Yksi tärkeimmistä asioista, joihin haluamme olla vaikuttamassa, on yrittäjän rohkeus uskaltaa ottaa vammaisratsastajia asiakkaaksi ratsastuskouluihin. Mekin haluamme harrastaa. Mekin haluamme, että meidän tarpeet huomioidaan. Mutta se ei silti ole rakettitiedettä ja ydinfysiikkaa. Osa meistä tarvitsee esimerkiksi ramppia (jota emme voi tuoda selkärepussa mukanamme), mutta monet ratsastajat ovat itse sen verran valveutuneita, että ovat hankkineet omat erikoisohjat tai muut tarvitsemansa välineet. Myöskin henkilökohtainen avustaja jokaisen pitäisi tuoda itse mikäli tarvitsee avustamista esim. vessakäynneillä, pukeutumisessa tms. Mikäli ratsastaja tarvitsee normaalia tavanomaisempaa avustusta selkään nousemisessa tai jalkautumisessa, hänellä myöskin periaatteessa pitäisi olla oma avustaja itsellä mukana tätä varten. Vammaisen henkilön harrastustoiminnan mahdollistamiseen myönnetään avustajatunteja myös tätä tarkoitusta varten. Sitävastoin taluttaja olisi hyvä löytyä tallin puolesta (kokenut hevosihminen) mikäli ratsastajan avustaja ei satu sellainen olemaan.
Tallille siis ei pitäisi jäädä muuta avustamista kuin se, mikä ratsastusharrastuksessa on tavanomaista. Ja sehän talleilla jo etukäteen osataan! Ratsastuksen ohjaajat ja -opettajatkin pärjäävät yleensä hyvin, kunhan heillä on sen verran ymmärrystä, että esimerkiksi näkövammaiselle ratsastajalle voi olla turhaa nalkuttaa siitä, että hän tekisi täsmällisemmän voltin C-kirjaimessa. Tai alaraajahalvaantunutta pyytää käyttämään enemmän pohjetta. Eikä se haittaa, vaikka opettaja epähuomiossa huutaisikin että "käytä sisäpohjetta" - me olemme varmasti tottuneita siihen! (Ja sitäpaitsi lähes kaikki "jalattomat" käyttävät raippaa pohkeen apuna, joten vaikka huutaisikin että käytä sisäpohjetta he osaavat kompensoida sitä raipalla).
Olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunhan osaa kuunnella mitä ratsastaja itse kertoo rajoitteistaan, niin hänen kanssaan pärjää ilman korkeakoulututkintoja.
Meitä vertaistukijoita on mahdollisuus pyytää maksuttomalle tallivierailulle, jos ratsastuskoulu pohtii ratsastustoiminnan tarjoamista myös erityisryhmille. Me tulemme avaamaan teille vammaisratsastajien ratsastusharrastusta. Meitä on yksi näkövammainen, yksi pyörätuolissa istuva ja yksi muuten liikuntavammaiseksi luokiteltava. Kaksi meistä kilpailee aktiivisesti paraluokissa ja he osaavat neuvoa mm. vammaisratsastusluokkien järjestämisessä. Meitä hyväksi käyttämällä (kuvainnollisesti) saatte tietoa siitä, mitä juuri teidän kannattaa huomioida palvelun tarjoamisessa meille. Onko tallinne tarpeeksi esteetön? Soveltuvatko hevosenne vammaisratsastajille? Tarvitseeko hankkia apuvälineitä? Millainen ramppi pitäisi olla?
Ratsastuksenohjaajanne/-opettajanne saavat myös pitää meille ratsastustunnin, jonka aikana saatte kullanarvoista oppia ja ymmärrystä vammaisratsastajista. Se todennäköisesti alentaa kynnystä palveluntarjoamiseen, kun huomataan ettei nää vampit nyt niin haastavia olekaan ;)
Vanhamäen talli Suonenjoella oli ensimmäinen, joka uskalsi tartua tarjoukseemme (lue tästä myöhemmin myös Hippoksesta). Me siis hyppäsimme juniin ja autoon ja karautimme jakamaan kokemustietoamme.
Vanhamäen hyvinvointikeskus oli sananmukaisesti hyvinvointikeskus. Emme ehtineet kaikkeen tarjontaan edes tutustumaan, esimerkiksi metsämansikkapuisto jäi fyysisesti käymättä. Sitävastoin kuntosali, kiipeilyseinä, lasten pallomeri ja huikea liikuntasali käytiin itse katsastamassa. Keskuksesta löytyi myös luomutila myyntipisteineen ja ravintola. En muista koskaan saaneeni tallilla vastaavankaltaista ateriaa :D
Tilalla toimi myös lastenkotiyksikkö. Majoitustilatkin olivat saatavilla.
Tilat olivat siis aivan mahtavat, mutta mites sitten hevoset ja henkilökunta? Ennenkuin sen enempää alan ruotimaan, niin pakko antaa tunnustus molemmille. Kaikkein tärkeintä meidän mielestämme on asenne ja ilmapiiri, ja sen nämä Vanhamäen tallin naiset Jaana ja Celina tuhatprosenttisesti täyttivät! (Toki se oli etukäteen arvattavissa, sillä tuskin talli kutsuu meitä vierailulle jos heillä ei ole aikomustakaan palvella vammaisratsastajia...?)
Pihaan oli juuri valmistunut ramppi ja hevoset eivät vielä olleet täysin tottuneita siihen. Silti oli mukava huomata, että ne kuitenkin kaikki parkkeerasivat siihen - pienillä korjailuilla, mutta sillä ei ole mitään merkitystä tässä vaiheessa (eikä itseasiassa jatkossakaan. Pääasia, että se seisoo paikallaan selkäännousemisen ajan ja hetken sen jälkeen).
Kaikki neljä testitunnilla ollutta hevosta toimivat erittäin mallikkaasti. Meitä kolmea oli täydentämässä tallin oma pararatsastaja opetushevosella. Tunnin tarkoitus ei ollut varsinaisesti opettaa meitä ratsastamaan, vaan tutustua siihen miltä tuntuu pitää tuntia vammaisratsastajille. Tästäkin tallin opettajakaksikko suoriutui erittäin hyvin - ehkä osittain kyselemisen ansiosta. He kyselivät paljon ja me vastailtiin paljon. Huomionarvoista on se, että opettajien ei tarvitse osata asioita! Me olemme nimenomaan neuvomassa ja auttamassa ymmärtämään. Ja kun on herkkyyttä kuunnella mitä ratsastaja kertoo, niin esimerkiksi näkovammainen Katja leiskautti komeasti useampaan kertaan suoralla linjalla olleen esteen yli avustajan ja ratsastuksenopettajan avulla (esteratsastavia näkkäreitä ei varmasti montaakaan Suomessa ole, joten tämä oli enemmänkin bonuskokemusta kuin odotettavissa oleva näkövammaisen ratsastajan opetustilanne). Se vaati esteen sijoittamisen Katjalle otollisimpaan kohtaan lamppurivin alle (jotta hän pystyi seuraamaan valoa), avustajan laskemaan laukka-askeleet, koska hänen pitää kääntää lyhyeltä sivulta kohti estettä ja ratsastuksenopettajan laskemaan kolme viimeistä askelta ennen hyppyä. Hyvä osoitus siitä, että vammaisratsastajalla on tiimityön kautta paljon enemmän mahdollisuuksia kun äkkiseltään voisi olettaa.
Mun ratsuna toimi suloinen Kamilla. Todella kiva hevonen omalla moottorilla, mutta ei liikaa. Oma ratsastaminen hävetti taas ihan sairaasti, sillä kyllä se niin vaan on, että ratsastus ylläpitää myös kehonhallintaa. Nyt se oli taas ihan hukassa ja itsellä jatkuvasti epävarma olo selässä. Eikä siinä juurikaan pysty hevosta työstämään kun oman itsen kanssa on kädet täynnä töitä. Olen ollut hevosen selässä kahden käden sormilla laskettavan määrän tänä vuonna eikä niistä edes puolet ole ratsastustunteja, joten on pakko yrittää jotain kautta saada aktivoitua tuota ratsastamista kesällä ja ensi syksynä. Onneksi kävin juuri kaksi viikkoa sitten hyppäämässä muutaman hypyn Tyttelin tunnilla, jotta sain tuota loppuvuodesta jäänyttä estepeikkoa hieman karistettua. Ilman sitä en olisi suostunut Vanhamäessä hyppäämään ainoankaan tulitikkuläjän yli! Kamilla kiikutti kiltisti toiselle puolelle, vaikka vaistosi ratsastajan itseluottamuksen puutteen. Huomasin muuten sen, että jotain hyvää on viime syyskauden estehyppelöiminen tuonut: jään entistä useammin nykyään odottamaan ratsun ratkaisua entisen rajun ponityrkkäämisen sijaan :D
Vanhamäestä jäi erittäin hyvä fiilis ja pystyn aidon lämpimästi sitä suosittelemaan myös tavisryhmiin integroituville erkkaratseille! Toivon myös kovasti, että jossain vaiheessa saadaan Vanhamäkeen vaikka joku vamppien hyvinvointiratsastusleiri tai jotain ;)
Vanhamäestä jäi erittäin hyvä fiilis ja pystyn aidon lämpimästi sitä suosittelemaan myös tavisryhmiin integroituville erkkaratseille! Toivon myös kovasti, että jossain vaiheessa saadaan Vanhamäkeen vaikka joku vamppien hyvinvointiratsastusleiri tai jotain ;)
Loppuun vielä oma suosikkipaikkani (löytyy Vanhamäen maneesista):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti