille. Tokikin jos "parempaa" materiaalia haluaa muistoksi saada, niin kannattaa pyytää paikalle joku kuvaamaan ja miettiä rekvisiittaa etukäteen. Onneksi netistä löytyy ilmaisia ohjelmia, joilla vähän muokata kuvia teemaan sopivaksi. Myös hevoselle tämä oli (todennäköisesti) mukavaa vaihtelua, vaikka ihan maneesiolosuhteissa oltiinkin. Ainakin se hoksasi nopeasti, että hänen tarkoituksensa on nyt vain patsastella ja olla salamavalojen loisteessa :D



Hae tästä blogista

Suositut tekstit