Homman nimihän oli silloin se, että pystyin kyllä kävelemään, mutta laahasin jalkoja perässäni. Maksimi matkani taisi silloin olla 100m. Kärsin tuntopuutoksista, keskivartaloheikkoudesta ja tasapainohäiriöistä tuon kävelyvaikeuden lisäksi. Enkä edes muista mikä tai kenen kuningasidea oli lähtee ratsastamaan!! Elettiin vuotta 2009, vuosi hevoseni kuolemasta. Varmaan joku sisäinen veri veti kokeilemaan, en tiedä?
Ensin piti harjata hevonen. Sitä oli selvästi jo sudittu, joten pääsin helpolla. Onneksi, koska tuntui etten vaan jaksa harjata. Ja seisominenkin väsytti. Sinnikkäästi yritin ottaa myös kaviot, vaikka huojuin ja horjuin kuin humalainen, enkä jaksanut pitää jalkaa ylhäällä. Kamat sain päälle, mutta avustaja joutui taluttamaan hevosen tallista kentän viereen rampille. Mä en vaan päässyt kävelemään samaa vauhtia kuin hevonen. (Ja se matkakin oli niin pitkä, että sain oikeasti taistella päästäkseni kentälle asti!)
En tiedä miksi, mutta musta oli hirveän noloa kiivetä vammaisrampille (niinkuin sen nimesin). Ennen aikaan sitä noustiin lennokkaasti selkään suoraan maasta, mutta nyt mä tarvitsen vammaisramppia päästäkseni selkään. Niin ja avustajaa nostamaan jalkaa hevosen yli. Ja yhtä tukemaan muuten vaan.
Rehellisesti, itku meinasi päästä. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa...
Voisin sanoa, että hiukkapikkaisen mielenkiintoista istua hevosen selässä, kun et tunne mitään. Tiedät olevasi selässä, koska näet sen silmilläsi, mutta takapuoli ei tunne yhtään mitään. Ja jalat ei liiku. Yrität vähän antaa pohkeita, mutta mitään ei tapahdu. Kädet sentään toimivat - pystyt vetämään vasemmasta ja oikeasta ohjasta. Ja ravi kruunaa kaiken! Minähän nimittäin halusin itsepäisesti ravata. Muuten hyvä, mutta kolmannella raviaskeleella meikä lähti hallitsemattomasti kaatumaan (muistaakseni vasemmalle), ja hevonen piti siirtää välittömästi käyntiin pysyäkseni selässä. Kevyt ravi ei onnistunut ollenkaan, koska en jaksanut nostaa itseäni satulasta ylös.
Onko siis ihme, että ihan vilpittömästi uskoin, etten tule enää koskaan ratsastamaan? Kahdesti yritin, sitten luovutin. Ja aloin myös henkisesti paketoida tätä hevosaikakautta pakettiin. Tää oli nyt tässä, solong.
Kun muisti mitä se oli vielä oman hevosen aikana, ei vain ollut henkisesti valmis hyväksymään sitä, että voin kävellä pomminvarman hevosen selässä vähän aikaa. Mä haluan laukata tukka hulmuten maastossa! Hypätä pieniä esteitä ja vaikka tukkeja maastossa! Mä haluan lähtee ilman satulaa hengailemaan pitkin pusikkoja! Ei, jos en pysty niitä tekemään, niin olkoon koko hiton ratsastus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti