Ratsastusterapia ja vammaisratsastus

 Saan jonkin verran viestejä, joissa kysellään joko ratsastusterapiaa tai jotain vammaisratsastuksesta. Olen huomannut, että lähestulkoon järjestäen nämä termit ovat sekaisin. Koitan tässä postauksessa selvittää, mikä niiden ero on.

Ratsastusterapia on yksilöllistä, suunnitelmallista ja tavoitteellista kuntoutusta. http://www.suomenratsastusterapeutit.fi/ratsastusterapia/  Ratsastusterapiaa tarjoaa koulutettu ratsastusterapeutti-SRT. Vain ja ainoastaan tälläisen ihmisen tarjoama palvelu on virallisesti ratsastusterapiaa. Tavallisen Pertti Perttiläisen tai Mirja Mirjalaisen mahdollisesti tarjoama ratsastusterapia ei ole sitä. Ratsastusterapia ei myöskään tähtää ratsastuksen opetteluun, vaan ratsastusterapiassa hevosta käytetään "kuntoutusvälineenä". Ratsastusterapia on henkilölle myönnettyä kuntoutusta, johon on yleensä myös maksusitoumus.

Vammaisratsastus sitävastoin tähtää hevos- ja ratsastustaitojen oppimiseen. http://www.ratsastus.fi/lajit/vammaisratsastus  Ymmärrän hyvin, että myös tämä harrastusmuoto mielletään monesti yksilölliseksi, suunnitelmalliseksi ja tavoitteelliseksi kuntoutukseksi ja siksi termit ovat monesti sekaisin. Vammaisratsastus on kuitenkin harrastustoimintaa ja sitä kautta omakustanteista. Vammaisratsastusta voi tarjota kuka hyvänsä sillä nimikkeellä. Tosin koulutetun ohjaajan tunnistat nimikkeestä "SRL:n hyväksymä vammaisratsastuksen ohjaaja" ;)


 Lyhyesti sanottuna: jos sinulla on lääkärin määräämä ja myöntämä sekä Kelan rahoittama maksusitoumus ratsastusterapiaan, niin se on juuri sitä. Kaikki muu on vammaisratsastusta (tai muuta hevosavusteista toimintaa, mutta en ainakaan tässä postauksessa lähde erittelemään niitä). Minä en ole ratsastusterapeutti (enkä koskaan tule olemaankaan). Minä en siis pysty tarjoamaan ratsastusterapiaa kenellekään. Mutta vammais- ja erityisryhmien ratsastusta pystyn.

 Tätä työtä tehdessäni olen kuitenkin huomannut, että jotain puuttuu. On asiakasryhmä, joka putoaa näiden kahden väliin. Asiakkaita, jotka eivät ole oikeutettuja ratsastusterapiaan tai ovat jaksonsa käyttäneet, mutta eivät ole kykeneviä myöskään vammaisratsastamaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Heidän onnekseen tämä asiakasryhmä on mulle todella tärkeä ja teen kaikkeni pystyäkseni tarjoamaan ratsastusmahdollisuuden myös heille! Tämä on ihan mun oma juttu, tälläistä ei (vielä) virallisesti ole edes olemassa. Mutta eipä tuo haittaa. Jos jotain ei ole, niin keksitään se itse :) Mulla on ajatus ja toimintamalli, jonka tulen ottamaan mukaan omaan toimintaani.

End of an Era

   Koulutus päättyi. Ja niin päättyi myös Harmoniatallin aikakausi omalta osaltani. Halusin tämän postauksen tehdä nimenomaan kiittääkseni asiakkaita näistä kahdesta vuodesta. Nimittäin ilman teitä en olisi (tuleva) vammaisratsastuksen ohjaaja. 987 tehtyä työtuntia + kuuden kuukauden työkokeilu + kesän avustuskeikat vammaisratsastuksen ja vammaisratsastajien eteen ovat tuottaneet tulosta.  Olen saanut uskomattoman paljon kokemusta erilaisista vammaryhmistä ja asiakkaiden erilaisista tuen tarpeista. Kiitos myös asiakaspalautteista, joita olen saanut sekä suullisesti että kirjallisesti. Ne ovat vahvistaneet omaa näkemystä ja omia toimintatapoja. Samoin heppakerholaisten vanhemmilta, erkkakerholaisten läheisiltä ja ponikoululaisten vanhemmilta olen saanut kiittävää palautetta. Palautetta saa yhäkin laittaa tulemaan ja erityisesti toivoisin rakentavaa, kriittistäkin palautetta. On vaikeampi kasvaa ja kehittyä, jos palaute on järjestäen positiivista. Tosin mukavaahan sekin on :)

  Palan Harmoniatallista vien mukanani. Muutama hevonen ja henkilö ovat lunastaneet sydänpaikkansa ja kulkevat mukana uusiin tuuliin. Vaikkakin vain ajatuksissa ja sydämessä, mutta parempi sielläkin kuin ei ollenkaan.

  Missä ne uudet haasteet sitten ovat? En osaa sitä vielä kertoa, mutta virityksiä tässä on menossa. Lähinnä omiin ajatuksiin ja niiden konkreettisiin kuvioihin pitää saada selkoa ja siinä saattaa hetken aikaa mennä. Joitain yhteydenottoja on tullut ihan maakuntarajojen ulkopuoleltakin. Arvostan niitä myös jatkossa, joten saa ottaa rohkeasti yhteyttä.

                      Kiitos ja syvä kumarrus! 

Koulutus ohi

  Samanaikaisesti niin kivaa, mutta myös haikeaa. Tämän porukan kanssa olisi jatkanut vielä pidemmänkin matkan. On ollut huippua tavata uusia hyviä tyyppejä ja verkostoitua.

  Viikonloppu itsessään meni oikeinkin hyvin, huolimatta pienestä kiusasta, jota MS päivien aikana teki. Ilmeisesti kova stressi oli aikaansaanut pientä lievää oirekorostumaa, nimittäin juomahaluni (vrt ruokahalu) olin menettänyt jo aikaisemmin, mutta viikonlopun aikana pureksin myös ruuakseni pahvia. Tai siltä se ainakin maistui. Eli ei miltään. Myös aamupala- ja lounasmatkat päärakennukselle sai puuskuttamaan siihen malliin, kuin maratonin olisi juossut. Kaivoin pitkästä aikaa varmuuden vuoksi fatiikkilääkkeet esiin ja nappailin niitä tarpeen mukaan.

  Perjantaina VR:n aikataulut aiheuttivat sen, että myöhästyttiin Kirsin kanssa meidän omilta ratsitunneilta. Jäätiin kuin kanat orrelle seurailemaan muiden lopputuntia.

     Lauantaina pääsinkin sitten ratsastamaan kaksi tuntia peräkkäin. MS-elämäni ensimmäistä kertaa! Uhosin etukäteen jaksavani, mutta todellisuudesta ei sitten tiennytkään. Pelasin kuitenkin varman päälle ja otin vähän extrataukoja molempien tuntien aikana. Sain onneksi vaikuttaa hevosvalintaan ja valitsin jo ennestään tutun Fagon, koska sen sopivuus mulle on erittäin hyvä. Se hevonen ei lisähaasta mua yhtään enempää kuin sen mitä ratsastus tekee.

  Ja Fago oli taas huippu! Ensimmäisen tunnin aikana se näytti ajoittain oikeinkin hyviä pätkiä, toisen tunnin aikana en jaksanut pyytää ihan samaa enää. Takaraivossa naputti jatkuvasti, ettei tää hevonen tarvitsisi kuin vähän fiksausta ja herkistämistä omille avuilleni, niin se olisi oikeasti ihan bueno.

  Ravi sillä on mulle haastava, mutta laukka taas on oikein passeli; melko pieni, mutta hyvin kokoamiskykyinen. Pääsin ensimmäistä kertaa MS-ratsieni aikana säätelemään laukkaa kootumpaan suuntaan ja olin siitä ihan kekseissäni. Tokikaan me ei hirveästi laukattu noiden tuntien aikana ja ne oli enemmänkin sellaisia lyhyitä pätkiä, koska kyseessä oli kuitenkin opetustilanne, mutta olin lyhyestäkin pätkästä erittäin tyytyväinen!

  Fago taitaa olla kokenut kehäkettu, joten kovinkaan paljon sosiaalisuutta en siitä ole löytänyt. Lähinnä "senkun pyörit siinä ja teet mitä teet, mä syön sillä aikaa" -suhtautumista. Ennen ratsastusta ja ratsastuksen jälkeen sillä on sama muuttumaton perusilme. Ratsastuksen aikana se ilme paikoitellen muuttuu (näiden tuntien aikana se osoitti pientä epäilevää kiinnostusta maneesissa häsäävien lintujen suhteen, ohjaajan puomin kantamisesta ilmeisesti hevoselle epätyypilliseen paikkaan, ja yhden protestipukinkin pyöräytti mulle), mutta muuten sillä oli sama moodi päällä tallissa ja tunnilla. Teki kiltisti kaiken mitä pyysi, mutta semmoinen neutraalius oli päällimmäisenä.

  Tunnustan, että mielessä kävi, mitä yksäriomistus tälle hevoselle tekisi ja kuka se yksäriomistaja voisi olla, mutta työnsin nämä ajatukset pois mielestäni hyvin pian. Ajatuksella on kuitenkin kiva leikitellä. Varsinkin kun tulevaisuuden suunta on toistaiseksi avoin ja tarvitsisin itselleni hevosen sekä omaan käyttöön että asiakaskäyttöön.

  Lauantaina esiteltiin myös lopputyöt ja käytiin illalla porukalla hohtokeilaamassa. Oli sairaan siistiä niinkuin hyvässä porukassa yleensäkin. Olen keilannut kerran aikaisemmin ja silloin satuin voittamaan oman porukkani, joten kelailin että mistäköhän tämä tulee, koska en koe olevani oikein missään erityisen hyvä. Tiesin kyllä, että mun enot on aikanaan olleet kovia keilaamaan ja palkintojakin saatu useita, samoin muistan monesti lapsena leikkineeni urheilutalolla sillä aikaa kun mutsi oli keilaamassa. Kuulin kuitenkin eilen, että myös mun isosetä on ollut kova keilaamaan. On voittanut oikein näkövammaisten maailmanmestaruuden Jenkeissä pelatuissa kilpailuissa. Joten sen täytyy ollla geeneissä :D Illan keilailut menivät nimittäin ajoittaisia huteja lukuunottamatta melko mallikkaasti nekin ja mietinkin jo pitäisikö vaihtaa kokonaan nämä heppahommat keilaamiseen :D Mun voitto-tappiosuhde on nimittäin nyt puhtaat 2 - 0. Vaikkakin tällä kertaa keilasin kovassa vammaisten sarjassa ja olin näistä vammaisista tervein. Ehkä mä alan tosissani treenaamaan keilausta ja musta tulee ihan kunnon parakeilaaja? *niks*

   Sunnuntaina edessä oli vielä loppukokeet. Sekä käytännön koe, joka sisälsi viittomia, että kirjallinen koe. Kirjalliset ovat vielä tarkastettavana, mutta käytännön koe meni kuulemma "kirkkaasti läpi".  Ja koska lopputyöstä ei tullut sanomista ja kaikki koulutukseen liittyvät tehtävät on tehty ja hyväksytty, niin aikalailla odottelen tässä kirjallista todistusta siitä, että meikästä tuli vammaisratsastuksen ohjaaja. Viralliset juhlat vasta kuitenkin sitten kun todistus tipahtaa postilaatikkoon!

  Luminen Hingunniemi, kiitos ja kuitti. Se oli (todennäköisesti) siinä!

Vikalle jaksolle mars!

  Huomenta folksit. Tää lähtis nyt kohti viimeistä Kiuruveden jaksoa. Sopivasti näin yöllä untakin kuinka sössin kaiken junayhteyksistä lähtien, joten hyvin menee :D Ehkä takaraivossa naputtaa viime aikaiset tapahtumat ja niiden johdosta itseluottamus on pohjamudissa. Rehellisesti tunnustaen en ole jaksanut kerrata materiaaleja enkä mitään. Menen tällä mitä on ja se riittää mihin riittää. Jos en osaa kertoa mitä joku Nietzche on mieltä oppimisesta niin ihan sama! Vai oliko se sittenkin joku toinen hemmo...? ;)

  On fiilis, että pannukakku lässähti. Mutta yritän vähän saada siihen kermavaahtoa ja hilloa päälle, niin ehkä kukaan ei huomaa kuinka pahaa se pannukakku on. Noin niinku kuvainnollisesti puhuen.

  Palailen blogin pariin taas ensi viikolla. Mukavaa viikonloppua!!

Laatutalliongelma

  Olin tällä viikolla puheissa erittäin valveutuneen SRL:n Laatutalli-yrittäjän kanssa ja keskustelussa kävi ilmi sellainen seikka, että vaikka valmistuisin SRL:n hyväksymäksi vammaisratsastuksen ohjaajaksi, en ole tarpeeksi pätevä työskentelemään Laatutalli-sertifikaatin omaavalla tallilla. Niissä kaikesta opetuksesta vastaa 80%:sesti ratsastuksenopettaja tai Master ja loput 20% vetää vähintään ratsastuksenohjaaja. Laitoin välittömästi selvittelyt alulle tästä asiasta ja jos (kun..) asia vahvistetaan, aion todellakin yrittää hakea muutosta asiaan. Niin, että vammais- ja erityisryhmistä Laatutalleissakin voisi vastata vammaisratsastuksen ohjaaja.

  Tämä erittäin valveutunut Laatutalli-yrittäjä sanoi, että on kyseleville asiakkaille vastannut, ettei heillä ole koulutuksen saanutta vammaisratsastuksen asiantuntijaa käytössä, vaikka opettajat ja Masterit löytyykin. Kuinka monta ratsastuksenopettajaa/Masteria/ratsastuksenohjaajaa täydennettynä vammaisratsastuksen ohjaaja -nimikkeellä löytyy? Varmasti jokunen, mutta se rajaa toiminnan paikalliseksi. Laatutallien nimenomaan pitäisi tarjota asiakkailleen ammattitaitoa ja sitä laatua, mitä nimessäkin mainostetaan. Siksi ymmärrän ja tuen erittäin vahvasti tämänkin yrittäjän ajatusta siitä, että vammais- ja erityisryhmien tunnit ohjaisi koulutuksen saanut ohjaaja. Mutta valitettavasti tältä ohjaajalta (siis itseltäni) ei löydy siihen tarvittavaa ammattitaitoa tittelipuolelta, joten minun on näillä säädöksillä mahdotonta työllistyä palkkasuhteeseen Laatutallille. Haluaisin tehdä isosti ja laadukkaasti, mutta se ei onnistu. Ammattitaidon päivitys ratsastuksenohjaajaksi vaatisi henkilökohtaisesti itselleni sovellettua suunnitelmaa, nimittäin meikä ei enää kyllä hyppää metriä ratana höystettynä teknisillä tehtävillä. Se on sairauden rajoitteiden myötä mahdotonta.

  Tällä hetkellä vaihtoehdot omalla kohdallani ovat siis:

a) työllistyä SRL:n hyväksymälle ratsastuskoululle niin, että tuntimäärä jää max 40%:iin ratsastuskoulun tuntimäärästä (tai jotain sinnepäin. En ole täysin vielä selvittänyt tätä seikkaa...)

b) perustaa oma "puska"talli, jossa tehdä juuri sitä mitä haluaa

c) työllistyä ns. villille tallille. Tämän vaihtoehdon vedän heti punaisilla henkseleillä yli!

d) perustaa oma toiminimi ja lähteä sitä kautta liikkeelle (en ihan vielä lämpene tällä ajatukselle tietystä syystä)

e) Yrittää hakea muutosta vammais- ja erityisryhmien osalta SRL:n laatutalli-kriteereihin (niin, että vammais- ja erityisryhmien tunneista voisi vastata vammaisratsastuksen ohjaaja)


  Koen hyvin vahvasti niin, että kyseinen systeemi nimenomaan ajaa vammaiset nyt ulos Laatutalleilta (jotka ehdottomasti olisivat se ykkösvaihtoehto). Vaikka ratsastuksenopettaja/Master voisi ihan hyvin vetää erityisryhmien tunnit, sieltä todennäköisesti puuttuu vammatietous ja sen seurauksena erityisosaaminen -> voi vaikuttaa vahvastikin ratsastuskokemukseen. Henkilökohtainen kiinnostus on lähes ehdoton edellytys sille, että ratsastuksenopettaja/Master haluaa lähteä päivittämään itselleen vammaisratsastuksen ohjaaja -nimikkeen, pitääkseen ehkä pari ryhmää silloin tällöin.

  Käännän tämän toisinpäin. Minä en juo kahvia, eikä kiinnostusta kahvin juomiseen edes ole. En ole halukas maksamaan (toista tonnia) kahvinkeittokurssista siksi, että voin pari kertaa vuodessa keittää hyvät kahvit kylässä piipahtaville sukulaisille. Joko räpellän itse kahvit sinnepäin tulemaan tai pyydän vieraita keittämään itse kahvinsa.

  Hyvin kärjistetty ja humoristinen esimerkki, mutta toivottavasti sain ajatukseni sitä kautta selkeämpään muotoon :)

  Tunnustan rehellisesti, että tämän seikan selvittyä kävi mielessä - omien voimavarojen vajavaisuuden johdosta - luovuttaminen. Tämä vaatii aivan järjettömästi työtä saada asiat omalta kantilta rullamaan. Voisin saada toimeentuloni helpomminkin. Vaikkakin se vaatisi silloin sellaisen työn tekemistä, mihin ei ole intohimoa. Mutta kai sitä niska-p***e -otteella tekee mitä tahansa. Vähän itserakkaasti (tai itsevarmasti, kuinka vaan) kuitenkin sanon, että se olisi menetys vammais- ja erityisratsastajille tällä seudulla.

  Toisaalta, Tampereella on tällä hetkellä eräs merkittävä puute ja markkinat avoinna jollekin henkilölle, joten jos löydän henkilön, joka pystyy tuon puutteen täyttämään ja on valmis lyömään pään kolisemaan yhteen mun kupolini kanssa, niin siinä olisi todennäköisesti jotain, joka kantaisi hyvinkin pitkälle.

  Postauksen pointti on se, että asiat mutkistuivat juuri hiukan omalta osaltani ja saattaa mennä hetki ennenkuin pystyn vastaamaan kysymyksiinne. Pysykää kuitenkin kuulolla! Koen vammais- ja erityisryhmien ratsastuksen olevan niin lähellä omaa sydäntäni, etten varmasti tule helpolla luovuttamaan, vaikka ohimenevästi ajatus joskus päähäni iskeekin.

EDIT: Sain yhteen tiedusteluuni vastauksen, että niitä kriteerejä voidaan vähän harkinnan mukaan muuttaa. Täytyy rehellisesti tunnustaa, etten ymmärrä sitäkään. Kaikilla pitäisi olla voimassa samat kriteerit tai mielestäni koko luokitussysteemiltä putoaa pohja pois. Jos yhdellä on sitä ja toisella tätä, vaikka julkisesti ilmoitetaan muuta? Jokatapauksessa mä toivoisin, että erityisryhmät mainitaan myös Laatutallikriteereissä. Ettei tarvitse arvailla kuinka homma oikein on. Olen nimittäin tämän tekstissä mainitsemani yrittäjän kanssa täysin samoilla linjoilla: jos kriteereissä lukee niin, niin se on sitten niin, eikä sovellettuna vähän sinne ja tänne siinä ohessa. Tai sitten kriteerejä täytyisi muokata niin, että se kattaa tasavertaisesti kaikki paikat. Jos minä asiakkaana luen kriteereistä mitä tallilla on, niin todellakin odotan niiden olevan juuri niin, eikä jotain muuta. Joissain asioissa olen natsi; se mitä laissa ja säädöksissä säädetään, on juuri niin eikä jotain muuta. Muissa asioissa olen sitten pieni anarkisti ;)

My Day -video

  Valitettavasti Bloggerin tila taas rajoitti videon julkaisua, joten jouduin lataamaan My Day -videon Youtubeen. EDIT: lisäksi huomasin, että siellä joku pätkä tuplaantui (ihmettelin miksi pituus oli eri kuin koneelle tallennettu, mutta miksi YT teki omia kikkailujaan, who knows. En jaksa enempää alkaa sitä nyt korjailemaan, koska koko aamupäivä on mennyt videoo editoidessa ja muuttaessa toiseen formattiin. Nyt ei enää jaksa!!

https://www.youtube.com/watch?v=Cy-aT2_3VQs

  Ensi viikon viikonloppuna on viimeinen koulutusjakso ja sen jälkeen mulla on teille muitakin uutisia kuin se, valmistuinko SRL:n hyväksymäksi vammaisratsastuksen ohjaajaksi :)

  Mitäs muuten luulette, kuinka mulle käy? Valmistunko vai enkö valmistu?

Lapset!!

  Monesti ihmettelen kuinka lapset "haistavat" asioita ja osaavat vetää tietyn kortin pakasta juuri oikealla hetkellä. Viime päivien tapahtumien johdosta olen ollut hieman allapäin ja kieltämättä omaa itsetuntoa on ravisteltu melkoisesti. Se on saanut tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi, surkeaksi ja ajoittain jopa huonoksi ihmiseksi. Tietynlainen yksinäisyys on leijunut ympärillä pitkän aikaa ja nyt se iski oikein maaliin asti.

  Kun pahaa-aavistamattomana vien aamulla nuorempaa muksua päiväkotiin, ryntää eteisessä vastaan lauma lapsia. Päikyn täti tulee perässä ja sanoo, että "sua onkin kyselty ja odotettu koko aamu". Minähän tietysti luulin, että puhutaan siitä mun omasta kultamurusta, koska kaverit sitä monesti innoissaan odottaa päikkyyn. Mutta ei, tällä kertaa oli kyselty "Janin äitiä". "Koska Janin äiti tulee?" Olin ilmeisesti ollut aamun odotetuin henkilö, ja täytyy rehellisesti tunnustaa, että nyt osui kyllä niin saumaan kun vain osua voi! Ikkunan takana oli lähtiessä heiluttamassa joukko iloisesti hymyileviä lapsia ja mä mietin lähtiessäni, että mistä tää juttu nyt tuli? Saivat kuitenkin aikaan päivään ihan uuden noususuhdanteen :)


  En ole kauheasti ehtinyt selaamaan muita blogeja, mutta sen verran olen laittanut uutisvirrassa merkille, että videopostaukset omasta päivästä ovat olleet suosittuja. Viimeksi bongasin Krisin My Dayn (linkki) blogissa Doma Natural ja jäin miettimään pitäisikö itsekin pikkuhiljaa toteuttaa sellainen. Ihan omaksi huvikseen, jos ei muuten. Tosin se esittelisi mun vapaapäivääni, mutta mitä sitten!

  Teenkö vai enkö? Haluatteko nähdä vai ette? :)

Portfolion tekoa

  Kouluhommista ainoa vielä vaiheessa oleva on portfolio, ja olenkin sopinut koulutusohjaajani kanssa, että seuraavat kaksi viikkoa työstän sitä kotona. Joudun nimittäin antamaan sille hieman enemmän panostusta, kuin mitä alunperin arvelin. Tai ainakin niin, että voin suoraan ottaa sieltä joitain osioita jatkossa käyttöön.

  Mutta koska kahdeksan tunnin jatkuva istuminen koneen ääressä ei multa enää luonnistu, päätin välillä lähteä käymään heppailemassa. Ajattelin riepasta oikein kunnon pitkän kävelylenkin, mutta tallin pihassa tajusin unohtaneeni puhelimen kotiin. Ja kun ollaan perämetsässä, jossa ei lähimmän sadan kilometrin säteellä (tai siltä se ainakin tuntuu!) ole muita kuin oravia ja hirviä, niin en taida sairauksineni olla tarpeeksi rohkea lähtemään maastoilemaan ilman puhelinta. Kaikkihan sen tietää, juuri silloin tapahtuu kun ei pitäisi tapahtua!

  Vähän aikaa pähkäilin pitäisikö lähteä hakemaan puhelinta kotoa. Päätin kuitenkin sitten keskittyä tänään hoiteluun ja tallihommiin, koska ratsastamaan pääsen tällä viikolla vaikka joka päivä. Otin karsinat, siivosin tarhan, lakaisin lattiat, heinätin hepat ja hukutin papan Vetroliniin. Vaikka mua ei koskaan ole pyydetty tai velvoitettu tekemään mitään muuta kuin liikuttelemaan suokkipappaa, niin haluan osaltani osoittaa kiitollisuutta myös tallin omistajalle, jonka sähköjä, vesiä ja tiloja käytän HH:n luona vieraillessani. Siksi mulla on tapana tehdä välillä (tai yleensä joka kerta) edes jotain tallihommia. Yleensä vetäisen saman setin, lukuunottamatta Vetrolinia ;)  (PS. Luvan toki olen kysynyt voinko auttaa tallihommissa ja kuinka ne halutaan tehtävän)

  Itse ainakin ilahtuisin kovasti, kun töistä illalla tullessa joku olisikin tehnyt mun hommat ja voisin huoletta käydä vain liikuttamassa ratsuni ja mennä sitten kotiin viettämään perheen kanssa extra-aikaa. Jollain naiivilla tavalla uskon tietynlaiseen karmaan.

  Halusin lopuksi saada papparaista vähän kävelemäänkin, joten käytiin maastakäsin vähän hengailemassa siinä tallia ympäröivässä metsässä ja lopuksi mentiin kentälle vapaana kuljeskelemaan. Koska mulla oli ihan vahingossa jostain käsittämättömästä syystä leivänpaloja hypännyt kiposta taskuun *niks*, niin liikutin samalla itseäni ja kirmailin kenttää ristiin rastiin. Aina kun pappa tuli perässä, se sai leivänpalan. Arvatkaa kauanko meni kuin se hoksasi jutun juonen...? Ei todellakaan kauaa!

                        Ajattelitko lenkille lähtee? Lällällää, puhelimes jäi kotiin!

Puheen sujumattomuus

  Mulla on ihan kohtuullisesti kokemusta puheen sujumattomuudesta; sekä omakohtaisesta että muiden. Väitän siis kohtaavani puheen sujumattomuuden kanssa kamppailevat ihmiset suhteellisen luonnollisesti. Tuossa yhtenä päivänä kuitenkin kapinoin taas hieman vallitsevaa ohjeistusta vastaan ja päätin itseasiassa lopullisesti, ettei se ohje sovi omalta osaltani noudatettavaksi.

  Olin tuossa pari vuotta takaperin änkyttäjien sopeutumisvalmennuskurssilla ja siellä tokikin myös meitä läheisiä ohjeistettiin kuinka kohdata puheen sujumattomuudesta kärsivä henkilö. Hyvin pelkistetty ohje on katsoa silmiin ja antaa rauhassa aikaa toiselle sanoa asiansa, pyrkimättä itse asettelemaan sanoja tai arvailemaan sisältöä. Jo silloin tuo silmiin katsominen sai mut tuntemaan oloni epämukavaksi. Koin "painostavani" toista pääsemään nopeammin puheensa alkuun.

  Oma henkilökohtainen kokemus on sama. Aikanaan, itse taistellessani puheen sujumattomuutta vastaan, mä vihasin sitä, kun toinen tuijottaa, luo lisää painetta ja näkee vielä ajoittain esiintyvät, tahattomat myötäliikkeet. Voi odottaa ja antaa aikaa muutenkin, kuin tuijottamalla silmiin, jolloin oman kokemuksen mukaan koko kommunikointitilanne huutaa "sano jo!! Eikö se puhe nyt vieläkään käynnisty!".

  Tämä voi toki olla vain mun kokemus ja ajatus asiasta, mutta mä haluan toimia tavalla, joka ei häiritse mua itseäni tai saa oloa tuntumaan epämukavaksi. Jos joku haluaa, että häntä nimenomaan katsotaan silmiin koko ajan, kun hän hakee puherytmiään niin fine! Kyllä mä teen sen, jos tiedän ettei se vaivaannuta vastapuolta.

  Täytyy kuitenkin pystyä luomaan rauhallinen ja turvallinen tilanne, joka kertoo sujumattomalle, että "odotan kyllä, ota ihan rauhassa oma aikasi sanomiseen". Jos tuijottaa kokoajan silmiin se on mun mielestä yhtä huono vaihtoehto, kuin antaa katseen harhailla pitkin ympäristöä. Muualle katsominen saattaa antaa viestin, ettei kiinnosta...

  Miten siis antaa viesti tuijottamatta, mutta myöskään katseen harhailematta? Tätä olen miettinyt paljon. Mun ratkaisu on ollut se, että kun huomaan puheen lukkiutuvan, sanon yleensä ääneen sen, että mä odotan kyllä, mulla on aikaa, ota oma aikasi ihan rauhassa. En jää tuijottamaan silmiin, vaan otan nopean katsekontaktin pienin väliajoin. Pyrin olemaan hoputtamatta katseella, mutta ilmaisen lyhyin väliajoin että tässä ollaan yhä ja odotan juuri niin kauan kuin tarvitsee. Joillain ihmisillä on tapana kompensoida puhetta tekemällä samanaikaisesti esim. jotain käsiliikettä. Meillä on yksi asiakas, joka alkaa piirtämään ilmaan samanaikaisesti kun yrittää saada puheensa käynnistymään. Hänen kohdallaan katson niitä käsimerkkejä ja vilkaisen välillä silmiin. Hänen kohdallaan se tulee luonnollisesti, koska luulin alkuun, että hän alkaa käyttämään viittomia puheen tukemiseksi. (Ei, ne ei ole viittomia, vaan pelkästään jotain sijaistoimintaa, joka auttaa puheen käynnistämisessä)

  Jos ollaan pidemmässä kommunikointitilanteessa, monesti murran jäätä mainitsemalla, että olen itse lapsena kärsinyt samanlaisesta sujumattomuudesta. Joillain näkyy kasvoilta selkeä helpotus, kun nyt ei tarvitsekaan yrittää niin kovasti. Joskus puhetulkkia käyttävän asiakkaan tulkille olen myös sanonut, että haluan ensin yrittää itse kommunikoida asiakkaan kanssa ja pyydän sitten tulkilta apua, jos en ymmärrä. Ihminen haluaa kuitenkin itse tulla ymmärretyksi, ilman ulkopuolista apua niin kauan kuin se on mahdollista. Niin mä ajattelen.

  Mua saa kuitenkin ohjeistaa ja monesti pyydän itsekin jeesiä siihen, kuinka halutaan toimia. Ihmiset on erilaisia, ongelmat on erilaisia. Meidän vastapuolulaisten velvollisuus on edetä niinkuin se on sujumattomalle parasta.

 

Talvi tuli

  Aamulla lunta, -10 astetta. Tarpeeksi päälle ja ratsun kanssa kävelemään. Ihana huurteinen karvapallo odotti tarhassa!

Hyviä asioita :)

  Ensin on pakko huutaa ilmoille ilouutinen! Löysin erään nerouden multihuipentuman, joka neuvoi kokeilemaan kameran kanssa yhtä asiaa. Kuuliaisena yritin, vaikken ohjeistuksesta oikein mitään ymmärtänyt, vaihdoin jonkun asetuksen joksikin toiseksi ja tadaa!! Se tuntuu toimivan taas normaalisti!!

  Toinen iloinen asia on se, että olen taas kaivanut HH:n kesäteloilta ihan vakkariin ja pyrkinyt käymään 2-3 kertaa viikossa fysioterapoimassa itseäni. Ulkoistan ratsastamisen sen kanssa kokonaan, nimittäin mammuttikarvaisena ja 5kk lomailleena se hikoilee jo pienenkin ravi&laukkapätkän jälkeen, eikä mun aika valitettavasti riitä tuntikausien kuivatteluun tällä hetkellä. Joten me vaan maastoillaan ja haetaan sieltä vähän talvikuntoa laidunkauden löffäilyn jälkeen.

  Kahden viikon päästä on viimeinen koulujakso! Samaan aikaan loppuu tietenkin myös työharjoittelu. Joulukuun alussa on pakollinen vuosittainen neurologin tapaaminen ja siellä pohditaan myös nämä työkuviot. Kaikki on vielä auki, joten valitettavasti en pysty kyselyistä huolimatta antamaan niihin vielä minkäänlaista vastausta. Varmaa vain on se, että suunta on nyt takaisin työelämään. Vaikka Siwan kassalle, jos ei muutakaan löydy :)

  Ratsastuspäivitystä vain sen verran, että kokeilin mielenkiinnosta pystynkö räpiköimään kouluradan läpi. Pystyin, keventämällä raviosuudet - harjoitusravissa istuen ei tullut kuuloonkaan. Väsähtämistä kuitenkin tapahtui, joten loppurata olisi ollut karmeata katseltavaa, jos kyseessä olisi ollut ihan oikea rata. Tarkoitus oli kuitenkin vain jaksamisen osalta kokeilla selviänkö ilman välipysähdyksiä. Testiratana oli vammaiskouluohjelma; nelosluokan (tai siis nykyisen vitosluokan) helpoin versio - ilman koottuja ja lisättyjä.

  Hyvillä mielillä tähän viikkoon!!

 

Vaikein asiakasryhmä

  Arvatkaa, mikä mun mielestä on ehdottomasti vaikein asiakasryhmä. Kutsun tätä ryhmää "terapeuttiseksi asiakasryhmäksi", koska he ovat enemmänkin ratsastusterapian asiakasryhmää kuin vammaisratsastuksen. Se, mikä heidät erottaa vammaisratsastuksesta, on varsinaisen ratsastuksen opettelun puuttuminen. On asiakkaita, jotka eivät pysty ottamaan ohjia käteensä. On asiakkaita, joille ei turvallisuuden nimissä edes voi antaa ohjia käteen. Nämä asiakkaat lähinnä istuvat hevosen selässä ja nauttivat (toivottavasti nauttivat!) kokemuksesta. Plussana saavat hevoselta fysioterapeuttisen hyödyn. Ja ehkä myös psykoterapeuttisen ;)

  Nämä asiakkaat eivät kuitenkaan koskaan opettele ratsastamaan pohkeenväistöä. Tai asettamaan hevosta. Tai laukkaamaan. He istuvat selässä taluttajan kuljettamana. Oppivat ehkä hieman heiluttelemaan pohjetta "käynnistääkseen" hevosen.

  Näiden kanssa on ihana käydä kesällä maastossa! Siellä voi olla vaikka koko tunnin. Ihan vain ihmettelemässä, katselemassa ja kuuntelemassa hevosen selässä istuen. Mutta sitten kun tullaan kentälle tai maneesiin alkaa se vaikeus. Nimittäin keksiä jotain sellaista tekemistä heille, joka ylläpitää mielenkiintoa ja osallistaa ratsastajia mahdollisimman paljon. Kun keksii yhden hyvän, pitää perään olla keksimässä tusina lisää, koska sata kertaa toistettuna se yksikin tuntuu yhtä mielenkiintoiselta kuin maneesin seinät.

  Tänään oli taas kyseinen ryhmä ratsastamassa. Hetken mielijohteesta keksin, että ollaan aarrejahdissa ensin ja sitten miekkaillaan. Voi että näistä olisi saanut loistavia kuvia (omaisten kännykät kyllä räpsyivät kovastikin), mutta en niitä kuitenkaan voisi tänne laittaa muutakuin tarkkaan rajattuina. Sitäpaitsi mun kamera sanoi toistaiseksi sopimuksensa irti ja puhelin on jo kuukausia sitten ilmoittanut, ettei ole enää yhteensopiva mun läppärin kanssa, joten toistaiseksi on ihan turha odottaa uusia kuvia tänne blogiin :( Joitain vanhoja käyttämättömiä saattaa vielä muutama löytyä, mutta pääsääntöisesti tästä taisi tulla nyt kuvaton blogi.

  Sen verran on tuo rakuunatouhu jäänyt selkärankaan kytemään, että tolpan päästä pahvirullien pudotus "miekalla" on ihan ykkösjuttu. Tykkää sekä pojat että tytöt. Seuraavaksi aletaan harjoitella palavan puomin yli hyppäämistä. No joo, tai ehkä ei ;) Mäkin olen aikanaan pudotellut noita rullia ihan oikealla miekalla laukassa hevosen selästä, mutta seurauksena lähdin ambulanssilla tallin pihasta terveyskeskukseen ja makasin morfiinipörneessä pöydällä, kun lääkärit vetivät paikalleen sijoiltaanmennyttä olkapäätä. Sen jälkeen olen miekkailut jättänyt asiansa osaaville henkilöille :D

                            https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AH2009062%3A55


  Aarrejahti oli toteutettu hyvin simppelisti (tai mikä nyt kenenkäkin mielestä on simppelisti) ja niin, että sitä pystyi hieman soveltamaan. Asiakas, joka tunnisti joitain värejä, sai etsiä esimerkiksi punaista palloa. Yksi asiakas tunnisti kissan, koiran ja hiiren, jotka oli pieninä pehmoeläiminä piilossa. Sitten niitä sai etsiskellä ja siirrellä niitä ämpäristä toiseen oman mielensä mukaan. Ratsastaja itse "käynnisti" hevosen ja osoitti taluttajalle, mille tolpalle haluaa kulloinkin mennä. Sitten taluttaja kuuliaisesti talutti hevosen sinne. Ratsastajat joutuivat hieman kurottelemaan ja keskittymään saadakseen esineen ämpäristä tai pudottaakseen sen sinne. Vaikka ratsastajat olivat iloisen näköisiä oli taluttaja-Kirsi ehkä piristävin. Hän hihkaisi jokaikisellä ämpärillä yllättyneenä "OHO!!" samalla kun kurkisti ämpäriin, ja mun teki oikein mieli käydä itsekin katsomassa, että mitähän sinne nyt oli ilmestynyt. Pieni, mutta hyvin merkityksellinen asia, joka osaltaan ylläpiti ratsastajien kiinnostusta tehtävään. Musta on myös mahtavaa, että näiden asiakkaiden läheiset lähtevät hyvin innokkaasti mukaan tehtäviin. He kannustavat, iloitsevat onnistumisista, osallistuvat tekemiseen. Ja joskus myös hevoset tekevät oman osansa. Picasso tökkäsi miekkaillessa omalla turvallaan rullan alas, ennenkuin ratsastaja ehti osua siihen miekallaan :)

Lihasväsymys, tekemättömyys

  Tarkkasilmäisimmät ovat laittaneet merkille, ettei viime viikkoina ole ollut taekwon-do -päivityksiä. Ei ole ei, koska mulla tais tulla ainakin kuukausi ilman ainuttakaan treeniä (poislukien muutamat lasten avustamiskeikat). Kylpylälomalla viime viikolla ollessa tuskailin jo kiristyksiä (varsinkin lonkan tienoilla), mutta hoidin itseäni lillumalla kuumavesialtaassa sen minkä pystyin ;) No, kerran kävin rentoutus-venyttely -jumpassa.

  Enivei, vaikka arjessa juurikaan en huomaa suoranaisesti tekemättömyyden puutetta muuta kuin ajoittaisilla jäykkyyksillä, niin hevosen selässä kaikki näkyy potenssiin 1000!! Kerron tästä kohta lisää.

  Ensin kuitenkin haluan mainita siitä, että eilen vihdosta viimein pääsin/jaksoin mennä myös tkd-treeneihin. Ja vielä uudella, kevyemmällä puvulla! Vyökokeet lähestyvät, mutta niihin mulla ei riitä käyntikerrat ja se on ihan fine. Koko syyskausi on ollut niin rikkonainen, etten koe olevani edes valmis. Kuitenkin muut treenaavat vyökokeisiin, joten antaa mennä siinä samassa sopassa. Eilen kirosin kuitenkin hiljaa mielessäni tätä hemmetin NOPEAA LIHASVÄSYMISTÄ, joka on fyysisesti mun suurin haitta. En suoriudu lihaskuntotestistä. Jalat sanoo sopimuksen irti kesken kaiken. Se tunne on hirveä, kun huomaa että nyt se tiltti tulee. Mieli ja muu kroppa vielä tekisi, mutta jalat purkaa yhteistyösopimuksen.

  On tavisten normaalia lihasväsymystä ja sitten on tätä sairasta lihasväsymystä. Tiedän sen siitä, että ehdin 30:n vuoden ajan tutustua siihen normaaliin. Normaali tulee pikkuhiljaa hiipimällä, sairas lävähtää päälle muutaman toiston aikana. Ja ne tuntuu erilaisilta; normaali saa jalat vain väsymään ja liikettä pystyy kuitenkin jatkamaan niin pitkään kuin itse haluaa sinnitellä, sairaat jalat valahtavat makarooniksi, lopettavat käskyjen ottamisen vastaan ja se tunne, mikä niissä on, on erittäin totaalisen lamauttava. Ne ei enää liiku, vaikka kuinka käskytät.

  Mun täytyy siis ennen seuraavaa vyökoetta käydä keskustelut siitä, pystynkö suorittamaan nämä jollain muulla lailla (esimerkiksi lyhyillä tauoilla suorituksen aikana), koska normaaliin tapaan mun raja tuli näköjään vastaan tässä :(  Joku siellä ruudun takana huutaa tälläkin hetkellä, että "treeniä lisää vaan, niin kyllä se kestävyys kasvaa". Eipä muuten kasva. Voimaan on helpompi vaikuttaa kuin kestävyyteen. Nimittäin tuo lihasväsymys tulee ennenkuin päästään edes yli sen rajan, jotta peruskestävyys voi kasvaa. Se on mulla sairauden oire, johon en tiettyyn rajaan asti pysty enää vaikuttamaan.

  Sitten se ratsastusjuttu. Kun mulle tulee taukoa perusaktiivisuudesta (ratsastus, tkd), niin keho alkaa välittömästi taantua. Kun lonkkaan tulee jäykkyyttä, alan kompensoida pohjevoimaa kaivautumalla ulos hevosen kyljestä toiselle puolelle. Se on ihan järkyttävää ja haluan siitä pois än yy tee HETI. Suunnittelen kokeilevani nilkkapainoja ratsastaessa, mutta niiden pitää olla niin painavat että en saa jalkaa nostettua ylöspäin. Reiteen ei painoa voi laittaa, koska en halua oppia puristautumaan kiinni hevoseen yhtään enempää. Nilkkapainon kanssa on vain se ongelma, että painavat menevät jo niin suurikokoisiksi, etten ole varma kuinka se toimii hevosen kylkeä vasten. Se ei kuitenkaan saisi häiritä yhtään hevosta eikä ratsastajaa. Mutta koitan ratkoa tätä jalkaongelmaa.

  Tuo hevoseen puristautuminen tuli esiin taas eilen, ja koska tällä kertaa alla oli hevonen, joka ei näköjään siedä sitä alkuunkaan, niin sain aika voimakkaan palautteen hevoselta. Tajusin itse selkään kiivetessäni, että nyt taisin valita mahdollisimman haastavan hevosen tilanteeseen nähden (tauko tekemisestä, joten kroppa ei wörki), mutta mennään nyt sitten kerrankin siitä, mistä aita EI ole matalin. Otin meinaan Donnan itselleni tunnille alle ja se liikkuu isosti... Ravit meni vielä auttavasti, koska en edes yrittänyt istua alas, mutta laukka toi juuri sen ongelman esiin, jonka jo etukäteen haistelin. Koska kehon hallinta on taas vajavainen, niin Donskin iso laukka heitti mut suurinpiirtein maneesin kattoon asti. Ja kun yritin paniikinomaisesti sitä hillitä takertumalla hevoseen kiinni, niin palautetta lähti välittömästi hevoselta. Köyrimistä, korvat lätyssä pomppimista. Donna ei tykännyt ja ymmärrän neidin mielipiteen erittäin hyvin. Vaikka hevosta helpottaakseni katsoin parhaaksi pysyä kolmen pisteen esteistunnassa, hevonen ei silti ollut kovinkaan myötämielinen meikäläiselle. Toiseen suuntaan katsoin sitten parhaimmaksi jättää kesken - hevosen vuoksi. Kun tuntuu itsestä pahalta ja hevosesta pahalta, niin miksi jatkaa? Omat pahat olot olisin vielä kestänyt ja kärsinyt, mutta mulle merkkaa hevosenkin moodi todella paljon.

  Kuiskasin hevoselle kyllä anteeksipyynnön karsinassa ja suikkasin sokerin suuhun kiitokseksi siitä, että se sieti mua koko tunnin (tiedän monta hevosta, jotka olisivat irtauttaneet ratsastajan jo moneen otteeseen tunnin aikana, mutta onneksi - meidän vamppien onneksi - ei näitä hevosia löydy Harmoniatallilta).

  Summa summarum: Vasta tämä uudelleen hevosten pariin palaaminen on konkreettisesti todistunut mulle sen, kuinka tärkeää lihashuolto on MS-tautia sairastavalle. Aikaisemmin ajattelin, että "liikunta on lääke" -slogan on vain yleisterveydellistä propagandaa. Eikä se oikeastaan omassa arjessa näkynytkään. Vasta ratsastus - laji, jossa tarvitset niitä pieniäkin lihaksia, joita muualla arjessa et käytä - on kädestä pitäen näyttänyt mitä tapahtuu, kun jää oma lihaskunto aktiivisesti huoltamatta. Pitää kuitenkin löytää tasapaino lihashuollon ja fatiikin välillä. Liiallinen aktiivisuus voi kostautua fatiikkina, mutta myös liiallinen passiivisuus voi kostautua fatiikkina. Melkoista rakettitiedettä saa välillä harrastaa, että pääsee tasapainoon. Oikeastaan tuskin täydelliseen tasapainoon pääsee koskaan - aina tulee yli- ja alilyöntejä. Mutta ehkä se auttaa sen kultaisen keskitien löytämisessä taas entistä paremmin.

  Ratsastakaa ja taekwondatkaa MS-tautiset!! Siinä kai tämän postauksen pointti ;)

Ranch Trail

  Ranch Trail on vähän kuin Working Equitation, enkä rehellisesti sanottuna edes tiedä mitä eroa niillä on. SRL:n sivut kertovat että Ranch Trail on Trailia monipuolisempi, ja painottaa karjatilalla tehtäviä töitä. Tässä on mukana luonnon esteitä, joten enkkuratsastukseen tuotuna Ranch Trail olisi kai lähimpänä maastoesteitä? :D

  Tampere goes Western -tapahtumassa ei tietenkään ollut käytettävissä ojia, banketteja tai muita, mutta Trailista tuttu silta siellä oli ja pari isompaa "puutukkia". Erkille rata toimi myös hyvänä poniagility-harjoituksena!

  Erkki on luonteeltaan todella rohkea ja kaikesta kiinnostunut. Siksi tuli itsellekin hieman yllätyksenä, että esimerkiksi perässä vedettävä rengas sai Erkin suhtautumaan siihen hieman epäillen.

 No, kotona ne liikkuu pystysuunnassa moottorin äänen säestämänä, joten ehkä vaakasuunnassa hiljaisesti liikkuva rengas oli Erkin mielestä kummallista ;)

  Portti käytiin avaamassa - tosin Erkki olisi mahtunut hyvin altakin, ja kahden seinän välistä poni puikahti kuin kotiinsa olisi mennyt. Tosin Erkki ei epäröi tunkea itseään ahtaisiin paikkoihin muutenkaan, joten tiesin etukäteen ettei tässä ole ongelmaa. Tynnyri sen sijaan aiheutti pienoista ihmettelyä.

  Erkki oli ehdottomasti Ranch Trailin päätähti! Sitä käytiin moneen otteeseen ihastelemassa, kiittelemässä mukanaolosta ja kehumassa rohkeudesta. Ainoastaan yksi kikkarakarvainen hevonen (curly) oli hyvin epäluuloinen Erkkiä kohtaan tuijottaen sitä turvallisen matkan päästä kuin lehmä uutta porttia. Tai ehkä se luulikin, että vasikka oli karannut? Hevosesta näki oikein päälle, kuinka puhekupla muotoutui; "mikä hitto toi on?!?".  Saipahan shokkihoitoa niin, että permanenttikin oikeni!

 PS. Videoita joutuu klikkaamaan kahdesti, ennenkuin ne alkavat pyöriä :)