tiistai 25. elokuuta 2015

Ratsastuksen vaikeus

   Tietyissä asioissa mulla on vähän sellainen "kaikki tänne mulle heti nyt" -asenne. Kärsivällisyys venyy joissain tilanteissa ällistyttäviin mittoihin, mutta joissain tilanteissa se loppuu heti. Tämä ratsastus on sellainen, jossa se loppui jo aikoja sitten. Ollaan varmaan jossain inhimillisyydenkin liepeillä, mutta se on niin turhauttavaa kun tietää ja tuntee, mutta ei pysty kykenemään.

  On se vielä selkärangassa siltä osin, että huomaan kyllä pienetkin asiat, jotka kaipaavat korjaamista (sekä hevosessa että itsessä), mutta taito ja kyvyt eivät nyt korreloi sen kanssa. Mä tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta en ole kykeneväinen sitä suorittamaan! Kuinka inhottavaa se on!


   Huomaan pinnan kiristyvän ratsastaessa. Kun jostain huomautetaan, mä huomaan ajattelevani oman pääni sisällä että "tiedän tiedän, mutta kun en nyt pysty sitä korjaamaan". Tämä on jännä juttu: toisten kanssa se pinna venyy ja venyy eikä tunnu katkeavan ollenkaan, mutta oman itseni kohdalla sitä ei ole ollenkaan. Tiedän, että pitäisi olla itselleni armollisempi (uskokaa tai älkää, sitä on hoettu suunnasta jos toisestakin ja moneen kertaan) ja hyväksyä se, että nyt täytyy löytää uudet polut tallattavaksi. Mutta mitäs kun ei halua?

   Sairastumisen psyykkiset vammat on omasta mielestäni pahemmat kuin fyysiset. Kerron tämän kaiken itsestäni siksi, että tietäisitte, että minäkin painin näiden asioiden kanssa omalta osaltani. Siksi saatan jopa hieman ymmärtää ihmistä, joka käy läpi samoja asioita omassa päässään.

  Mä olen kyllä omasta mielestäni kohtuullisen hyvin "sopeutunut" elämään sairauteni kanssa. Kaikilta muilta osin paitsi ratsastuksellisesti! Se on sektorin osa-alue, jota en ole sekä tietoisesti että tiedostamatta saanut vedettyä mukaan ympyrääni.


  Oikeastaan mun saattaisi olla helpompi ratsastella itsekseni toistaiseksi. Saisi rauhassa tutustua omaan itseensä ja omaan toimintaansa näiltä uusilta lähtökohdilta. Mutta toisaalta kyllä kaipaan ja tarvitsen myös ohjausta. Jos itse mietin, niin ehkä ihanteellisin tilanne olisi opettaja, joka tietää ja tuntee mut aikaisemmasta elämästä? Jos hän tietää, että minä kyllä olen pystynyt samaan aikaan joskus aikanaan hallitsemaan kaikkia neljää raajaani, mutta tällä hetkellä pystyn koordinoimaan vain yhtä tai maksimissaan kahta, luulen että hän osaisi huomioida tämän parhaalla mahdollisella tavalla ratsastuksessa? Laukaisematta tietämättään turhautumisen tunnetta. Mä jään miettimään tätä asiaa ja saatan varata jossain kohtaa yksityistuntia joltain vanhoista opettajistani. Ehkä se olisi sijoittamisen arvoista? (Tai sitten jätän varaamatta, koska en halua näyttää missä jamassa olen nykyisin... Oikeastaan tarvitsisin varmaan myös jonkinasteista mentaalivalmennusta :D)

(PS. Viime kerralla kun kokeilin selästä poistumista tavisten tavalla - siis ihan normaalisti. kävin enää vain polvillani maassa. \o/ )

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit