Kumpparit testissä!

(http://hmwithhm.blogspot.fi/2016/07/apuvalineita.html)

  Koska turvallisuus on kaiken a ja o, ja koska olen skeptinen kaikkea uutta kohtaan, päätin laittaa kumpparit testiin oikein kunnolla (ja sain odottamatonta apua myös toiselta taholta, mutta tästä lisää myöhemmin tekstissä).

  Itseäni on siis huolettanut kumpparien mahdollinen katkeamattomuus ja periksiantamattomuus. Siksi olen maininnut muutamalle kumpparit koekäyttöön ottaneelle ratsastajalle, että lopulliset testit on tekemättä enkä uskalla antaa sataprosenttista vakuutta, vaikka kaksi henkilöä ovat sen vahvistuksen itselleni antaneet. Mutta kun "mää ite"... ;)

  Yhtenä sopivana aamuna siis menin ja kiinnitin itseni turvakengästä terassiin. Koska satulaa ja jalustinta ei ollut saatavissa oli heittäydyttävä luovaksi. Isäntä kävi siinä hieman katselemassa ja pudistelemassa päätänsä. Mutta lienee tottunut mun tempauksiin ja jätti sen enempää kysymättä mut rauhassa jatkamaan testejäni.

  Ja kyllä! Jäljitellessäni kaikkia mahdollisia jalan vääntymisiä ja asentoja putoamistilanteessa, pääsin joka kerta irti terassilaudasta. Kumppari antoi periksi ja vapautti jalan. Ja testien jatkuessa kävi myös näin:

  Olin siis 80%:sti vakuuttunut kuminauhan käytön turvallisuudesta, mutta käytännön testi oli vielä tekemättä... Haluan ehdottomasti tietää mitä tapahtuu ihan oikeassa aidossa putoamistilanteessa.

  Tähänkin ongelmaan sain yllättävän avun ystäväni hevosen toimesta. Joko kysymys on ystäväni "uhrautuvaisuudesta" ;) tai hevosen telepaattisesta kyvystä lukea salainen toiveeni. Oli miten oli, saatiin aito testitilanne toteutumaan. Ja niin siinä kävi, että kumppari irtosi. Nyt voin antaa vakuuden siitä, että kumpparin käyttö on turvallista. Se vapauttaa jalan ja tarvittaessa myös katkeaa, joten voitte turvallisin mielin käyttää ratsastaessanne kumppareita.

  Kyseisiä kumppareita voitte ostaa täältä: (yhdessä pussissa on 8 paria)

https://www.karkkainen.com/verkkokauppa/pp-100-g-pss-paksu-vihre%C3%A4-kumilenkit#spst

Pelko ratsailla

 Kerron teille nyt tilanteesta, jolloin olen pelännyt hevosen selässä. Ja paljon. Ehkäpä jopa maustettuna ripauksella kuolemanpelkoa. Voi olla, että aika on kullannut muistot, mutta näin jälkeenpäin en muista toista tilannetta, jolloin olisi ratsailla pelottanut yhtä paljon. Jännittänyt kyllä, mutta ei suoranaisesti pelottanut.

  Mulla oli aikanaan yksi mahtava hoitsu (muiden joukossa). Eletään vuotta 1993 ja meikä on jotain 14 ikävuoden pintaan. Poniratsastaja, joka on juuri ottamassa pieniä askeleita hevosten suuntaan. Mauno oli mun ensimmäinen ihan virallinen yksärihoitsu. Ja sairaan iso, peräti 163cm (mua naurattaa yhäkin, kuinka MUKA jättiläinen tuon kokoinen eläin oli! Poneihin tottuneena se ainakin tuntui jättiläiseltä).

  Taustatietoina ei oikeastaan tarvita muuta kuin se, että Mauno oli aikanaan kilpaillut kenttää (nopeus) ja välillä sillä vähän hitsaili kiinni. Yhtenä päivänä me oltiin kävelemässä maastossa ja oltiin jo tulossa kotia kohti. Mua oli visusti kielletty menemästä sen kanssa laidunpellolle, koska siellä kenttähevosen veri saattoi hiukkasen kuohahtaa. Joten me tultiin laidunpellon viereistä metsäpolkua kotiinpäin, niinkuin aina ennenkin. Huomasin polulta, että ponitunti on samaan aikaan hyppäämässä maastoesteitä laidunpellon reunassa. Me oltiin jo tultu reilusti portaiden ja ylöshyppyjen ohi (jotka siis suuntautuivat pellolta suoraan metsäpolulle, jossa me käveltiin) kun yhtäkkiä sieltä karautti poni jompaa kumpaa estevaihtoehtoa ylös.

  Mauno lähti kuin rusakko makuulta. Jotenkin mä aavistin sen heti, kun kuulin ponin meidän takana ja luulen, että se mun ohjien salamannopea keräily ja tietynlainen jännittyneisyys oli osaltaan hevoselle signaali lähteä. Eikä siinä mitään, että se lähti, mutta kun se lähti, niin sitä ei niin vaan pysäytettykään... Vedin, revin, riuhdoin, temmoin, sahasin - ihan kuin kuolaimet olisi kivessä kiinni. Heitin toisen ohjan pois ja yritin kaksin käsin vetää kaikella käytettävissä olevalla voimalla toisesta ohjasta sen päätä mun polveen. Hevosen pää, niska tai kaula ei kääntynyt milliäkään. Ei oikeasti milliäkään! (Tämä taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun oikeasti tajusin kuinka vahva eläin hevonen on.) Ja siinä kohtaa tiesin, että mulla ei oo mitään tehtävissä täällä selässä. Koitan siis vain pysyä kyydissä, koska tallin pihaan se menee ja siihen se myös pysähtyy. Mutta ei ennen sitä.

  Eikä tässäkään vielä mitään. Hevonen ei sätkinyt pomppinut, loikkinut tai muuta, se meni vaan h-e-l-v-e-t-i-n kovaa, joten tiesin ettei tässä muuten oo mitään hätää...PAITSI:

  Autotie. Meidän pitää mennä autotien yli. Vaikka se on hiekkatie, niin siinä on kuitenkin liikennettä. Ja polulta tultaessa on puskia, latoa ja muuta näköestettä sen verran, että näkyvyys molemmille on huono. Tai sanotaan yllättäinen. Noin kaks metriä ennen tienylitystä on sekä ratsukolla että autoilijalla mahdollisuus nähdä toisensa. Ja Mauno tulee (mitatulla) kahdeksan metrin kenttälaukka-askeleellaan tuli perseen alla... Ja koska mulla on aina huono tuuri, niin sieltä on pakko tulla auto.

  Olin ihan varma, että sieltä tulee auto samaan aikaan kun hevonen karauttaa tien yli ja tulee ruumiita. Ensinnäkin tulee hevosruumis, mikä kauhistutti mua eniten. Mä tapan jonkun toisen hevosen, romutan jonkun säippärin auton (selviääköhän se sisällä loukkaantumatta?) ja...niin muuten, taitaa siinä vauhdissa ja tällissä lähteä itseltäkin henki. Tai ainakin on kaikki paikat irti-poikki-katki, kun tämähtää siinä vauhdissa kovaan tiehen. Kaikkea siinä ehtikin ajatella, kun hevoselle ei pysty tekemään mitään ja matkaa on kuitenkin edessä ennenkuin tallin pihaan päästään.

  Luulin, että muistaisin loppuikäni sen sydäntä puristavan tunteen kasvavan mitä lähemmäksi tietä tultiin. Muistan miettineeni sitäkin, että onko parempi laittaa silmät kiinni ennen tietä, että kolari tulee "pimeästä" eikä sitä ehdi näkemään, vai onko helpompi saada se sekunnin murto-osan väläys kun tömähtää.

  Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan sattunut autoilemaan juuri sillä hetkellä. Se hetki, kun mä tajusin sen, että yli tultiin ja "still going strong". Se helpotuksen tunne mikä valahti koko tytön läpi, oli niin totaalinen. Mä en tappanutkaan tätä hevosta!! Nyt voi hyvillä mielin odottaa, että heppa karauttaa tallin pihaan ja pysähtyy siihen.

  Niin siinä tapahtuikin. Tosin villittiin ainakin kentällä käynnissä oleva tunti  tullessamme, mutta se nyt oli odotettavissakin. Sen verran ehdin näkemään, että jokunen koni kentällä intoutui pukkilaukkaan, mutta pudonneista ratsastajista ei ole tietoa. Todennäköisesti kavion kopse on kuulunut kovalla pohjalla jo pitkältä, joten tunnillaolijat ovat osanneet vähän varautua tähän yllätysmomenttiin. Ja tunninpitäjän toteamus: "jaahas, Maunohan se sieltä taas..." Juupa juu, Maunohan se. Taitaa tallilla olla vieläkin tallessa yhdet soikioiksi vääntyneet kuolainrenkaat todisteena siitä, että kun Mauno lähtee, niin se menee maaliin asti, vaikka kyydissä olisikin isommalla haballa varustettu raavas mies.

  No, lopussa oli kuitenkin ilmeisen itseensä tyytyväinen heppa, kun oli saatu päästeltyä vähän höyryjä pihalle parin päivän tylsän kouluratsastelun merkeissä. Ja tokihan kyseisen soikiokuolainrenkaan vääntäjän piti tulla siihen irvailemaan, että "eksää oo kuullut, että tallin pihaan tullaan yleensä käynnissä, heh heh hee". Juu en oo! Tai ehkä oon, mutta ihan pääsi unohtumaan! Tosin hän jos kuka tiesi kyllä varsin hyvin, että meikäläisellä ei oo ollut asiaan siinä tilanteessa minkäänlaista sananvaltaa.

                               (Loimi oli niin likainen ja ruma, että Maunosta tuli lammas...)

  Pönttöpää oli pönttöpää loppuun saakka. Katkaisi jalkansa riehuessaan pari vuotta tämän tapahtuman jälkeen. Smaugilla on kuitenkin hyvin vahva paikka mun sydämessä. Tallissa me tultiin ihan sikahyvin juttuun! Omistajakin kävi sanomassa mulle yhdessä vaiheessa, että "Maunosta on tullut niin aurinkoinen sen jälkeen kun sä aloit sitä hoitaan" ja niin siitä tulikin. Sen jälkeen kun oli ensin yrittänyt purra, potkia ja runtata seinään. Mutta meikäläinen oli maassa vähän kovempi luu kuin ratsailla ;) Joinain päivinä sen kanssa ei ollut ratsaillakaan mitään ongelmia ja välillä oli sitten joitain ylläolevan kaltaisia pieniä sattumuksia. Mutta koskaan en pudonnut! Kerran oli hemmetin lähellä, mutta tää hölmö jähmettyi paikalleen separit saatuaan, joten pääsin takaisin satulaan käymättä kentän pohjan kautta. Yksi hyppy tai edes askel lisää, niin olisin ollut maassa. Ehkä hänen ylhäisyytensä päätti sittenkin armahtaa meikäläistä.

                                                (Me ulkoilemassa vuonna 1993)

Ping Pong

  Varaosa läppäriin on tilattu jo reilu viikko sitten. Todennäköisesti Kiinasta herra Ping Pongin patikkakuljetuksella. Hermo menee ja hommat (myös lopputyö) seisoo. Just nyt kun mulla olisi aikaa sitä tehdä. Odottelu jatkuu...

Yksisarvinen ratsailla

  (Katsotaan riittääkö kärsivällisyys tuottaa romuläppärillä tekstiä tämän yhden kerran. Tekstiä pulppuaa ja se pitäisi päästää ulos. Kuvia ei tältä koneelta ole laittaa.)

  Minä olen hyvin tunteella elävä persoona. Kuulemma vähän liikaakin, sanoi avosopparilla psykologi aikanaan. Eli kun ärsyttää, niin sitten todellakin ärsyttää ja kun menee hyvin, niin todellakin menee hyvin. Elän kaiken sisälläni hyvin vahvasti, vaikkei se ulospäin monesti näykään.

  Viime aikoina on kieltämättä ollut sitä negatiivisen fiiliksen ratsastelua, josta otsikkokin on temmattu. Meikä on ollut niin sarvi otsassa ratsailla, että siinä on jäänyt huomaamatta monia tärkeitä asioita. Kun tunti on mennyt vaan omien ajatusten kanssa taistellessa ja vääntäessä, on ratsastukselliset asiat jääneet noteeraamatta.

  Esimerkkinä viimeiset kolme tuntia, jotka olen mennyt kaikki samalla, mutta mulle ennestään tuntemattomalla hevosella. Havahduin oikein itsekin toisen tunnin jälkeen yhden heppakaverin kanssa jutellessa, että mullahan ei ole hajuakaan koko hevosesta. Kaveri kysyi vähän small talkina, että millanen se hevonen on ja mä tajusin, etten osaa vastata oikein mitään. "Raaka". Mutta mitä muuta? "Ööö, suomenhevonen...". Näin sen odottavan ilmeen kaverin kasvoilla; "Kiva? Reipas? Laiska? Kamala? Kerro nyt jotain!"

  MUTTA KUN MÄ EN TIEDÄ!!! Mun tunnit on menneet niin itseni kanssa vääntäessä, etten oo ollenkaan ehtinyt tutustumaan hevoseen. Koska se on vielä raakilevaiheessa, niin järjellä kyllä pystyn ymmärtämään, että se on enemmän menossa kuin mudassa, epätasapainoinen jne. Menee kaikki askellajit kyllä. Mutta se millainen se hevonen pohjimmiltaan on, on jäänyt täysin huomaamatta.

  Onneksi sain ennen kolmatta tuntia vähän purettua sitä kertyvää mustaa ainesta sisältäni. Selvästi rennompi ja positiivisempi fiilis sai aikaan myös sen, että mä vähän kuuntelin ja tunnustelin sitä hevostakin. Ja yllättäin siellähän on nahan ja karvan alla ihan kohtuullisen kelpo heppa. Vaikka se on vielä hyvin vähän työstetty, niin sehän yrittää ihan hitosti! Ei aina ehkä ymmärrä tai osaa toteuttaa, mutta kokoajan kuulolla ja valmiina yrittämään. Ei ollenkaan sellainen umpimielinen pönttöaivo, joista on aikojen saatossa kertynyt kokemusta. Koska olin itse enemmän läsnä ratsailla, aukeni hevonenkin mulle ihan uudesta näkökulmasta. Muovisesta leluhepasta kuoriutui ihan oikea hevospersoona. Ei mua henkilökohtaisesti sykähdyttävä, mutta olen varma, että siitä tulee vielä ihan kelpo peli. Valmiimpana se ehkä jopa saattaisi sykähdyttää, who knows. Mutta raakileisiin mun mielenkiinto ei riitä pidemmässä juoksussa tällä hetkellä.

  Haluaisin oman hevosen. Sellaisen, jonka selkään on aina mahtava mennä. Joka pitää mun herkästi kuolevaa motivaatiota yllä pelkällä olemisellaan. Ehkä jonain päivänä mulla on se kolmas oma :) Tässähän se menee haaveillessa.

Läppäri yhä huollossa

...joten blogihiljaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa.

 <3: Heidi

Jalustin.netin haastis

Täällä saattaa olla jotain, jota haluat vilkaista... ;) Kiitos Eveliina ja Jalustin.net haastattelupyynnöstä!

PS. Läppäri lähtee huoltoon eivätkä osanneet sanoa, koska saan sen takaisin. Palailen astialle kun läppäri on taas kotona.

Vierailulla Kangasalla

 Käytiin hieman laajentamassa näkemystä Kangasalan puolella Kangasalan ratsastuskoululla. Sitä siis pitää mun nuoruuden aikaiset tallikaverit, joten on ihan kiva muutenkin poiketa välillä moikkaamassa. Otin kollegan tyttärensä kanssa mukaan ja heitettiin yksi ratsitunti, kun huudeilla kerran oltiin.

  Kirsin ja Iiriksen puolesta en sen enempää tässä puhu, muuta kuin että molemmilla oli todella kivat hevoset (Lisko ja Skumppa) ja tykkäsivät myös Ellun tyylistä opettaa. Omalta osaltani stoori tulee tässä:

  Jo viimeksi kun kävin siellä, mulle yritettiin tarjota lusitano-oria alle, mutta silloin ei itseluottamus vielä riittänyt, vaikka vakuutettiin sen olevan hyvin kiltti. Ja nyt jälkeenpäin ajatellen, niin hyvä näin. Se olisi ollut liian haastava siinä tilanteessa, toisin kuin musta hurmuriruuna, jonka sitten otin. Se oli täydellinen juuri siihen tilanteeseen.

 Nyt kuitenkin ajattelin, että kokeillaan sitä oria, koska mä kuulemma "tykkäisin siitä varmasti". Jos mentäis haavemaailmaan, niin tarina jatkuisi niin, että ratsastimme tunnin vaativan liikkeitä täydellisessä sopusoinnussa ja kaikki oli helppoa & ihanaa. No, hah hah!! Todellisuus ei ihan ollut vastaava.

  Ensinnäkin tuskailin alkutunnin omien varusteideni kanssa. Jätin kannukset pois, koska en ajatellut tarvitsevani niitä, mutta huomasin heti muutaman kierroksen jälkeen, että ne on pakko saada (käytiin laittamassa mulle jalkaan). Kokeilin myös ensimmäistä kertaa kumpparia jalkaan ja luulin sen olevan hyvä idea, mutta ne lensi aika pian jorpakkoon. Oikea jalustin pääsi jotenkin liukumaan kumpparista huolimatta ihan varpaalle, mutta ei tietenkään takaisinpäin. Pariin otteeseen pysähdyin sitä repimään taaksepäin, kunnes meni herne ja pyysin ottamaan ne kokonaan pois. Mutta missio on nyt täytetty: kumppareista ei mulle ole tällä hetkellä sen enempää hyötyä. Koin mukavammaksi ratsastaa ilman. (Toki jos haluaisin niitä käyttää, niin pientä hienosäätöä kireyden kanssa, niin varmaan wörkkisi.)

  Heppa itsessään oli oikeinkin mukava, mutta mulle todella haastava joiltain osin. Se oli vielä melko nuori eikä ihan tasapainoisin mahdollinen hevonen, joten välillä me kiemurreltiin kuin mato tuiskeessa. Vielä kun pohje ei ilmoita paljonko sitä milloinkin tulee käytettyä, niin lopputulos oli vähän mitä sattui. Selkeästi tänään kuitenkin paletti oli aivan hajalla, joten pohjeavut jäi liian "hentoisiksi" ja hevonen lensi lähestulkoon jatkuvasti mun ulkoavuista pihalle. Mulla oli tänään poikkeuksellisen paljon tekemistä itseni kanssa, joten hevoseen keskittyminen jäi vähemmälle.

  Sain onneksi tunnin mittaan sen verran säädettyä omia apujani, että muutama lyhyt pätkä oli paikoittain ihan tyydyttävää. Ravi oli ehdottomasti vaikein askellaji, laukassa tuli ehkä ne parhaat lyhyet pätkät. Vastalaukoissa meinasi itseltä usko loppua, kun hevonen vaan vaihtaa ja vaihtaa, mutta Ellu sitkeästi jaksoi ohjeistaa ja onnistuihan se sitten lopulta.

  Miksi se mun paketti oli tänään täysin hajalla? Olen pistänyt merkille, että näin käy aina, kun ratsastuksesta tulee vähänkin taukoa... Kaksi viikkoa riittää oikeinkin hyvin sekoittamaan pakkaa. Voisikin sanoa, että sääntö numero yksi on: EI TAUKOJA! :)

  Lämpö teki osan. Se tavallaan kadottaa sitä lihasjäntevyyttä, joten kroppa ei ole hallinnassa sitäkään vähää mitä normaalisti. Palikat on kaikki erillään toisistaan, eikä niitä saa mitenkään samaan muottiin aseteltua. Kun yksi jalka singahtaa ulospäin, toinen taaksepäin, oikea käsi ylöspäin, vasen sivullepäin, ylävartalo oikealle ja lantio vasemmalle, niin koita nyt siinä saakeli ratsastaa!! Hevonen kyllä sieti hyvin mun tasapainottomuutta. Pariin otteeseen heilahti niin, että herkempi olisi jo reagoinut, mutta tää varmaan hirnui partaansa.

  Mutta hevonen oli tosiaan ihan kiva. Varmaan muutama lisätunti, niin näyttäisi jo ihan erilaiselta. Tänään kuitenkaan se ei ollut hyvännäköistä ja that´s it. Huonompi päivä - huonompi ratsastus. Jonain päivänä on taas parempi päivä - parempi ratsastus.

 Mutta älyttömän ruunamainen kyllä oriksi. Kuvaa otettaessa se hieman höhötteli kavereille, mutta muuten ei mistään olisi huomannut. että kyseessä on ori. Olen oreissa tottunut jos jonkinlaiseen mölisijään, joten tämän hyväkäytöksisyys oli hieman yllätys. (No joo, oli meilläkin aikanaan tuntikäytössä jokunen ori ja pääsääntöisesti nekin oli hyväkäytöksisiä) Käytiin loppukäynnit maaston kautta ja siellä herra vähän säpsähteli, kun linnuilla oli puskissa jotain omaa kivaa. Kyllä säpsyä saa, kunhan ei paikalta liukene ;)

  Kiitos siskokset taas!! Teidän luona on kyllä aina kiva käydä <3

Postaushaaste "puolesta vai vastaan"

  Nappaan Jalustin.netin postaushaasteesta sen verran kiinni, että otan "Puolesta vai vastaan?" -haasteessa kantaa yhteen väittämään:

      "Selkään tulisi aina nousta hevosen vasemmalta puolelta"

  Kun minä olen aikanaan aloittanut ratsastuksen, on opetus ja metodit olleet (ainakin meidän tallilla) hyvinkin armeijamaisia. Hevosen selkään noustaan vasemmalta puolelta ja piste. Ei mitään palleja, ramppeja ja jakkaroita. Selkään on päästävä maasta ja jos et pääse, niin yrität vaikka koko tunnin. Joku saattoi tulla punttaamaan, jos ehti. Joka viikko varusteiden pesun yhteydessä vaihdettiin jalustinhihnojen puolta, jotta ne venyisivät suurinpiirtein saman verran (heheh, yritys oli hyvä, mutta aina niistä silti oli toinen venyneempi kuin toinen). Satulan säästämiseen ja hevosen "toispuoleiseen" käyttämiseen ei puututtu.

  Ja koska näin kuuluu tehdä, niin tehdään. Aina. Joka kerta. Piste.

  Ensimmäisen kerran "väärältä puolen" ratsautuminen tuli jossain ponileikissä. Olikin muuten yllättävän hankalaa, kun oli tottunut sen tekemään vain toiselta puolen. Sen jälkeen palattiin armeijaan ja jatkettiin vasemmalta puolelta selkään nousua.

  No, hyppään nyt suoraan tähän päivään jaksamatta sen enempää papattaa näistä välissä olevista vuosista.

  Väitteeseen "selkään tulisi aina nousta hevosen vasemmalta puolelta" vastaan, että höpöhöpö :) Jos ajatellaan ensin ratsastajaa, niin koen tärkeänä harjoittaa molempia puolia tasaisesti ja varsinkin vammaisten kanssa asia mielestäni korostuu. Pyydän säännöllisesti oppilaita ratsautumaan ja jalkautumaan "väärältä" puolelta. Lapset on yleensä innoissaan kun tehdään erilailla. Erityisratsastajat ehkä vähän ihmeissään, mutta tekevät mukisematta kun perustelen miksi.

  Jos mietitään hevosta, niin mun selkeä mielipide on, että sen täytyy olla tottunut molempiin puoliin. Olen nähnyt aikanaan hevosia, joilla menee pasmat ihan sekaisin, josjoku yrittää oikealta selkään. Rampilla niiden on osattava olla molemmin päin, koska on asiakkaita, jotka eivät edes pysty ratsautumaan vasemmalta, vaan tekevät vammansa puolesta sen aina oikealta (näissä tilanteissa täytyy huomioida se, jos ratsastaja on syystä tai toisesta oikeasti kykenemätön vaihtamaan selkäännousupuoltaan!).

  Vaikka nykyajan jakkaran käyttö selkäännoustessa säästää enemmän satulaa ja jalustinhihnoja, niin mulla on selkärangassa vieläkin tapa vaihtaa jalustinhihnojen puolta varusteita pestessä. Vasemmalta kuitenkin noustaan enemmän selkään, joten sille jakkarasta huolimatta tulee enemmän venytystä. Aikanaan joskus sitten kun pääsen omia ryhmiä vetämään säännöllisesti, niin aion ottaa käyttöön tavan, jossa noustaan vuoron perään oikealta ja vasemmalta selkään ja tullaan pois. Vaikka parittomilla tunneilla oikealta ja parillisilla vasemmalta. Tai jotain. Itsekin kiipeilen oikealta hyvin useasti.

  Silloin lapsena ei edes uskaltanut kyseenalaistaa saati rikkoa rajoja pelottavien auktoriteettien keskellä. Nykyään taas olen välillä pieni anarkisti-nihilisti, joka venyttää rajoja ja vallassa olevia normeja. Mun mielestä se on ookoo niin kauan, kun se ei muodosta turvallisuusriskiä tai aiheuta hevoselle kipua/kärsimystä. Ja on lainmukaista ;) Kaikki tiet vievät Roomaan; toiset lyhyempää, toiset pidempää reittiä, mutta jos sinne päästään, niin tavalla ei juuri ole väliä. Näin hyvin kärjistetysti sanottuna. Jos sä haluat nousta hevosen selkään käsilläseisonnan kautta, niin senkus nouset, jos hevonen on siihen tottunut. Voin toki ehdottaa, että sinne pääsisi vähän helpommallakin tavalla, mutta jos sun nyt ihan pakko on sinne omalla tavallasi päästä, niin feel free. Kunhan lopputulos on se, että istut satulassa oikeinpäin :)

  Piti laittaa tähän joku kuva, jossa noustaan "väärältä" puolelta selkään, mutta eipäs sellaista löytynytkään! Alla olevan löysin, jossa olen valmistautumassa menemään selkään väärältä puolelta, joten kelvatkoon.

Lopparin työstämistä

  Olen viime päivinä keskittynyt mahdollisuuksien mukaan lopputyöni kasaamiseen. Nyt kun se kulkee, kannattaa tehdä. Joinain päivinä sitä tuijottaa tyhjillä silmillä ruutua eikä saa mitään aikaiseksi, mutta silloin kun tekstiä pukkaa niin kannattaa antaa sen tulla ;) Tänne blogin puolelle sitä ei ole sitten riittänytkään.

 Kouluhommien osalta olen hyvässä vaiheessa; ainoastaan lopputyö ja kurssin kokoava portfolio puuttuu. Kaikki muu on valmiina.

  Koulut alkaa kahden viikon päästä ja silloin meidänkin arki muuttuu, kun isäntäkin lähtee koulunpenkille. Ylöjärvi otti subjektiivisen päivähoito-oikeuden käyttöön ja se vaikutti meihin meikäläisen vuoksi. Nuorempi ei siis saa enää olla päikyssä kokopäiväisesti arkena. Eli puolet päivistä se on mun kanssa kotona, puolet päikyssä. Vähän se siis rajoittaa mun omaa harrastamista, mutta näin se nyt menee, kun ylemmiltä tahoilta niin määrätään.

  Taekwon-do jatkuu kun koulut alkaa, ja meidän treenipäiviksi osuivat keskiviikko ja perjantai (ja treeniaika kasvoi puoleentoista tuntiin...). Lauantain treenit skippaan suosiolla (olisivat ottelua, joka ei ihan oo mun mielenkiinnon kohteita), mutta menin kuitenkin nappaamaan lasten ryhmässä apuohjaajan pestin, joten tungin sitten itseni taas kunnolla soppaan :D Tosin me vaihdellaan isännän kanssa hukeja ja olen tehnyt selväksi, että jos se on mulle liikaa, niin sitten ei pysty kykenemään. Jos nuorimmaiselle vapautuu paikka omaan ryhmään, niin mulle olisi kuulemma käyttöä saman päivän soveltavassa taekwon-dossa (eli erityistarpeisten lasten ryhmässä), joka kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta ;) Tilasin muuten itselleni kevyemmän puvun, jotta pystyn saamaan harkoista enemmän irti. Tai siis olemaan kuolematta kuumuuteen niiden aikana.

  Työharjoittelujen myöntäminen on vielä epävarmaa, ja todennäköisesti sitä ei tullakaan myöntämään kuin joku lyhyt pätkä. Mutta ei se oikeastaan mua haittaa. Koska kaikki tehtävät on tehty, niin voin syksyn tarvittaessa paikata omaehtoisella kirjapänttäyksellä. Mulla on jokunen vammaryhmä, josta kaipaisin itselleni lisätietoa.

  Hevosen selästä on taas tullut se parin viikon tauko, joten aloin jo miettimään pitäisikö riistää pappa laitumelta mun kanssa käpöttelemään. Varasin kuitenkin itselleni ratsitunnin vanhojen tallikavereideni ratsastuskoululta ja hurautan keskiviikkona päivällä sinne. Kävin siellä reilu vuosi sitten hakemassa tatsia ratsastamiseen, joten hyvä käydä päivittämässä miltä nyt näyttää ;) Varmaan yhtä kamalalta, mutta so what!