Tunnustan, en ole aina ollut maailman sosiaalisin ihminen, ja yhäkin haluan pitää tietyn henkisen rajan ympärilläni. Joskus se raja oli myös fyysinen, mutta fyysistä reviirille astumista siedän paljon paremmin nykyään ja MS-tuttavieni karaisemana haen sitä monesti itsekin. Mutta henkistä rajaani jos haluan avata joillekin, haluan tehdä sen omista lähtökohdistani ja niin, että se tuntuu itsestäni siedettävältä tilanteelta.
Myös minun menneisyydessäni on asioita, jotka ovat yhä epämiellyttäviä käsitellä. Ne ovat arkoja, jopa joissain määrin hävettäviä asioita, mutta jos niiden kautta pystyn vaikuttamaan jonkun toisen elämään ja käsityksiin, olen valmis niitä avaamaan. Mutta päätän aina itse mitä ja paljonko asiasta kerron. Olen melko avoin näistä asioista, kunhan saan ne kertoa painostamattomassa, luottamuksellisessa tilassa ja pystyn kontrolloimaan tilannetta.
Nyt olin valinnut kertoa näistä asioista opiskelijaryhmälle. Ihan näin avoimesti en aiemmin ollut asiasta puhunut enkä pitkään aikaan ylipäätään. Tuli jopa itselleni yllätyksenä, kuinka ihon alle asia taas esiin kaivettuna menikään. Huomasin itselleni epätyypillistä levottomuutta jo ennen sanaisen arkkuni avaamista ja kun se kansi aukesi, mä vapisin. Sisäisesti tosin (en usko, että se oli ulkoisesti havaittavissa), mutta olo oli epävarma ja jossain määrin teki mieli vetää asia puihin. Hetken mietin päässäni kuinka paljon lievennän kertomaani, mutta päätin sitten urheasti pysyä kuitenkin ennakkoajatuksissani. Meni syteen tai saveen, tulkoon rehellisenä tarinana ulos.
Ja siinä kohtaa tulee se hevonen ja kirjaimellisesti vetäisee päin näköä. Mutta siis positiivisesti. Meillä oli hevonen vapaana samassa tilassa. Hakeuduin sen lähistölle jo oman puheenvuoroni alkaessa. Ihan tiedostaen tosin. Tiesin, että mun on helpompi olla sen lähellä. Nyt näin jälkeenpäin pystyn vasta näkemään tilanteen paremmin. Vaikka aloitin hevosen läheltä, pystyin siirtymään pikkuhiljaa kauemmaksi (pysyen kuitenkin kokoajan lähistöllä). Mutta siinä kohtaa kun olin suunnitellut lukevani pätkän lääkärinlausunnosta, tapahtui jotain uskomatonta. Jotain, jota en osannut odottaa.
Hypättiin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa sisäinen vapinani lisääntyi, koska tiesin tulevani vaikeaan kohtaan. Muistot oli yhä pinnassa, tuntui että muutama haavakin aukesi uudestaan. Mitä teki hevonen?
Se kenenkään pyytämättä tai pakottamatta tuli mun viereen. Se tuli kilveksi mun eteeni. Jos tämä olisi ollut sarjakuva, olisi puhekuplassa lukenut jotain sen suuntaista, että "keep going, I´ll be with you". Ihan pieneksi hetkeksi omatkin pasmat sekosivat. Mä tiesin, että hevonen pystyy tähän, mutta en osannut sitä kuitenkaan odottaa tässä tilanteessa. Näin kyyneleen muutamassa silmäkulmassa. Ei ainoastaan mun tukeni, mutta hevonen juuri siinä hetkessä näytti mihin se pystyy. Se aukeni niin selkeästi myös kaikille ei-hevosihmisille, että mä uskon, että ne muistaa tämän tilanteen pitkään.
Musta erityisen kauniiksi tilanteen omalta osaltani teki se, että kyseessä oli hevonen, jonka kanssa mulla ei ole pitkää historiaa. Se heitti romukoppaan käsitykset ja oletukset siitä, että pitää olla pitkä ja hyvä historia hevosen kanssa, jotta se tekee jotain tälläistä. Mä toivon, todellakin toivon, että hevonen (joko tämä tai joku muu) tekee tämän jollekin muulle sitä tarvitsevalle. Mulla kävi jopa mielessä, että ehkä mun oli tarkoitus kokea se kaikki aikanaan, jotta pääsen näyttämään näitä pysäyttäviä tilanteita muille? Haluan tietää miksi asiat tapahtuvat. Tämän menneisyyteni asian kanssa en vieläkään ole täysin ymmärtänyt miksi minun piti kokea se. On se tehnyt musta tasapainoisemman ja tiedostavamman ihmisen, en kiellä sitä, mutta miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti