Positiivisesti päin näköä

   Minulle on aivan turha tulla kertomaan hevosen yllättävistäkin reaktioista joihinkin asioihin. Tiedän niistä, olen niitä nähnyt lukemattomia elämäni aikana. Mutta silti joskus tapahtuu asioita, jotka kirjaimellisesti lyövät päin näköä. Positiivisesti! Hetkeen en ole itse päässyt näiden lyöntien kohteeksi, mutta nyt pääsin. Muistutus hevoselta siitä, mihin se kykenee. Muistutus siitä, että jos et halua tai pysty vastaanottamaan tukea ihmiseltä, voit saada sen hevoselta.

   Tunnustan, en ole aina ollut maailman sosiaalisin ihminen, ja yhäkin haluan pitää tietyn henkisen rajan ympärilläni. Joskus se raja oli myös fyysinen, mutta fyysistä reviirille astumista siedän paljon paremmin nykyään ja MS-tuttavieni karaisemana haen sitä monesti itsekin. Mutta henkistä rajaani jos haluan avata joillekin, haluan tehdä sen omista lähtökohdistani ja niin, että se tuntuu itsestäni siedettävältä tilanteelta.


   Myös minun menneisyydessäni on asioita, jotka ovat yhä epämiellyttäviä käsitellä. Ne ovat arkoja, jopa joissain määrin hävettäviä asioita, mutta jos niiden kautta pystyn vaikuttamaan jonkun toisen elämään ja käsityksiin, olen valmis niitä avaamaan. Mutta päätän aina itse mitä ja paljonko asiasta kerron. Olen melko avoin näistä asioista, kunhan saan ne kertoa painostamattomassa, luottamuksellisessa tilassa ja pystyn kontrolloimaan tilannetta.

   Nyt olin valinnut kertoa näistä asioista opiskelijaryhmälle. Ihan näin avoimesti en aiemmin ollut asiasta puhunut enkä pitkään aikaan ylipäätään. Tuli jopa itselleni yllätyksenä, kuinka ihon alle asia taas esiin kaivettuna menikään. Huomasin itselleni epätyypillistä levottomuutta jo ennen sanaisen arkkuni avaamista ja kun se kansi aukesi, mä vapisin. Sisäisesti tosin (en usko, että se oli ulkoisesti havaittavissa), mutta olo oli epävarma ja jossain määrin teki mieli vetää asia puihin. Hetken mietin päässäni kuinka paljon lievennän kertomaani, mutta päätin sitten urheasti pysyä kuitenkin ennakkoajatuksissani. Meni syteen tai saveen, tulkoon rehellisenä tarinana ulos.

   Ja siinä kohtaa tulee se hevonen ja kirjaimellisesti vetäisee päin näköä. Mutta siis positiivisesti. Meillä oli hevonen vapaana samassa tilassa. Hakeuduin sen lähistölle jo oman puheenvuoroni alkaessa. Ihan tiedostaen tosin. Tiesin, että mun on helpompi olla sen lähellä. Nyt näin jälkeenpäin pystyn vasta näkemään tilanteen paremmin. Vaikka aloitin hevosen läheltä, pystyin siirtymään pikkuhiljaa kauemmaksi (pysyen kuitenkin kokoajan lähistöllä). Mutta siinä kohtaa kun olin suunnitellut lukevani pätkän lääkärinlausunnosta, tapahtui jotain uskomatonta. Jotain, jota en osannut odottaa.

   Hypättiin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa sisäinen vapinani lisääntyi, koska tiesin tulevani vaikeaan kohtaan. Muistot oli yhä pinnassa, tuntui että muutama haavakin aukesi uudestaan. Mitä teki hevonen?

   Se kenenkään pyytämättä tai pakottamatta tuli mun viereen. Se tuli kilveksi mun eteeni. Jos tämä olisi ollut sarjakuva, olisi puhekuplassa lukenut jotain sen suuntaista, että "keep going, I´ll be with you". Ihan pieneksi hetkeksi omatkin pasmat sekosivat. Mä tiesin, että hevonen pystyy tähän, mutta en osannut sitä kuitenkaan odottaa tässä tilanteessa. Näin kyyneleen muutamassa silmäkulmassa. Ei ainoastaan mun tukeni, mutta hevonen juuri siinä hetkessä näytti mihin se pystyy. Se aukeni niin selkeästi myös kaikille ei-hevosihmisille, että mä uskon, että ne muistaa tämän tilanteen pitkään.

  Musta erityisen kauniiksi tilanteen omalta osaltani teki se, että kyseessä oli hevonen, jonka kanssa mulla ei ole pitkää historiaa. Se heitti romukoppaan käsitykset ja oletukset siitä, että pitää olla pitkä ja hyvä historia hevosen kanssa, jotta se tekee jotain tälläistä. Mä toivon, todellakin toivon, että hevonen (joko tämä tai joku muu) tekee tämän jollekin muulle sitä tarvitsevalle. Mulla kävi jopa mielessä, että ehkä mun oli tarkoitus kokea se kaikki aikanaan, jotta pääsen näyttämään näitä pysäyttäviä tilanteita muille? Haluan tietää miksi asiat tapahtuvat. Tämän menneisyyteni asian kanssa en vieläkään ole täysin ymmärtänyt miksi minun piti kokea se. On se tehnyt musta tasapainoisemman ja tiedostavamman ihmisen, en kiellä sitä, mutta miksi?

 (Me & my girl. Ihanaa, että mulla on nyt tyttökin elämässäni kaikkien näiden ihanien omien poikien lisäksi)

Your Magic: Pilvi

  Ihanaa, ensimmäinen Your Magic eli erityisratsastajan tarina (löydät jatkossa kaikki kirjoittamalla hakukenttään Your Magic tai hakemalla tunnisteista). Huomautan, että tämän tarinan kuvat ovat Sinistä, mutta Pilvistä meillä ei ollut valitettavasti laittaa kuvaa. Sinin selässä siis ei ole Pilvi näissä kuvissa.

                                                                 (Sini keskellä)

Sinin selässä

”Tuntuu tutulta. Juu, just tältä se tuntui.” Olen maneesissa Picasson selässä ja muistelen taas kuinka kauan siitä on kun viimeksi ratsastin. Sehän oli syksyllä 1989! Olin Kisa-nimisen suomenhevosen selässä, ulkona. Kisa oli jykevä, luotettava ja tasaliikkeinen. Ei satulaa. Sillä oli ”vikellysvyö” (nyk. ”kahvavyö”) ja siitä roikkuivat jalustimet(!) Sain olla mukana ratsastusterapian alkuvaiheissa, erään sen ensimmäisen ohjaajan ohjauksessa. Sain esimerkiksi tietää, että suomenhevoset sopivat (silloin) siihen parhaiten...

Olin käynyt aikaisemminkin ratsastustunneilla. Mut on aina nostettu ponin/hevosen selkään. Halusin keinuhevosen. Ja ihailin laukkakilpailuja.

Ratsastukseen tuli vuosien tauko. Mutta ei se ollut häipynyt mielestäni. Se odotti, että pääsee esiin, entistä innokkaampana. Kun halusin viime talvena löytää liikuntamuodon jossa saisin käyttää kropaani ja laittaa sen peliin, sieltä se hyökkäsi. Uusi Harmoniatalli avautui juuri sopivasti. Tunsin sen heti omakseni.

”Ei ei...!” Siis mähän menen tonne!” Sini odottaa mua selkäänsä ja haluan sinne todella mutta en saa itseäni mihinkään. Nostan jalkaa ja lasken sen heti. En anna nostaa sitä hevosen yli. Kanssani joudutaan töihin. Seison rampilla jähmettyneenä. Miten tässä näin kävi? Tää on tätä... Olen varma että putoan rampilta(!) Syöksyn maahan hevosen ja rampin väliin. Kiroilen itsekseni. Älytön ajatus. TIEDÄN että pääsen selkään enkä putoa! Muut odottavat, tunti kuluu ja showni jatkuu. Lopulta Sini vaihdetaan newforestinponi Picassoon ja pienen väännön jälkeen onnistun. Huh, selässä ollaan! TÄÄLTÄ en putoa.

Tämä vaikuttaa mulla mm. niin, että (mulle) uuden ja haastavan, liikkumiseen liittyvän asian edessä voin ensin jäykistyä. Kun saan mennä omaan tahtiini, homma hoituu lopulta enkä edes muista että pitäisi jäykistellä. Meininki rampilla jatkuu vielä kaksi seuraavaa tuntia. Jep, neljännellä kerralla menen selkään kuin salama. Picasso vaihtuu takaisin Siniin.

Synnyin pikkukeskosena. Painoin 1400 grammaa. Alimmillani painoin 1100 grammaa. Mulla on CP-vamma. Pumpulissa ei ole koskaan pidetty. Pointti on, että mulla on se, mutta se ei ole SE JUTTU!

”Sieltähän putoaa”, kauhistellaan heti kun sanon ratsastavani ilman satulaa. Kerron millaista se on. Satulattomuus on mulle vain hyväksi: tunnen hevosen liikkeet jä lämmön, saan kontaktin, asentoni on hyvä ja tasapainoni pysyy. Ym. Venytys on ollut tosi makeaa. Aluksi joka paikkaan sattui, halusin jopa testata että kestän kipua... 

Kun ratsastin satulalla, se sai pomppimaan ja tunsin epävarmuutta. Ajan myötä tottuisin varmasti (taas) satulaan, ja voisin kokeilla jälleen, mutta mennään nyt ilman kun se sopii parhaiten. Suosittelen muillekin.

Tunti menee aina liian nopeasti. Tulen alas tavistyylillä. Se tosin vaatii hieman ”vastaan ottamista” etten mätkähdä kyljelleni. Tunnen heti vaikutuksen.

Mulla ”prosessi” on menny näin:

Hevosen selässä: Mahtavaa! Täällä olis vaikka kuinka kauan!

Alas: Kääk! Kroppaa käytetty.

Vähän myöhemmin: Vetreenä vetreenä...

Ratsastuksen vaikutus tähän mennessä: Kroppa on alkanut tottua ja ks. edellinen kohta.

Mitä tapahtuu jatkossa: Kaikki edellä mainitut ja ?

Olen aina ollut täysin sinut itseni ja vartaloni kanssa. Aina. Olenkin sanonut, että sitä saa käyttää kaikkeen vammaisratsastuksen edistämiseen. Toivon, että saan siihen mahdollisuuksia.

Vammaisratsastusta täytyy tuoda esiin. Olen iloinen, että niin on.

Tunsin heti että kuulun Sinin selkään. ”Taas mä tulin,” sanon Sinille. Se hönkii naamaan ja katsoo kun sanon että leipää on. Budjonnyi-rotuista lauman senioria voi kehua loputtomiin. Se on muidenkin suosikki ja syystä. Luotan Siniin. Myös Picasso on lähellä sydäntäni, olihan se ensimmäinen jolla ratsastin vuosien vuosien jälkeen (plus kaikki tallin hevoset).

Hevoseen muodostuu aivan erityinen suhde. Olen aina uskonut, että hevosella on poikkeuksellinen ymmärrys ja taju.

Niin, ja tämä vielä:

Tavoitteeni: Mihin minä ja Sini vielä pääsemmekään?

       

Kiitos Pilvi tarinastasi! Itse kiinnitin ensimmäisenä huomiota juuri tuohon satulattomuuteen. On loistavaa, että on löydetty juuri se paras tapa Pilville! Ei tarvitse mennä satulalla, koska "kuuluu" mennä, vaan voidaan samalla hakea kaikki mahdolliset hyvät ja fyysiset vaikutukset mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että jos takaperin selässä istuminen palvelee parhaiten juuri sinua, niin sitten ratsastat niin :D. Löydetään keinot toteuttaa tunnit ja tehtävät. Ei ratsastamisen tarvitse (enää) olla niin armeijameininkiä. Saa hassutella ja pitää hauskaa, saa kokeilla rajojaan. Kaikki, mikä ei vahingoita ihmistä tai hevosta, on sallittua. Avarakatseisuutta! Sitä peräänkuulutan. Tekee hyvää itse kullekin hypätä välillä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Se voi olla jopa kasvattavaa ;)

Ihania ratsastushetkiä Pilville!!

Pienen pieniä askelia eteenpäin

   On jännä huomata, tai oikeastaan yhtäkkiä havahtua siihen, että "hei, mähän oon laukannut jo muutamia kierroksia pääty-ympyrällä putkeen ja tää hevonen on yhä joten kuten hanskassa". Vaikka mä en tällä hetkellä ratsastakaan kuin kerran viikossa, niin ihan pienen pieniä askelia eteenpäin tapahtuu. Tokikin pystyn keskittymään tälläkin hetkellä paljolti vain omaan tekemiseeni ja olemiseeni. Hevonen menee vähän kuinka nyt sattuu menemään, mutta menköön.

   Mä olen aloitellut ratsastuksen 80- ja 90-lukujen taitteessa, ja saanut vielä osani tästä "vanhemmasta" opetustyylistä. Silloin ei ääntä säästelty ja vähänkin sensitiivisempi henkilö lopetti harrastuksen pelkkää kestämättömyyttään. On sitä itsekin väännetty poru kurkussa tehtäviä, kun poni ei mene ja omat taidot on vielä lapsenkengissä, opettaja huutaa vieressä. Tehtävä lopetettiin vasta kun se oli suoritettu. Jonkinasteista sitkeyttä ja päättäväisyyttä se kyllä kasvatti, vaikkakaan pedagogiset menetelmät eivät ehkä ihan kohdanneet tämän päivän lempeitä metodeita.

   Musta hyvän opettajan ominaisuus on se, että se puskee sut aivan äärirajoille, joskus inansa siitä yli, mutta ei kuitenkaan vaadi hevoselta eikä sinulta sellaista, johon ei pysty. Tuntee siis ratsukon hyvin. Ja osaa luotsata läpi tehtävästä, mikäli sen kanssa on ongelmia. Puhaltaa hyvällä tavalla niskaan. Ja osaa jaksottaa vaativammat ja helpommat kaudet sykleittäin. Jos joka ainoalla tunnilla revitään kaikki mehut ja ratsastetaan kirjaimellisesti verenmaku suussa, se ei palvele kuin ehkä tietyntyyppisiä ratsastajia (hevosesta puhumattakaan!). Hyvä opettaja osaa palata myös perusasioihin, mutta motivoivalla otteella ja mielenkiintoisella harjoituksella.

   Minulla on ollut onni olla juuri tämän kaltaisten opettajien oppilaana. Toki sekaan on mahtunut sijaista jos jonkinlaista, mutta niiden jälkeen erityisesti sitä omaa osaa arvostaa. Uskon, että hyvällä opettajalla on hyvin suuri osuus oppilaan ratsastusharrastukseen. Se voi joko lopettaa koko touhun tai sitten saada sen jatkumaan. Isommilla talleille joskus pystyy luovimaan tuntien välillä. Voi vaihtaa tuntia toisen opettajan ryhmään ja pystyy sen monesti tekemään diplomaattisesti kaiken lisäksi. Mutta pienillä, yhden opettajan ratsastuskouluilla se ei ole mahdollista. Silloin vaihtuu joko talli tai olosuhteiden pakosta jäät harrastamaan yhä samaan paikkaan, mutta harrastus hiipuu hiljalleen pois.

  Yhden opetustyyli ei ehkä sovellu kaikille. Ja se on ihan luonnollista. Jos löytää hyvän opettajan, sitä ehkä jopa seuraa uskollisesti paikasta toiseen. Taidetaan puhua jo melko ihanteellisesta opettajasta?

  Kun on ollut hyvässä opissa, sitä vähän niinkuin odottaa saavansa laatua. Musta on aina vähän jännittävää mennä uuden opettajan tunnille. Onneksi tällä ratsastuksen aikakaudellani on eteen osunut ratsastuksenopettaja, joka on mun makuun. Mä tykkään ja hyvä niin.

(Tässä se valkoinen prinsessa on, itselleen ominaisessa asussa. Jos muistat tästä kirjoituksesta)

Ratsastuksen vaikeus

   Tietyissä asioissa mulla on vähän sellainen "kaikki tänne mulle heti nyt" -asenne. Kärsivällisyys venyy joissain tilanteissa ällistyttäviin mittoihin, mutta joissain tilanteissa se loppuu heti. Tämä ratsastus on sellainen, jossa se loppui jo aikoja sitten. Ollaan varmaan jossain inhimillisyydenkin liepeillä, mutta se on niin turhauttavaa kun tietää ja tuntee, mutta ei pysty kykenemään.

  On se vielä selkärangassa siltä osin, että huomaan kyllä pienetkin asiat, jotka kaipaavat korjaamista (sekä hevosessa että itsessä), mutta taito ja kyvyt eivät nyt korreloi sen kanssa. Mä tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta en ole kykeneväinen sitä suorittamaan! Kuinka inhottavaa se on!

   Huomaan pinnan kiristyvän ratsastaessa. Kun jostain huomautetaan, mä huomaan ajattelevani oman pääni sisällä että "tiedän tiedän, mutta kun en nyt pysty sitä korjaamaan". Tämä on jännä juttu: toisten kanssa se pinna venyy ja venyy eikä tunnu katkeavan ollenkaan, mutta oman itseni kohdalla sitä ei ole ollenkaan. Tiedän, että pitäisi olla itselleni armollisempi (uskokaa tai älkää, sitä on hoettu suunnasta jos toisestakin ja moneen kertaan) ja hyväksyä se, että nyt täytyy löytää uudet polut tallattavaksi. Mutta mitäs kun ei halua?

   Sairastumisen psyykkiset vammat on omasta mielestäni pahemmat kuin fyysiset. Kerron tämän kaiken itsestäni siksi, että tietäisitte, että minäkin painin näiden asioiden kanssa omalta osaltani. Siksi saatan jopa hieman ymmärtää ihmistä, joka käy läpi samoja asioita omassa päässään.

  Mä olen kyllä omasta mielestäni kohtuullisen hyvin "sopeutunut" elämään sairauteni kanssa. Kaikilta muilta osin paitsi ratsastuksellisesti! Se on sektorin osa-alue, jota en ole sekä tietoisesti että tiedostamatta saanut vedettyä mukaan ympyrääni.

  Oikeastaan mun saattaisi olla helpompi ratsastella itsekseni toistaiseksi. Saisi rauhassa tutustua omaan itseensä ja omaan toimintaansa näiltä uusilta lähtökohdilta. Mutta toisaalta kyllä kaipaan ja tarvitsen myös ohjausta. Jos itse mietin, niin ehkä ihanteellisin tilanne olisi opettaja, joka tietää ja tuntee mut aikaisemmasta elämästä? Jos hän tietää, että minä kyllä olen pystynyt samaan aikaan joskus aikanaan hallitsemaan kaikkia neljää raajaani, mutta tällä hetkellä pystyn koordinoimaan vain yhtä tai maksimissaan kahta, luulen että hän osaisi huomioida tämän parhaalla mahdollisella tavalla ratsastuksessa? Laukaisematta tietämättään turhautumisen tunnetta. Mä jään miettimään tätä asiaa ja saatan varata jossain kohtaa yksityistuntia joltain vanhoista opettajistani. Ehkä se olisi sijoittamisen arvoista? (Tai sitten jätän varaamatta, koska en halua näyttää missä jamassa olen nykyisin... Oikeastaan tarvitsisin varmaan myös jonkinasteista mentaalivalmennusta :D)

(PS. Viime kerralla kun kokeilin selästä poistumista tavisten tavalla - siis ihan normaalisti. kävin enää vain polvillani maassa. \o/ )

Eka este!

    (Yksi teksti oli hautautunut luonnosten joukkoon, joten julkaistaan se tässä, vaikka ajallisesti tämä sijoittuu jo aikaisempaan kesään)

   Voi itsensä ylitys sentään! Mä hyppäsin ensimmäisen esteen yli ekaa kertaa vissiin yhdeksään vuoteen!! Luulin jo, etten ikinä enää ylitä ainuttakaan edes esteeksi luettavaa puomia kannattimilla, mutta niin vaan menin ja ylitin kuitenkin.

   Ponivuosina sitä ei olisi muuta tehnytkään kuin hypännyt:
koulutunti - mälsää
puomitunti - boring
maastotunti - ok, jos hypätään samalla maastosteitä ;)

 Hevosiin siirtyessä hoppaloitiin vielä samalla innolla, nuoruuden voimalla. Mutta antakaas olla kun tuli mittariin ikää lisää ja se kuuluisa itsesuojeluvaisto ilmeisesti päästi itsensä valloilleen:
  50cm - no joo
  60cm - jos pakko on
  70cm - älkää nyt viittikö!
  80cm - no way!!!!

  Siihenhän se sitten meni, että hyppääminen oli ok, kunhan puomit pysyivät lähellä maata. Viimeisen hevoseni kanssa suurin ylittämäni este taisi olla 105cm, ja sekin kun en kehdannut sanoa että mun raja on tullut aikoja sitten vastaan. Henkinen raja.

                                            (kuva: Veera Schütt, lainattu luvan kanssa)

Ylläoleva kuva on niitä ainoita harvoja hyppykuvia, joita albumistani löytyy. Ja kuten näkyy, ei se tuolloinkaan tyylipuhdasta ollut! Ja muistan tästä kuvasta sen, että jännitin aivan järjettömästi kyseistä veneen ylitystä. Aiemmin oli posotellut sitä poneilla vuosia vuosia aikaisemmin.


  MS-tauti vei vuosiksi uskon ylipäätään ratsastamiseen, enkä rehellisesti sanoen koskaan enää kuvitellut edes tasapainoni riittävän hyppäämiseen. Mutta salaisena haaveena kuitenkin on kokoajan ollut pienen pienen miniristikon ylittäminen. Edes niin että se etäisesti edes muistuttaa hyppyä.

  No, nyt se on tehty!! Maahan kaivettu 50cm ylitetty! (Ratsastuksenopettajan mielestä se oli 60cm, mutta en sitä purematta niele. Mä sanon 50cm, joten se oli 50cm ;) )

  Tyylillisesti tässähän oltiin kaukana esteratsastuksesta. Enemmänkin puhutaan räpeltämisestä, jonka päätarkoitus oli pysyä suurinpiirtein kyydissä. Oikeasti pyrin antamaan hevoselle vapauden kuljettaa minut yli esteestä, parhaaksi katsomallaan tavalla. En puuttunut hänen mahtavuuteensa työskentelyyn, vaikka kieltämättä olisin halunnut tuoda hevosen hieman kauemmaksi (ponnistus tuli aika juureen), mutta en uskaltanut alkaa vielä selässä säätämään. Tyylipuhdasta tämä ei siis missään nimessä ollut, mutta

a) pääsin yli esteestä
b) en pudonnut

joten katsotaan sormien läpi kaikkea muuta.

  Mutta fiilis tämän urakan jälkeen oli mahtava! Ennenkaikkea se, että minä PYSTYN yhä hyppäämään, sairaudestani huolimatta. Ainakin pieniä esteitä. Ja harjoittelemalla vähän isompiakin. Ja täytyy tunnustaa, että oikein odotan seuraavaa kertaa - milloin ikinä se sitten onkaan.


  AND THE WINNER IS .... ME!!

(Kuva: Veera Schütt, lainattu luvan kanssa. Kuvassa lainakuskini ja edesmennyt hevoseni)

Mun omat ratsikamat

   Niinhän siinä aikanaan kävi, että hevosen ja terveyden myötä lähti myös ratsikamat. Kälyinen, vanha kypärä jäi. Samoin vanhat ratsihousut ja uskollinen, rispaantunut kouluraippa. Kaikki muut myin tai heitin mappi ööhön roskakatokseen. Joku viisas ois voinut silloin sanoa, että älä hävitä niitä - tuut vielä tarvitsemaan. Mutta eipä sanonut ja nyt on turha itkeä läikkynyttä maitoa.

  Mun tärkeimmät "apuvälineet" ratsastaessa on viilentävät irtohihat ja keskivartalon tukiliivi. Ilman niitä en toistaiseksi ratsasta ollenkaan. Noi irtohihat on hyvät. Niillä on selvästi viilentävä vaikutus. Tai ainakin niin selvästi, että minä sen huomaan. Lämpö tekee mulle huonoa sairauden takia, eikä mun kehon lämpötila sais kauheesti nousta ratsastaessa. Mitä enemmän se nousee, sitä huonompi olo mulle tulee. Tilasin irtohihat Jenkeistä ja otin samaan tilauksen myös paidan, joka ei ollut samaa IceFil-materiaalia (kuvassa oleva sininen paita), ja sillä en kyllä juuri huomannut vaikutusta :/ Tunnustan, säästin ottamalla alesta halvemman. Ei olisi ehkä kannattanut. Ensi kerralla olen viisaampi. Ehkä tuo paita menee teknisestä paidasta, mutta viilentävän en sen havainnut.

   Työkokeilun joulukuussa aloittaessani ostin itselleni issikkabögät ts. jodhpurhousut, jotka menee ihan tallikäytössä ja niillä voi tarvittaessa hypätä selkäänkin jos tarvitsee. Ne on ihan kivat ja tykkään niistä. Mutta nyt kun pitäisi muka ihan oikeasti ratsastaa, niin ei niillä kovin pitkälle pötki. (Ne on muuten nämä: http://www.viljarshop.com/tuote/jodhpurhousut-kokopaikoilla-summer-denim/30876169-0/)

   Nimittäin työkenkinä mulla on Sievin vanhat turvakengät ja ne on nyt joutuneet toimittamaan myös ratsastuskenkien virkaa. Muuten ok, mutta niihin on hankalampi virittää kannukset. Kannukset säästäisi hyvin mun jalkavoimia ja olisi kieltämättä taas ihan hyödyllinen hankinta. Itseasiassa vanha heppaystäväni nuoruudesta sparrasi mua ensimmäisen ratsastuskokeiluni aikana, ja sanoi heti, että kannukset taas jalkaan. Ihan samaa olin miettinyt, mutten uskaltanut, kun en ollut varma kuinka eläväinen alapohkeeni sattuu olemaan... (Tsekatkaa muuten Kangasalan ratsastuskoulun sivut: http://www.kangasalanratsastuskoulu.com/) Mutta jos ostan kannukset, tartten myös kengät. Tai saappaillahan mä mieluiten ratsastaisin... Mä olen aina ollut saapasihminen. Musta niillä on paras ratsastaa.

   Mikäs siinä, sen kuin ostat? Nyt päästäänkin siihen ongelmaan. Mun mielestä tällä hetkellä suurin osa markkinoilla olevista jodhpureista on ulkona mun rankingista. Ensinnäkin haluaisin ehdottomasti niihin turvakärjet, jolloin vaihtoehtoina tuntuu olevan tämä perus
http://www.horze.fi/jodhpurit/mountain-horse-protective-jodhpur/38320.html?color=BR

   Eikä siinä mitään, noi on ihan ok, mutta edellisten kokemusten mukaan eivät kauhean mukavat talutuskäytössä... Arvostaisin kovasti sitä, etten joutuisi raijaamaan tallille mukana useita eri kenkiä, vaan voisin yksillä ja samoilla tehdä kaiken mitä nyt satun tekemäänkään sinä päivänä. Siksi esimerkiksi noi Sievin nyt käytössä olevat ajavat tarkoituksensa paremmin. Mutta siinä päästään taas tähän kannusongelmaan. Eli saappaat siis?

   (http://www.hooks.fi/produktsida/nahkasaappaat-trento-crwr/37223/36641/)
   Saako sanoa suoraan? Mun mielestä suurin osa saappaista on epämiellyttävän näköisiä. Esimerkiksi Horzen valikoimaa katsellessa (mulla sinne -20% alekuponki vielä käyttämättä) löysin tasan kahdet saappaat, jotka voisin kelpuuttaa ulkonäön perusteella. Toiset maksoi melkein 600€, toiset 500€. Siispä ulkona mun budjetista (uskokaa tai älkää, kun on ollut kauan poissa työelämästä, niin sillä todellakin on väliä mitä omiin harrastusvälineisiinsä laittaa. Mä muutenkin sijoittaisin mielummin lasteni harrastusvälineisiin kuin omiini, joten voi olla että ratsastan loppuikäni kulahtaneissa verkkareissa ja niissä vanhoissa turvakengissäni...). Jos saappaat ostaisin, joutuisin tyytymään johonkin halvempaan malliin, joka ei ulkomuodollisesti miellytä omaa silmää, enkä näin ollen ainakaan riemusta kiljuen tule niitä jalkaani pukemaan.


   Olenkohan mä ainoa ihminen Suomessa, jolle markkinoilla olevat liikkeet ja varusteet eivät oikein iske? Mä koen olevani sisäisesti (ja ehkä ulkoisestikin?) aika rough, joten haluaisin, että mun kamatkin ois edes vähän rough. Ja edesmenneelle hevosellenikin olisin kaivannut rough-kamaa, koska se oli MIES eikä mikään vikisijä. Mutta ei, sen sijaan ratsastusvarusteliikkeet on ihan täynnä bling-blingiä, joka saa mut kääntymään kannoillaan :) Olen nyt reilut 15 vuotta odotellut sitä astetta hevimpää tavaraa markkinoille, mutta yhäkään sitä ei ole tullut. Edes ulkomailta en ole löytänyt mieleistä. Eli kun mä hankin ratsikamoja, mä joudun tyytymään johonkin, mitä en valitsisi, jos olisi muuta tarjolla.

  Musta se on vähän ikävää. Jos osaisin, suunnittelisin itse omat ratsivaatteeni. Mutta valitettavasti en ollut jonossa, kun syntymälahjoja valittiin. Tai en ainakaan osunut käsityöjonoon. Mulla on ideoita, mutta ei taitoa toteuttaa niitä. (Jos bongasit itsesi ja sinulta löytyy kaipaamani taito, tiedät varmaan mitä tehdä ;) )

   Uudesta kypärästä vielä haaveilen, mutta tuskin ostan ennenkuin kynnän kuupallani maata tämän nykyisen kanssa. Toivottavasti en ikinä. Se on uskollisesti palvellut mua vissiin 2001 vuodesta, eikä koskaan ole ottanut osumaa pääni kanssa. No, on sillä ehkä vähän tunnearvoa, niinkuin ratsastushousuillanikin (jotka ovat muuten samaa vuosimallia...). Mä olen niitä käyttänyt oman heppani kanssa, joten niissä on ehkä sen hepan haju ja karvoja. Tunnustan, etten ole pystynyt ottamaan uudestaan käyttöön edes kynsikkäitä, jotka oli mulla kädessä kun saatoin hevoseni vihreimmille laitumille. Siitä asti ne kynsikkäät ovat olleet hevoseni jäämistön sisältävässä laatikossa. Ei niitä voi pestä. Saati käyttää.

  Mitään varsinaisia ratsastuksen apuvälineitä en tarvitse. Niistä tulossa postaus kun ehdin.

Your Magic!

   Jos sinä erityisratsastaja, joka satut lukemaan tätä blogia, haluat omat kokemuksesi julkaistavaksi minun kauttani tässä blogissa, niin otathan yhteyttä! Kuinka sinä olet hyödyntänyt ja hyötynyt hevosesta? Mitä sinä koet tärkeänä? Sinun kokemuksesi on ainutkertainen. Haluatko auttaa muita ymmärtämään? Voit laittaa sähköpostia (Contact-sivu) tai kommenttia vaikka tähän alle.

Ratsastuksen vaikutukset

   Ratsastuksen terveysvaikutuksista voit lukea esim. SRL:n Ratsastuksen Terveysprofiili -julkaisusta
http://www.ratsastus.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/ratsastajainliitto/embeds/ratsastajainliittowwwstructure/36332_Terveysprofiili_2012_netti.pdf   (sivulta 18 alkaen pääset asiaan)

  Ylläoleva terveysprofiilihan on tietenkin tehty terveitä silmälläpitäen, mutta erityisratsastaja saa yhtä lailla samat terveysvaikutukset. Mikäli et juuri nyt jaksa lukea yo. linkkiä, tiivistän sen luettelemalla siinä ilmaistut (karkeat) vaikutukset (sen enempää erittelemättä).

    Vaikutukset:
  - aineenvaihduntaan ja kehon koostumukseen
  - sydämeen ja verenkiertoelimistöön
  - kestävyyskuntoon
  - lihasvoimaan ja voimantuottoon
  - motorisiin taitoihin
  - tasapainoon
  - luuston terveyteen

  Julkaisu siis selkeästi käsittelee vain ratsastuksen fyysisiä vaikutuksia, tokikin mainitsee heti kättelyssä myös psyykkisen terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin. Taisipa yhteiskunnallinenkin terveys siellä vilahtaa.

   Haluaisin kuitenkin käsitellä aihetta enemmän vielä vammaisratsastajan osalta. Oikeastaan nyt mennään hyvin paljon myös ratsastusterapian puolelle. Erittäin tehokkaasti tiivistettynä:

Hevosen liike + lämpö = vaikutus, jota ei mekaanisesti voida jäljitellä. 

(Tai ainakin se on todella vaikeaa)

   Tiesitkö muuten, että ratsastus voi vaikuttaa myös suun alueeseen, ja helpottaa näin esimerkiksi puhumista (artikulointi, äänenmuodostus), nielemistä ja syvään hengitystä? Minä tunnustan etten tiennyt, ennenkuin asiasta ensimmäistä kertaa luin. Ja ehkä ajatus olikin vähän, että "virkkaamalla maratoonariksi vai?". Mutta asiaa hetken mietittyäni olin kyllä ehdottomasti valmis allekirjoittamaan juuri lukemani.

   Kosketusärsykkeet ovat mielestäni tärkeä tekijä. (Ihan vaikka erityisherkkien ja SI-häiriöisten kanssa käytettäväksi?). Hevosessa itsessään on mahtavia materiaaleja; jouhet (häntä + harja niin samanlaiset, mutta kuitenkin erilaiset, jenkkiharja vs. pitkä harja), peitinkarva, kavioaines. Tähän lisätään vielä erilaiset harjat hevosta harjatessa ja satulahuovat yms. karvat terapiavyön alla, sekä tietenkin heinä, kaura, olki, turve, puru tai mitä ikinä kuivikkeena käytetäänkään! Kun alkaa oikein miettimään, keksii vaikka kuinka monia hyödynnettäviä materiaaleja.

   Vartalonhallinta. Se kehittyy, halusit tai et. Hevonen liikkuu ylös, alas, oikealle, vasemmalle, eteen, taakse. Ja se liike siirtyy ratsastajaan. Reidet, pakarat, lantio, selkä, vatsalihakset, hartiat, niska - joudut omalla lihastyöllä hallitsemaan ja koordinoimaan kaikkien liikettä.

   Löysin hyvän opinnäytetyön Down-lasten ratsastusterapiasta  http://www.theseus.fi/xmlui/bitstream/handle/10024/68092/Down-lasten%20ratsastusterapia%20pdf.pdf?sequence=1
   Siellä sanotaan (sivu 20), että "pään ja kehon asentoa voidaan oppia hallitsemaan vain liikkumisen kokemusten perusteella. Mikäli lapsi ei pysty liikkumaan normaalisti, esim. kävelemään, hän ei saa näitä kokemuksia". Hevosen liikkeen antamat sensoriset ärsykkeet lisäävät kehotietoisuutta -> vaikutus vartaloon ja sitä kautta mahdollisuus oppia hallitsemaan sitä. "Ratsastaja ei voi olla mukautumatta hevosen liikkeen asettamiin vaatimuksiin, vaan hänen on reagoitava kokoajan aktiivisesti  hevosen liikkeisiin erilaisilla, tarkoituksenmukaisilla koordinaatiosuorituksilla"

  MS-tautisena haluan erityisesti korostaa hevosen liikkeen ja lämmön vaikutusta spastisuuteen (http://hmwithhm.blogspot.fi/2015/08/satula-vs-ilman-satulaa.html) sitä nimenomaan vähentäen.


   Ratsastuksen psyykkiset vaikutukset koskevat myös kaikkia terveydestä huolimatta. Ratsastus vammaisen terapiamuotona opinnäytetyössä  http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Pori2006/91aabc_Pori_Lanne_9136.pdf  sanotaan seuraavasti: "Tavallisimpia havaittuja vaikutuksia ovat lisääntynyt itseluottamus, kärsivällisyys ja usko omiin kykyihin, parantunut omakuva, itsehillinnän kasvaminen, riskinottokyvyn kehittyminen sekä stressinsietokyvyn kasvaminen". Mielenterveyden häiriöiden, varsinkin masennuksen kohdalla, haluan erityisesti korostaa sitä, että viikon ratsastushetki voi olla se ainoa asia, joka saa ihmisen poistumaan kotoaan. Toiset ehkä tuntemaan jopa iloa tai iloon viittaavaa tunnetta (vaikuttaa mielialaan).

  Kehitysvammaisella tavoite voi olla itseluottamuksen, itsetunnon ja itsehillinnän kehittäminen, aktiivisuus ja onnistumiskokemukset. Tässä opinnäytetyössä (Ratsastusterapia kehitysvammaisen lapsen kuntoutuksessa)  http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Pori2002/KaskiMarika.pdf  (sivu 21) mainitaan tunnesuhteeseen uskaltautuminen.

  Psyykkisiä vaikutuksia on varmasti lukemattomia. En keskity niihin tällä kertaa tämän enempää. Nimittäin muutama sana vielä sosiaalisista vaikutuksista.

                                            (Kuvassa kollegani Kirsi ja Erkki-poni)

  Uudet sosiaaliset kontaktit (ja vanhojen vahvistaminen), kommunikointikyky, yhteisöön kuuluminen, kontaktit ei-vammaisiin ja ehkä ystävyyssuhteiden luominen, sääntöjen ja ohjeiden noudattaminen sekä ylipäätään sosiaalisten taitojen harjoittelu. Ne tulevat itselle ensimmäisinä mieleen sosiaalisista vaikutuksista. Hevonen hyväksyy ihmisen vammasta huolimatta ja se voi luoda yrityksiä ottaa kontaktia muihinkin. On mahtavaa tulla ja kuulua porukkaan. Sen allekirjoittaa varmaan moni tervekin. Ystävä. Hevonen voi olla ystävä. Kehitysvammainen voi saada hevosesta ensimmäisen ystävänsä.


   Aihe ratsastuksen ja hevosen vaikutuksesta fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin on älyttömän laaja ja itsekin raapaisin vasta vähän pintaa. Suosittelen tsekkaamaan tekstissä mainitut opinnäytetyöt, jos aihe yhtään kiinnostaa. Ja lisääkin varmaan löytyy. Itse sain terveessä elämässä kokea psyykkiset ja sosiaaliset vaikutukset, nyt myöhemmin fyysiset. Eli kaikki kolme check ja allekirjoitus :)

Satula vs. ilman satulaa

  Silloin tällöin sitä pääsee ihan itsekin kokemaan hevosen tekemiä taikoja. Kun minä ratsastan satulalla, en pääse selästä alas kuin rampille. On kokeiltu ihan tavallistakin jalkautumista, mutta se päättyy kerta toisensa jälkeen maastoutumiseen takapuoli edellä. Kun ei jalat pidä, niin ne ei sitten pidä. Piste. Uskottava se on. (Oma oletukseni on, että satulalla ratsastaminen jäykistää hieman jalkoja, lihasvoima heikkenee ratsastuksen myötä, jolloin molemmat yhteenlaskettuna ja yhdistettynä selästä alas loikkaamiseen, saa polvet notkahtamaan alta.)


   Mutta! Kokeilunhaluisena oli tietenkin pakko kokeilla pienen ilman satulaa -session jälkeen, että kuinka tässä nyt käy. Olin valmistautunut ottamaan laardilla taas osumaa maasta, mutta kuinkas kävikään! Muutaman kontrolloimattoman sivuaskeleen jälkeen ja hevosesta tukea haparoiden, huomasin seisovani kahdella jalalla maassa. Eikä laardia särkenyt ollenkaan :D Ensimmäistä kertaa pysyin siis pystyssä jalkautuessani hevosen selästä tavistyylillä!

  Noin 10 minuutin ilman satulaa ratsastuksen jälkeen! Kuinka paljon hevosen lämpö ja liike rentouttavatkaan jalkoja. Mun jalkojen spastisuus on hyvin hyvin hyvin lievä, mutta mulla on myös tuttuja, jotka menevät pyörätuolista ratsastusterapiassa hevosen selkään, ja lähtevät kepeillä jalkautumisen jälkeen. Tosin vaikutushan on vain hetkellinen, mutta silti suorastaan ällistyttävä.

  Olen monesti miettinyt, että mitä jos lähtisin maastoon ja joko kupsahtaisin siellä syystä tai toisesta alas, tai vastaavasti joutuisin jostain syystä laskeutumaan alas selästä. Alas selästä onnistuu kyllä, siinä tulee vain ahteri kipeäksi, mutta milläs pääsisinkään takaisin selkään...? Voisin kuvitella, ettei ihan joka puun taakse ole rakennettu ramppeja avittamaan ihmisiä selkään. Tai ehkä en ole niitä vain laittanut merkille ;) Jos olisin liikkeellä pienikokoisella hevosella, saattaisin saada itseni kammettua takaisin, varsinkin jos löytäisin vaikka kannon tai tasaisen kiven jakkarakseni. Mutta jos olisin liikkeellä palttiarallaa 175-säkäisellä hevosella, niin saisin kyllä tehdä loppumatkan ihan omin pikku vajavaisin jalkoineni, maasta käsin.

   Mutta. Aion kuitenkin harjoitella normijalkautumistakin aina sopivan hevosen sattuessa alle (ts. mahdollisimman pienikokoisen). Josko tuo lihasvoima tuosta kasvaisi ajan mittaan (nythän mun "ratsastuslihakseni" ovat aivan surkeat!) ja pystyisin tarvittaessa laskeutumaan ratsailta näinkin. Isolla hepalla (mun Kaisa-murullani) ratsastaessa on kuitenkin parempi tyytyä aina ramppiin. Ihan vain varmuuden vuoksi.
 

Taluttajan ja avustajan merkitys

   Tällä kertaa päästään yhteen lempiaiheeseeni ja paatoksen kohteeseen. Korostan vielä, että ajatukset ovat omiani. Näin minä haluaisin toimia, mutta eivät välttämättä kaikki muut.

   Ensimmäinen pointti: taluttajan ammattitaitoa ja kokemusta ei voi koskaan liiaksi painottaa!! Ihannetilanne olisi se, että jokainen erityisratsastuksen parissa työskentelevä olisi tehtäväänsä koulutettu ja omaisi paljon hevoskokemusta. Tehtäväänsä koulutettu tarkoittaa ainakin SRL:n vammaisratsastuksen peruskurssin suorittanutta.
(http://www.ratsastus.fi/lajit/vammaisratsastus/koulutus)
Ja kyllä, puhun nyt vain ja ainoastaan hevosen taluttajasta. Olen sitä mieltä, että jokaisella erkkaratsien kanssa töitä tekevällä (vaikka se olisi "vain" hevosen taluttamista) olisi hyvä olla kyseinen kurssi suoritettuna. MIKSI? Siksi, että perustietämys vammoista ja sairauksista on tärkeää. Ihan jo sen vuoksi, ettei tule möläyteltyä asioita ja jotta asiakkaan luottamuksen tunne myös taluttajaan säilyisi.

  Taluttajan tärkein tehtävä on kuitenkin hevosesta huolehtiminen, ja tässä taas ei voi kuin peräänkuuluttaa pitkää hevoskokemusta. Mitä enemmän sitä on, sitä turvallisempaa toiminta on. Hevosenlukutaito, tilannetaju, kyseisen talutettavan hevosen tuntemus ja kyky pitää hevonen hallinnassa ovat ehdottoman tärkeitä. Myös ympäristön riskitekijät täytyy osata tiedostaa.

  Avustaja taas keskittyy ratsastajaan. Hänelläkin on hyvä olla hevostietämystä ennestään, mutta ei tarvitse olla välttämättä yhtä suurissa määrin kuin taluttajalla. Avustajan täytyy pystyä tarvittaessa toistamaan ratsastuksenopettajan ohjeet asiakkaalle ja mahdollisesti auttaa ohjeiden toteuttamisessa. Tästä syystä avustajalla täytyy olla ratsastuskokemusta. Myös perustieto vammoista ja sairauksista on avustajalle tärkeämpää kuin taluttajalle. Varsinkin kyseisen asiakkaan, jotta osaa tarvittaessa reagoida esim. asiakkaan kipuun, spastisuuteen ym. Avustajalta täytyisi löytyä myös kykyä tsempata ja kannustaa ratsastajaa, eikä empaattisuuskaan ole pahitteeksi.

  Se mihin pyritään on, että ratsastuksenopettajalle jää ratsastuksen opetus (hän ammattitaitoisena osaa huomioida asiakkaan mahdolliset erityisvaatimukset ja soveltaa tehtäviä sen mukaan), taluttaja hoitaa hevosen ja avustaja avustaa ratsastajaa suoriutumaan.

   Voi olla tilanteita, jolloin ei tarvita kuin ratsastuksenopettaja. Asiakas tarvitsee ehkä apua selkäännousussa, mutta ratsastaa itse. Voi olla, että tarvitaan vain hevosen taluttaja (jolloin taluttaja on kaksoisroolissa, ja tarvittaessa hoitaa myös avustajan tehtävän). Voi myös olla, että asiakas hallitsee hevosen itse, mutta tarvitsee avustajaa esim. kommunikoinnin tueksi. Kaikenlaisia tilanteita ja asiakkaita tulee vastaan, ja on ehdottoman tärkeää saada tarvittavat ennakkotiedot ratsastajasta jo ennen tuntia. Myös siksi, että keritään hankkimaan tarvittava määrä avustajia paikalle. Jos kyseessä on esimerkiksi pyörätuoliasiakas, joka ei varaa ollenkaan painoa jaloilleen, tarvitaan 4 ihmistä hoitamaan selkäännousu! Yksi pitää hevosta ja huolehtii sen paikalla pysymisen, 2 tarvitaan nostamaan (paitsi jos asiakas on hyvin pienikokoinen, sen nostaa yksinkin) ja yksi varmistamaan toiselle puolelle selkäännousussa. Kyseisen henkilön ratsastamisen ajaksi voidaan tarvita avustajat molemmille puolille hevosta.

  Nämä ovat asioita, jotka selvitetään ETUKÄTEEN, ei ratsastajan tullessa paikalle.

  Lisäksi kaikilta prosessiin osallistujalta vaaditaan

1. Hienotunteisuutta!!
2. Vaitiolovelvollisuutta!!

 Ilman ylläolevia kahta asiaa ei voi näiden asiakkaiden kanssa toimia, vaikka olisi maailman taitavin työssään muuten. Kaikkea ei tarvitse heti tietää, työssä kyllä oppii. Monet asiakkaat ovat hyvinkin avoimia omasta sairaudestaan/vammastaan ja vastaavat mielellään kysymyksiin. Samoin itse voi pysyä omassa roolissaan: jos asiakas kysyy esim. jostain ratsastuksellisesta asiasta, voit ohjata kysymyksen opettajalle. Taluttajan ja avustajan ei tarvitse olla ratsastuksenopettajia, ja joissain tilanteissa on jopa hyvä, ettei ala soppaan sörkkimään. Asiakas, joka vaatii hyvin yksinkertaiset ja selkeät ohjeet, saattaa hämmentyä kahdesta erilaisesta ohjeistuksesta.

  Yhtenä tärkeänä asiana pidän vielä halua ja kykyä kehittyä tehtävässään paremmaksi. Halua ja kykyä saada parantaa ratsastushetkiä entisestään. Siksi kaikki palaute on tärkeää ja arvokasta, vaikka se olisi negatiivista. Onnistumiset ja epäonnistumiset olisi hyvä käsitellä heti ratsastustunnin jälkeen, asiakkaan poistuttua. (Toki asiakkaan antama palaute käsitellään heti yhdessä, mutta ei nyt aleta pilkkua viilaamaan.) Myös erimielisyydet toimimisesta käsitellään muulloin kuin asiakkaan aikana. Asiakkaan paikallaollessa ollaan yhtä yhteenhitsautunutta tiimiä. Ongelmia tässä voi tulla, jos joku on selvästi vähemmän perillä asioista. Silloin huomauttaminen täytyy yrittää tehdä mahdollisimman hienotunteisesti ja diplomaattisesti.

   Itselläni on melkoisen selvä toimintamalli ja -ajatus omassa päässä, ja täytyy tunnustaa, että olen pariin otteeseen sortunut yo vastaiseen käytökseen turhauduttuani tilanteessa totaalisesti. Onneksi kuitenkin tiedostan tämän ongelmani, ja pystyn työstämään sitä jatkuvasti parempaan suuntaan.

  Oikeastaan vasta nyt päästän itseni irti (vaikka lukija on tässä kohtaa ehkä jo huomannut, että olen melkoinen natsi joissain asioissa). On eräs asia, joka on mielestäni KÄSITTÄMÄTÖNTÄ ja VÄÄRIN. Nimittäin se, että vammaisia ratsastajia avustaaksesi joudut maksamaan vammaisratsastuksen peruskurssin hinnan. Whaaat??? Kuten sanoin, arvostan ja oman kokemukseni kautta jopa vaadin taluttajalta/avustajalta koulutusta tehtäväänsä ja haluaisin, että jokainen olisi tuon kurssin käynyt. SRL ilmeisesti jonkin verran osallistuu kustannuksiin maksamalla jotain kouluttajien palkkioita, mutta oikeastaan on ihan sama kuka maksaa ja mitä maksaa, koska kävijälle sen pitäisi olla ehdottomasti maksuton! Parin sadan euron hinta karsii monta potentiaalista taluttaja/avustajaa pois. Mutta tuon kurssin käyminen vain ja ainoastaan edistää turvallisuutta ja antaa sellaista tietoa, joka todellakin olisi hyvä olla. Lisäksi kouluttautuminen on edes jonkinlainen mahdollisuus saada työstään korvaus. Tosin en tiedä kuinka paljon SRL:n avustajapörssi (http://www.ratsastus.fi/lajit/vammaisratsastus/avustajaporssi) poikii avustustehtäviä, mutta uskaltaisin olettaa, että hyvin vähän. Miksi? Koska talleilla nakitetaan yhä ne tallitytöt hommiin, ilmaiseksi. Yksi palaute, jonka sain eräältä asiakkaan läheiseltä oli se, että "siellä (toisessa paikassa) vaan pikkutytöt talutteli eikä siitä hommasta tullut yhtään mitään (siksi vaihdoimme tänne)".

  Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, homma menisi niin, että kun asiakas tulee ratsastamaan, hänellä on asiansaosaava taluttaja ja/tai avustaja, joka saa myös itse hommasta korvauksen. Palkkatyö motivoi enemmän kuin orjatyö. Mutta niin kauan kun taluttajat ja avustajat joutuvat tekemään hommaa ilmaiseksi ja vielä MAKSAMAAN koulutuksen hankkimisesta... niin, tarvitseeko enää jatkaakaan? Ei ihme, että asiantuntevista avustajista on pulaa. Ja koska niistä on pulaa, kaikenlaiset tallihengailijat ja pikkutytöt taluttelevat hevosia -> turvallisuusriski -> onnettomuus -> asiakas jää pois.

  Jos mulla olisi ajatustenlukulaite, tiedän että se hälyttäisi tällä hetkellä seuraavia ajatuksia: "Onko se nyt noin tarkkaa? Ei sitä koulutusta mihinkään tartte! On sitä ennenkin talutettu hevosia ilman mitään koulutuksia." jne.

  Saanko euron jokaisesta kohdalleen osuneesta arvauksesta? Kaikki kyseisten argumenttien pohdiskelijat ovat nimittäin ns. terveitä (lue: ei erityisratsastajaksi luokiteltava). Terve ihminen ei koskaan voi kokea maailmaa samanlaisena kuin sairas tai vammautunut. Mulla on omakohtainen kokemus siitä. Ja olen tyytyväinen siitä että on. Uskon, että juuri se tekee minusta entistä paremman tässä (toivottavasti loppuelämäni) työssä.

   Uskoisitko, jos kerron, että henkinen lukko ratsastamiseen oli todella jättimäinen? (On osittain vieläkin, tunnustan.) Vaikka minäkin olin sitä 20v tehnyt ja tuona aikana suurimmilta osin päivittäin, se kynnys nousta hevosen selkään oli todella suuri. Kuinka minä, joka en pysty hallitsemaan enää edes omaa kroppaani, voisin pystyä hallitsemaan isoa 500-600kg eläintä? Mun kroppani petti mut totaalisesti ja se pystyy tekemään sen uudelleenkin. Jo se, ettei  tunne tai tiedosta fyysisesti, lyö kapulaa ratsastaessa.

  Siksi hevosen pitää olla todella turvallinen ja ns. pomminvarma. Ensin joudun keskittymään hallitsemaan itseni ja omat henkiset rajoitteeni ennenkuin voin alkaa edes harkita hevoseen ja omaan fysiikkaan keskittymistä.
(Tästä syystä omat kriteerini hevoselle ovat todella todella korkeat. Jos eteeni tuodaan 100 terapiakäyttöön soveltuvaa hevosta, hyväksyn itse niistä varmaankin enintään 5. Tässäkin asiassa olen varmaan maailman natsein, mutta se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että turvallisuus on numero 1 ja koska tiedän, että täydellisiäkin hevosia löytyy. Olen itse saanut jopa omistaa kaksi sellaista. Kun on kokenut parhaan mahdollisen, sitä vaatii samaa muiltakin.) Myös ratsastuksenopettajan täytyy ymmärtää tämä (siis tuo mitä kirjoitin ennen hevospaasaustani!). Samoin henkilöiden, jotka avustavat ja taluttavat (no, itse en edellisen elämän kokemusten kautta tarvitse taluttajaa enkä avustajaa, mutta pystyn samaistumaan tunteeseen).

   Tiivistettynä pitkä teksti: Asiansaosaava, koulutettu avustaja ja taluttaja ovat kullanarvoisia, ja omalta osaltaan kasvattavat turvallisuutta. (Miksiköhän en voinut heti sanoa sitä näin? Olisi lukijakin päässyt paljon helpommalla :D)

Maastoratsastus

   Itse olen saanut kehoituksen hyväksikäyttää maastoja ja metsää mahdollisimman paljon liikkumisessani (fysio- ja toimintaterapeutilta). Vaihteleva maasto tekee oikein hyvää MS-taudin kannalta ja väittäisin, että ihan tervekin ihminen hyötyy maastossa liikkumisesta. Ainakin fyysisesti. Varmasti useimmat myös psyykkisesti ;) Siksi meidän perheessä on ihan pienestä asti käyty paljon lasten kanssa metsässä. Ja liekö sillä sitten osaa tai arpaa siihen, että molemmat meidän lapset on motorisesti taitavia ja hyviä liikkujia.

   Hevosella maastoon mennessä jää varsinainen itse omin jaloin taivallus pois, mutta myös ratsastamalla saa monia hyötyjä esiin. Tykkäisin itse käyttää maastoja hyödyksi mahdollisimman paljon, kelistä ja reiteistä riippuen. Varsinkin vaikeasti liikuntavammaiset ovat hyvin onnellisia päästessään "vihdoinkin metsään, jonne omin jaloin ei pääse".


  Mikäli maastoon lähtee myös taluttaja ja/tai avustaja, on reittien oltava tarpeeksi leveitä, jotta molemmat (hevonen ja ihminen) mahtuvat kulkemaan. Myöskin on huomioitava oksat ja muut ratsastajan korkeudella. Toisille tekee hyvää väistellä niitä, mutta jotkut eivät siedä minkään koskevan heihin. Molemmat ääripäät täytyy huomioida reittivalinnoissa. Jos tehdään yksi kaikille sopiva reitti, niin ehdottomasti raivattu.

   Reitin haasteellisuus täytyy valita tarkoin. Loivat ylä- ja alamäet käyvät kaikille, mutta jyrkemmät mäet, kiviset ja kallioiset reitit, upottavat pätkät, metsäneläinten mahdolliset juoma- ja kulkupaikat, ihmisten lenkkipolut täytyy harkita tarkoin asiakas huomioiden. Myös sääolosuhteet. Monen päivän sateet ovat saattaneet tehdä polusta mutavelliä (taluttajan hankala kävellä), tai helle saattaa uuvuttaa asiakasta paljon, jolloin on parempi pysyä poissa suorasta auringosta (pellot, aukeat) ja pysytellä varjossa metsässä. Myös tuulinen päivä saattaa haastaa.


  Ja yksi erittäin tärkeä asia; sekä luonto että ihminen saattaa muutella tuttuja kuljettuja polkuja.

   Se ei varsinaisesti liikauta asiakasta eikä muita ihmisiä, mutta hevosta se saattaa liikauttaa. Kerron erään tositarinan omasta edesmenneestä suomenhevosestani. Kyllä, se oli varma. Turvallinen, rohkea ja käyttäytyi asiallisesti. Eräänä päivänä kuljimme tietä pitkin, jota olimme kulkeneet vähintään sata kertaa aikaisemmin. Ehkä jopa 200 kertaa. Hevonen lompsi rennosti eteenpäin ja meikä taisi selässä suunnitella päivän kauppalistaa tai jotain. Yhtäkkiä hevonen pysähtyi kuin seinään. Ei ketään missään, ei kuulu mitään epätavallista ääntä, mutta hevonen selkeästi katsoo jotain. Pienen hetken katsottuaan se lähtee itse liikkeelle. Kävelee selvästi energisemmin ja on naulannut katseensa yhteen pisteeseen. Pisteeseen, missä minä en näe mitään. En sitten yhtään mitään. Mitä se oikein toljottaa? Tien vieressä on kaksi postilaatikkoa. Jotka ovat olleet siinä aina. Niiden kohdalla hevonen väistää aavistuksen niistä poispäin ja sillon mä sen huomaan. Siihen on tullut riviin yksi postilaatikko lisää!! Niitä onkin kolme kahden sijasta. Asia, jonka hevonen huomasi heti, mutta olisi jäänyt itseltäni hoksaamatta, jollei Hän-mies olisi sitä ystävällisesti minulle osoittanut.

   (Seuraavalla kerralla kun postilaatikoiden kohdalla hevoseni katsoi onko se yhä paikallaan, muttei reagoinut sen enempää. Kolmannella kerralla se oli ilmeisesti todennut sen olevan siinä jatkossakin, joten ei jaksanut enää edes vilkaista sitä.)

  Tuon esimerkin tarkoitus oli osoittaa, kuinka tarkka hevonen on huomaamaan muuttuvia asioita ympäristössä. Se, kuinka hevonen reagoi niihin, on ensiarvoisen tärkeätä hevosvalintoja tehdessä. Ylläoleva reaktio oli mielestäni hyvin lähellä ihanteellista. Mahdollisimman huono reaktio taas on paikalta poistuminen (mikä sekin voi kuitenkin olla täysin luonnollinen reaktio kun sitä peilataan hevosen historiaan). Mikäli ei voi olla täysin varma hevosen reaktiosta, on syytä jättää asiakkaan aikana se kokeilematta. Toisin sanoen olla altistamatta kyseiselle tilanteelle. Mielestäni on viisaampaa kääntyä ympäri ja valita eri reitti kuin altistaa asiakas hevosen reaktiolle, josta emme ole täysin varmoja. Sen voi tulla sitten myöhemmin tsekkaamaan vaikka itse hevosen kanssa.

   Tähän samaan syssyyn haluan vielä kertoa toisen tarinan, joka kuvaa hevosen ja ihmisen välistä laumanjohtajuutta. Kuinka hevonen voi pelottavassa tilanteessa pyytää rohkaisua laumanjohtajalta, ihmiseltä. Jotta saan nyt kunnolla kehua omaa suokkiani (on mielestäni suorastaan vääryys, ettei se ole enää täällä palvelemassa erityisratsastajia!), kerron toisen tositarinan.


   Eräässä entisessä kodissamme joutui ensin kulkemaan asutuksen läpi, jotta pääsi metsään. Kerran yhden tien varrelle oli ilmestynyt hyvin äänekäs työkone, joka oli tietenkin täydessä työntouhussa ajoradan ja kävelytien välissä. Meidän olisi siis pitänyt kulkea kävelytietä ohi, eikä kävelytiellä päässyt väistämään toiseen reunaan juuri ollenkaan. Käytännössä jouduimme menemään lähes kylki kiinni siinä karmeassa rämisevässä koneessa. Minunkin pomminvarmani epäröi. Se pysähtyi eikä halunnut jatkaa. Ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kääntyäkseen pois, se vaan ei mennyt eteenpäin. Katsoi ja seisoi. Se on muistaakseni ainoa kerta, kun jouduin tulemaan alas selästä. Hoksasin onneksi heti mistä oli kysymys, enkä alkanut sitä pakottaa koneen ohitukseen.

  Hyppäsin alas selästä ja talutin hevosen koneen ohi. Menin edellä ja hevonen tuli perässä. Hyppäsin takaisin selkään ja lenkki jatkui kuin ennenkin. Hevoseni pyysi tilanteessa epävarmuuttaan laumanjohtajan kulkemaan ensin epäröimästään paikasta. Mutta tuli perässäni rohkeasti saamatta hepulia. Ei sen tarvinnut paeta paikalta, kun minäkään en paennut. Muistan olleeni itsekin vähän puulla päähän lyöty tästä yllättävästä tapahtumasta, mutta ylpeä hevosestani kun se toimi juuri niinkuin pitääkin. Haluan, että pelottavassa tilanteessa hevonen voi luottaa minuun.

  Takaisin asiaan :) Mitä tässä yritän kirjoittaa on se, että täytyy tietää reitit, tuntea hevonen, tuntea asiakas, huomioida muuttuvat olosuhteet ja säätila. Sitten jää ne yllättävät, ennakoimattomat tilanteet, joita voi aina maastossa sattua. Näitä tilanteita varten painotan taas hevosta; sen soveltuvuutta ja reagointia yllättäviin tilanteisiin. Tilanne voi olla vaikkapa yllättäin puskasta loikkaava pieneläin, mummu marjastamassa mättään takana (ja hyppää tietenkin yllättäin sieltä pystyyn), hirvi tai peura metsän laidassa, kivi putoaa kallion päältä... Maastoillessa emme koskaan voi 100%:sen varmasti sanoa mitä tapahtuu tai on tapahtumatta. Aina on yllätyksen "vaara". Tämä pitää myös asiakkaan tiedostaa ja hyväksyä. Yritämme tehdä kaikkemme, jotta reissu sujuisi ilman ongelmia. Siksi olemme (ainakin toivottavasti! Tämän kuitenkin pitäisi olla se viesti) valinneet reitit tarkkaan, raivanneet ne esteettömiksi ja taluttajaystävällisiksi, kouluttaneet ja siedättäneet hevosia, huomioineet olosuhteet ja säätilan. Mutta emme voi taata, ettei mitään yllättävää tapahdu.

(Ps. Kuvat ovat maastosta, jossa aikanaan kuljin paljon oman hevoseni kanssa. Ei Harmoniatallilta.)