Enivei, vaikka arjessa juurikaan en huomaa suoranaisesti tekemättömyyden puutetta muuta kuin ajoittaisilla jäykkyyksillä, niin hevosen selässä kaikki näkyy potenssiin 1000!! Kerron tästä kohta lisää.
Ensin kuitenkin haluan mainita siitä, että eilen vihdosta viimein pääsin/jaksoin mennä myös tkd-treeneihin. Ja vielä uudella, kevyemmällä puvulla! Vyökokeet lähestyvät, mutta niihin mulla ei riitä käyntikerrat ja se on ihan fine. Koko syyskausi on ollut niin rikkonainen, etten koe olevani edes valmis. Kuitenkin muut treenaavat vyökokeisiin, joten antaa mennä siinä samassa sopassa. Eilen kirosin kuitenkin hiljaa mielessäni tätä hemmetin NOPEAA LIHASVÄSYMISTÄ, joka on fyysisesti mun suurin haitta. En suoriudu lihaskuntotestistä. Jalat sanoo sopimuksen irti kesken kaiken. Se tunne on hirveä, kun huomaa että nyt se tiltti tulee. Mieli ja muu kroppa vielä tekisi, mutta jalat purkaa yhteistyösopimuksen.
On tavisten normaalia lihasväsymystä ja sitten on tätä sairasta lihasväsymystä. Tiedän sen siitä, että ehdin 30:n vuoden ajan tutustua siihen normaaliin. Normaali tulee pikkuhiljaa hiipimällä, sairas lävähtää päälle muutaman toiston aikana. Ja ne tuntuu erilaisilta; normaali saa jalat vain väsymään ja liikettä pystyy kuitenkin jatkamaan niin pitkään kuin itse haluaa sinnitellä, sairaat jalat valahtavat makarooniksi, lopettavat käskyjen ottamisen vastaan ja se tunne, mikä niissä on, on erittäin totaalisen lamauttava. Ne ei enää liiku, vaikka kuinka käskytät.
Mun täytyy siis ennen seuraavaa vyökoetta käydä keskustelut siitä, pystynkö suorittamaan nämä jollain muulla lailla (esimerkiksi lyhyillä tauoilla suorituksen aikana), koska normaaliin tapaan mun raja tuli näköjään vastaan tässä :( Joku siellä ruudun takana huutaa tälläkin hetkellä, että "treeniä lisää vaan, niin kyllä se kestävyys kasvaa". Eipä muuten kasva. Voimaan on helpompi vaikuttaa kuin kestävyyteen. Nimittäin tuo lihasväsymys tulee ennenkuin päästään edes yli sen rajan, jotta peruskestävyys voi kasvaa. Se on mulla sairauden oire, johon en tiettyyn rajaan asti pysty enää vaikuttamaan.
Sitten se ratsastusjuttu. Kun mulle tulee taukoa perusaktiivisuudesta (ratsastus, tkd), niin keho alkaa välittömästi taantua. Kun lonkkaan tulee jäykkyyttä, alan kompensoida pohjevoimaa kaivautumalla ulos hevosen kyljestä toiselle puolelle. Se on ihan järkyttävää ja haluan siitä pois än yy tee HETI. Suunnittelen kokeilevani nilkkapainoja ratsastaessa, mutta niiden pitää olla niin painavat että en saa jalkaa nostettua ylöspäin. Reiteen ei painoa voi laittaa, koska en halua oppia puristautumaan kiinni hevoseen yhtään enempää. Nilkkapainon kanssa on vain se ongelma, että painavat menevät jo niin suurikokoisiksi, etten ole varma kuinka se toimii hevosen kylkeä vasten. Se ei kuitenkaan saisi häiritä yhtään hevosta eikä ratsastajaa. Mutta koitan ratkoa tätä jalkaongelmaa.
Tuo hevoseen puristautuminen tuli esiin taas eilen, ja koska tällä kertaa alla oli hevonen, joka ei näköjään siedä sitä alkuunkaan, niin sain aika voimakkaan palautteen hevoselta. Tajusin itse selkään kiivetessäni, että nyt taisin valita mahdollisimman haastavan hevosen tilanteeseen nähden (tauko tekemisestä, joten kroppa ei wörki), mutta mennään nyt sitten kerrankin siitä, mistä aita EI ole matalin. Otin meinaan Donnan itselleni tunnille alle ja se liikkuu isosti... Ravit meni vielä auttavasti, koska en edes yrittänyt istua alas, mutta laukka toi juuri sen ongelman esiin, jonka jo etukäteen haistelin. Koska kehon hallinta on taas vajavainen, niin Donskin iso laukka heitti mut suurinpiirtein maneesin kattoon asti. Ja kun yritin paniikinomaisesti sitä hillitä takertumalla hevoseen kiinni, niin palautetta lähti välittömästi hevoselta. Köyrimistä, korvat lätyssä pomppimista. Donna ei tykännyt ja ymmärrän neidin mielipiteen erittäin hyvin. Vaikka hevosta helpottaakseni katsoin parhaaksi pysyä kolmen pisteen esteistunnassa, hevonen ei silti ollut kovinkaan myötämielinen meikäläiselle. Toiseen suuntaan katsoin sitten parhaimmaksi jättää kesken - hevosen vuoksi. Kun tuntuu itsestä pahalta ja hevosesta pahalta, niin miksi jatkaa? Omat pahat olot olisin vielä kestänyt ja kärsinyt, mutta mulle merkkaa hevosenkin moodi todella paljon.
Kuiskasin hevoselle kyllä anteeksipyynnön karsinassa ja suikkasin sokerin suuhun kiitokseksi siitä, että se sieti mua koko tunnin (tiedän monta hevosta, jotka olisivat irtauttaneet ratsastajan jo moneen otteeseen tunnin aikana, mutta onneksi - meidän vamppien onneksi - ei näitä hevosia löydy Harmoniatallilta).
Summa summarum: Vasta tämä uudelleen hevosten pariin palaaminen on konkreettisesti todistunut mulle sen, kuinka tärkeää lihashuolto on MS-tautia sairastavalle. Aikaisemmin ajattelin, että "liikunta on lääke" -slogan on vain yleisterveydellistä propagandaa. Eikä se oikeastaan omassa arjessa näkynytkään. Vasta ratsastus - laji, jossa tarvitset niitä pieniäkin lihaksia, joita muualla arjessa et käytä - on kädestä pitäen näyttänyt mitä tapahtuu, kun jää oma lihaskunto aktiivisesti huoltamatta. Pitää kuitenkin löytää tasapaino lihashuollon ja fatiikin välillä. Liiallinen aktiivisuus voi kostautua fatiikkina, mutta myös liiallinen passiivisuus voi kostautua fatiikkina. Melkoista rakettitiedettä saa välillä harrastaa, että pääsee tasapainoon. Oikeastaan tuskin täydelliseen tasapainoon pääsee koskaan - aina tulee yli- ja alilyöntejä. Mutta ehkä se auttaa sen kultaisen keskitien löytämisessä taas entistä paremmin.
Ratsastakaa ja taekwondatkaa MS-tautiset!! Siinä kai tämän postauksen pointti ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti