Ehtivä asiakas

  No niin, löysinpä sitten itseni juoksemasta instasta. Siis oikeasti juoksemassa ja se näky ei ollut mikään miellyttävä. Ajattelin ensin, että pyydän poistamaan videon, mutta muistin sitten olevani ääriavoin MS-tautini suhteen, joten olkoot siellä. Me otettiin talutusharkkojen päälle asiakkaiden iloksi Kirsin kanssa kisa, kumpi juoksee hevosen kanssa nopeammin maneesin toisesta päästä toiseen. Meikäkin siis yritti ihan oikeasti juosta Kaisan kanssa. Niinkuin juosta juosta. Kuin Usain Bolt ;)

  Normisti en joudu kuin hölkkäilemään ja hyvä niin, koska mitä enemmän vauhti kiihtyy, sitä vähemmän jalka nousee. Yläruumis menisi lujempaa kuin alaosa antaa myöden. Mutta mä en siinä itse tilanteessa tajunnut, että se näyttää noin humalaisen madon etenemiseltä :/ Se oli aivan hirveän näköistä! Olen kokoajan toitottanut, ettei sairaus näy musta päällepäin kuin joissain tilanteissa, ja tässä on yksi sellainen. Väkisinkin tuli sitä katsellessa mieleen, että "mikäköhän tolla oikein on?" Onneksi Kaisalla ei ollut vaihde päällä, vaan enemmänkin semmoinen perässävedettävä mato (joka toisaalta saattoi hankaloittaa enemmän sitä omaa juoksemista).

  Meinasin ensin linkata kyseisen pätkän tähän, mutta en kehtaa. Sitävastoin jossain kohtaa kun on aikaa, saatan lähteä tartanille tekemään kunnollisen havainnollistamisvideon aiheesta. Jos siis jaksan, viitsin, ehdin ja mitä näitä nyt olikaan ;)

                                                   (Näillä nousee jalka, mulla ei!)

Fate

  Taas yksi erkkaviikko taputeltu pakettiin ja jotain juhannusta pitäisi viettää? Äh, ei jaksa. Eikä huvita. Nuorempana rällättiin festareilla tai muualla, nykyään kaikkein mahtavinta on viettää aikaa kotona pikkupiraijoiden kanssa. Vaikka ne tappelee ja mölisee kaiket päivät, niin ei niitä vaihtais mihinkään muuhun <3 (Paitsi että joskus voisin siitäkin huolimatta ottaa pari päivää lomaa arjesta ;) )

  Tuossa erkkahommassa parasta taitaa olla se, että jokaiselta asiakkaalta oppii jotain. Joko omasta toiminnastaan, tietystä vammaryhmästä, asiakkaasta itsestään, ihan omasta itsestään... Sitä tietoa vaan tulee niin runsaasti, etten tiedä mihin kovalevylle mun päässä ne kaikki tätä menoa mahtuu.

  Tästä viikosta ehkä mieleenpainuvin hetki oli lapsilauman siivotessa pihattoa. Toisin sanoen ne lappas paskaa kärryyn ja ihan omasta halustaan. Oltiin tehty sitä jo jonkun aikaa, ja päästiin hevosten "vessakulmaan", jossa oli useampia kasoja. Muhun teki syvän vaikutuksen yksi poika, joka hetken katseli ympärilleen, totesi "että aika paljon hommaa"... Jäin odottamaan jatkoa tyyliin "en mä kyllä ainakaan jaksa enää" tms. Mutta sen sijaan hän reippaalla äänellä sanoi, että "aletaas sitten hommiin!" ja talikko alkoi heilua. Ja muut seurasivat esimerkkiä perässä. Olin jälleen kerran puulla päähän lyöty. Mutta niinhän se on, että ihmiset ovat erilaisia. Joku ei saa oikein mitään aikaiseksi, joku toinen menettää mielenkiinnon nopeasti, joku tekee tunnollisesti vaikkei tykkääkään ja sitten on nää työmyyrät <3 (ja paljon muita näiden välistä). Mulla on aavistus, että ilman tämän pojan esimerkkiä, ainakin kaksi lapsista olisi siinä kohtaa luovuttanut. Toiset kaksi vähän kysymysmerkillä. Mutta mulle tuo poika osoitti, että hänessä on (ainakin yksi) ominaisuus, jota arvostan ihan yyberpaljon. Olin siinä hetkessä niin ylpeä siitä poitsusta!

  Kävin itsekin kuluneella viikolla hevosen selässä. Pääsin pomppaamaan maahankaivettuja, ja maailman ensteks aikuisten oikeesti, nostan kyllä niin hattua hevoselle, ettei mitään rajaa! Kun on alla vuosien hyppäämättömyys ja sairauden tuomat rajoitteet, niin jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma Faust. Se hoitaa homman ja vie yli, vaikkei itse aina (tai ainakaan useimmiten) olisikaan menossa. Se katsoo itse paikat ja vaihtelee laukat. Saa keskittyä vain pysymään suurinpiirtein kyydissä mukana. Ja sen kanssa on kokoajan se tunne, että tää hevonen hoitaa. Saa suurinpiirtein henkensä uskoa sen käsiin (tai selkään tai jalkoihin whatever).

  Faust on siitä ihana, että jos sitä kesken tunnin pyytää seisomaan päällään, niin se aivan varmasti yrittää :) Mutta mulle Faust on aina ollut vähän sellainen "joo joo -mies". Se tekee, ei kyseenalaista. Yrittää. Itseäni vaan enemmän sykähdyttää hevoset, joilla on myös mielipiteitä. Ei niitä joka asiaan tartte olla, mutta edes silloin tällöin. Faust ei ollut mulle sellaista ominaisuutta koskaan näyttänyt. Paitsi nyt!! Ja voi olla, että juuri siksi tämä oli paras kerta kaikista niistä, jotka olen Faustilla mennyt.

  Se rehellisesti kertoi, että "nyt sitten eukko saa luvan loppua" :D No, ei ehkä ihan noin suorasukaisesti, mutta se ilmaisi tyytymättömyytensä tiettyihin asioihin, ja niitä sitten yritin parannella loppua kohti. Kierros toisensa jälkeen lensi kamaa kentän laidalle, eikä lopuks ollut jäljellä kuin omat vaatteet ja kypärä. Mutta se riitti. En tarvinnut raippaa, en kannuksia, en elastic inserttejä (jotka laitoin hevosen suuta säästääkseni) ja heivasin jopa omat viilentävät irtohihani, koska Faten kanssa ei tullut negatiivisessa mielessä kuuma. Oikeastaan, jos itsellä olisi parempi tasapaino, en olisi tarvinnut koko satulaa. Ja jos pystyisin paremmin vaikuttamaan istunnalla, niin kai se olisi mennyt vaikka ilman suitsia. Kun Faustin mielipide kuultiin ja kuunneltiin, niin se oli taas täysin tyytyväinen joo joo -mies. Se on kultakimpale, vaikkei oma henkilökohtainen suosikkini olekaan. Mutta monen muun on. Se on erkkaratsu numero 1, jos puhutaan vammaisratsastuksesta.

    Hiljaa mielessäni ajattelin moneen kertaan tuon tunnin jälkeen, kuinka ensiarvoisen tärkeää on, että käytössä on erityisratsastajille sopivia hevosia. Joissain tapauksessa hevonen saattaa jopa mahdollistaa jollekin ratsastajalle sen kokemuksen, joka muuten saattaisi jäädä kokematta.

   Kiitos Faust, liityit juuri Kaisan ja Sinin seuraksi kymppikerhoon. Täyden kympin fiiliksen kerhoon. Siihen, kun tunnin jälkeen on ihan sama miten meni, mitä teit oikein tai väärin, mutta fiilis on täys kymppi.

  (PS. Rajasin ratsastajat ulos kuvista)

Sopeutumisen vaikeus

  Ehdin vihdoin hieman selailla tällä viikolla ilmestynyttä Avainta (Neurologinen aikakauslehti Neuroliiton jäsenille) ja löysin sieltä mielenkiintoisen, itseäni koskevan artikkelin. Yhtenä asiantuntijana siinä oli psykologi Terhi Runsio, jonka vetämällä kurssilla olin (muistaakseni) 2012. Hyvä tyyppi, puhui pelkkää asiaa jo silloin, joten lukaisin artikkelin ihan jo sen vuoksi. Lopussa oli allaoleva kuva, jonka halusin tähän kopioida.

                                                              (Avain 03/2016)

  Olen miettinyt sitä aikaisemminkin, mutta nyt olen asiasta täysin varma. Kolmas kohta yo listassa: mielihyvää tuovan toiminnan lisääminen. Meikä sitten meni ja poisti sen kokonaan. Hevoset ja ratsastus on läpi elämän ollut mulle SE juttu enkä mä muusta oikeastaan edes tiedä. Mun elämä rajoittui neljän seinän sisälle piehtaroimaan sairauden tuomassa tuskassa ja epätoivossa. Jos ihan rehellisiä ollaan, ei yksinkään noista listan kohdista silloin täyttynyt. Päinvastoin, sain diagnoosiksi sopeutumis- ja sekamuotoisen ahdistushäiriön.

  Nyt 6-8 vuotta jälkeenpäin (mistä nyt haluaa laskea; 6 vuotta diagnoosista, 8 vuotta ensimmäisistä oireista) löydän itsestäni noita kaikkia kohtia joko enemmän tai vähemmän, ja mun elämänlaatu on tällä hetkellä parempi kuin viimeiseen melkein kahteenkymmeneen vuoteen! Ja suurimmaksi yksittäiseksi tekijäksi nostan sieltä nelijalkaisten pariin palaamisen. Kaiken muun olisin saattanut saada noista aikaiseksi ilman hevosiakin, mutta tuo kohta 3 ei olisi missään nimessä koskaan toteutunut samalla lailla kuin hevosten kanssa.

  Se vaati tiettyjen palasten loksahtamista kohdalleen, mutta mulla on kuitenkin jossain sisällä usko, että asiat menee tässä elämässä just niinkuin niiden on tarkoitettukin menevän. Kun aika oli kypsä, mulle ojennettiin tieto Harmoniatallista. Tulokset voi lukea tästä blogista ;)

  Kahdesti olen tehnyt saman virheen (kuvitellut pärjääväni ilman hevosia) ja olen tietyissä asioissa hyvin kovapäinen ja kantapään kautta oppia hakeva, mutta jos vielä kolmannen kerran meinaan toistaa saman virheen, niin tällä tekstillä annan kaikille luvan kajauttaa mua haluamallaan kättä pidemmällä kupoliin.

Vammaisratsastusleirille!

  Menin ja ilmoittauduin elämäni ensimmäiselle vammaisratsastusleirille. Korkkasin siis viimeisenkin etapin tällä polulla, nimittäin kauan sitä tuli mietittyä, että mitä hittoo minä siellä teen... Kaikkien niiden muiden keskellä. No, teen samaa kuin ne muutkin - opettelen ratsastamaan :)

  Mikä mua innosti ilmoittautumaan juuri nyt? Se, että se on ratsastussimulaattorileiri. Itse en ole koskaan simulaattoria kokeillut, mutta kiinnostaa todella paljon kokeilla! Nyt tulee kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

  http://www.ratsastus.fi/EnrolmentClient/info.aspx?Key=4269C8F77FA5F06A53FD4999231E2512

   Vitsi mä olen innoissani! Siellä on nimittäin vielä kolmaskin kärpänen tarjolla samaan kärpäslätkään. Mun erittäin hyvä MS-ystävä osallistuu myös ja nyt meillä on vihdoinkin pitkästä aikaa mahdollisuus parantaa maailmaa (tai pikemminkin MS-tautia) yhdessä. Vertaistuki potenssiin tuhat ja kun se vielä on MS + ratsastus -vertaistukea niin *pyörryin just*.

Pieni tarina hevosen muistista

  Sillainhan ne sanoo, että hevosen pitkäkestoinen muisti on hyvä, mutta työmuisti (lyhytkestoinen) erittäin lyhyt. Ja siksi palkkion ja rankaisun täytyy olla välitön.

  Mun suokkiruunani laittoi mut kerran ajattelemaan asiaa uudelta kantilta. Allekirjoitan yhäkin nuo yllämainitut asiat, mutta olen sitä mieltä, ettei asia välttämättä ole ihan noin yksinkertainen.

  Suokille laukanvaihdot oli vaikeita. Se ei niitä tehnyt syystä X. On varmaan yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun onnistuin sen kanssa tekemään puhtaan laukanvaihdon (joko sileällä tai puomin päällä). Edes hevosen kouluttaneet henkilöt eivät tienneet asiaan vastausta. Siksi hevonen jäi kilpailemaan He A-tasolle (starttasi pariin otteeseen Va B, mutta sen luokan, jossa vaihto tuli kuitenkin käynnin kautta). Niin ja tästä syystä laukanvaihdot on se, jossa itse tarvitsen harjoitusta - paljon :D

  No niin, enivei, hevonen siis ei tehnyt vaihtoja kuin vahingossa joskus ja jouluna, ja sille oli alusta asti muodotunut tavaksi, että se saa sokerin aina puhtaasta vaihdosta. Tätä perinnettä jatkoin myös kun hevonen oli mun oma.

  Yhdellä tunnilla sitten kävi niin, että hevonen sattui heittämään sen yhden puhtaan peliin. Tuntia piti mun pitkän linjan opettaja ja hevosella kilpaillut henkilö, joka oli itse lahjonut hevosta moneen otteeseen sokerilla puhtaasta vaihdosta. Maneesin toisessa päässä tuntia piti hevosen entinen omistaja. Kun vaihto tapahtui, mä kyllä kiitin ja taputin hevosta paljon, mutta jostain syystä en muistanut koko sokeria (eikä mulla taskussa sellaista ollutkaan). Eikä huomannut valkkukaan. Joten tunti jatkui sen jälkeen normaalisti. (Tämä tapahtui noin tunnin puolivälissä, note!)

  Mutta kun loppukäynnit alkoivat, hevoseen tuli selkeä muutos. Se alkoi välittömästi marssimaan kovin määrätietoisesti tiettyyn suuntaan ja jäin kiinnostuksesta selkään vain istumaan ja katsomaan mihin se menee ja mitä se tekee, jos en estä sitä millään lailla. Se marssi suoraan kohti meidän valmentajaa. Kun huomasin mihin se suuntaa, sanoin että "mä en nyt tiedä mikä juttu tässä on, mutta tällä hevoselle on selkeesti sulle jotain asiaa". Ja me tajuttiin se varmaan samaan aikaan molemmat: se hakee sitä laukanvaihtosokeriaan, joka jäi saamatta! Ja kyllä, se tökkäsi turpansa suoraan valmentajan taskulle. Se yhdisti siis laukanvaihto - sokeri - jäi saamatta.

  Laukanvaihto -> sokeri menee pitkäkestoisen muistin piikkiin, koska siitä oli jo muodostunut jonkinlainen tapa vuosien aikana (vaikkakin sitä tapahtui harvakseltaan). Mutta siinä tilanteessa jäin tosissaan miettimään tuota, että se yhdisti sen, että sokeri jäi saamatta ja puolta tuntia myöhemmin se kävi sitä pyytämässä. Tilanne tosin ei lauennut, koska sokeria ei ollut mulla eikä valmentajalla (vaikka yleensä mulla oli aina sokeri tai kaksi taskussa mahdollisten "vahinkojen" varalle, mutta juuri nyt tietenkään ei ollut). Valkku huusi toiseen päähän, että onko hevosen edellisellä omistajalla sokeria taskussa, mutta ei ollut silläkään. Tosin hevoseni kävi pyytämässä sitä vielä häneltäkin kun meiltä ei sellaista löytynyt. :) Ja hei, ehdin neljä vuotta ratsastaa hevosellani omana plus päälle jokunen vuosi sillä, kun se oli ratsastuskoulun käytössä eikä kertaakaan niiden vuosien aikana hevosella ollut asiaa opettajalle tunnin jälkeen. Ei kertaakaan. Tämä oli ainoa kerta. Se ei siis voinut olla sattumaa.

(Mun polttareista. Hetki tämän kuvan ottamisen jälkeen makasin morfiinihumalassa terveyskeskuksessa ja polttarit loppuivat siihen. Yhäkään en tiedä mitä kaikkea jäi kokematta siltä illalta. Oli kuulemma ollut mukava soitella pitkin varattuja aktiviteetteja ja perua niitä, koska "morsian makaa morfiinipöllyssä terkkarissa")

  Mun mielestä tää oli kuitenkin jotain, joka antoi ajattelemisen aihetta. Ei pelkästään tuo, että se osasi vaatia itselleen saamatta jäänyttä palkintoaan, vaan myös se, että se osasi ajoittaa sen siihen kun tunti loppui. Se ei mennyt sitä hakemaan heti vaihdon suoritettua, ei tunnin aikana, ei loppukeventelyn aikana, vaan siinä kohtaa kun heitin sille pitkät ohjat ja taputukset. Tämä tapahtuma oli se, joka lopullisesti muutti mun käsitystä. Uskon, että me emme vielä tiedä kaikkea hevosen muistista ja älystä. Ja tällöin viimeistään vahvistui mun identiteettiin se, että en purematta niele kaikkea, mitä mulle syötetään ;) On ihmisiä, joihin mä uskon ja luotan niin paljon, että jos ne sanoo, että lehmät on sinisiä ja ne lentää, niin tasan taatusti ainakin pureskelen asian ja mietin voiko se olla niin :D Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin välttämättä samaa mieltä. Ehkä siitä johtuu se, että saatan keskustelussa kyseenalaistaa ja pyytää tarkempaa selvitystä, mutta se johtuu vaan siitä, että haluan oppia ja ymmärtää!

                                       (https://www.flickr.com/photos/duffeli/1282905985

  Ylläolevasta syystä tykkään myös viettää aikaa hevosten kanssa tekemättä mitään. Vain katselemalla ja kuuntelemalla niitä. Silloin havaitsee parhaiten asiat, jotka poikkeavat normaalista ja niihin pystyy reagoimaan nopeammin. Sitäpaitsi siinä samalla hermo lepää. Mulla on kotona sellaiset pikkupiraijat, että musta revitään jatkuvasti joka suuntaan palasia, mutta hevosten kanssa ollessa kukaan ei halua eikä vaadi multa mitään (Erkki taitaa olla ainut, joka käy välillä tökkimässä ja pusuttelemassa, mutta sen vielä sietää ;) ). Saa vain olla; yksin yhdessä. Olen aina ollut yksinäinen susi, joka tarvitsee kuitenkin kipeästi yhteisöllisyyttä. Hevosten kanssa se toteutuu ihanteellisessa muodossa.

(http://www.esaimaa.fi/Online/2016/03/20/Rakuunoiden%20koulutus%20Suomessa%20loppuu%E2%80%89%E2%80%94%E2%80%89Maasotakoululle%20rakuunaperinteiden%20vaaliminen%20on%20%E2%80%9Dvelvollisuus%20ja%20kunnia-asia%E2%80%9D/2016120490022/4

                                                        Mun muru johtaa atakkia ;) )

                                            (Kuntoutumista Teivon raviradalla ;) )

                                      (Maastoesteet menee vaikka silmät kiinni! :D )

                                                                 (Banketti)

Ja vieläkin parempaa

  Kun hevonen koskettaa sielua oikein isolla kädellä, niin ei siinä parane vastaan pyristellä. Ei voi mitään, Kaisa vaan on raivannut tiensä mun sydämeen, eikä poistu sieltä näköjään millään. Se hevonen lukee mua ilmeisesti paremmin kuin minä sitä. Se on sen aiemminkin näyttänyt ja näytti taas tänään. Koska oli taas lämmin päivä ja tiedossa astetta vetämättömämpi tunti, niin mielessäni ajattelin selkään noustessani, että ois paljon kivempi lähteä maastoon kuin mennä kentällä tuuppauksen yritystä. Mitä tekee Kaisa? Kävelee rampilta suoraan kentän portille odottamaan. Se oli mun kanssa ilmeisesti täysin samaa mieltä :D Oikeesti, se vei mut kolmesti siihen portille seisomaan! Mietin siinä jo itsekseni, että näinkö se tosiaan lukee mun ajatukset :)

  Pakko oli kuitenkin tyytyä siihen kenttään. Ja Kaisa on siitä niin ihana, että mitä tahansa sen kanssa tekeekin, niin aina mulla on kivaa! Vaikkei se hevonen kulkis askeltakaan kelvollisesti, niin silti mulla on ihan älyttömän kivaa sen kanssa. Vaikka se kulkis niin päin arsea kuin hevonen ikinä voi kulkea, niin mulla on ihan megalomaanisen kivaa.

  Taas se kuskas mua laukassa kuin märkää rättiä, mutta mitä väliä. Mulla oli kivaa. Vaikka meidän laukkatyöskentely oli nosto - kaksi askelta - siirtyminen käyntiin (koska kolmannella askeleella se irtosi tumpusta), niin mulla oli tosi kivaa.

  Ja tässä tulee se jäätävän kylmä fakta:

Juuri tätä on (tai ainakin pitäisi olla!) ratsastus kaikessa hienoudessaan!

  Jos itsellä on hyvä fiilis tunnin jälkeen, niin ratsastaminen on tehnyt tehtävänsä. Ainakin mulle itselleni se on niin. 

  Jos Kaisan tiivistää kahteen sanaan, niin mulle se on Heaven Sent. Jos vertaan Kaisaa ja Siniä toisiinsa, niin Z kyllä sopii mulle ratsastuksellisesti paremmin, mutta Kaisa on Kaisa omassa ainutlaatuisuudessaan ja siinä on kaikki ominaisuudet, joita hevosessa arvostan. Ratsastus tulee vasta kaiken muun jälkeen, joten jos se nyt ei ihan luonnistu niin so what. Jos hevonen voi kietoa pikkusormensa ympärille, niin sen Kaisa on tehnyt. Kolmatta kertaa mun elämässä <3 Feel blessed!!

                                                    (Hetki lepoa ennen tuntia...)

Vaihteeksi parempaakin

  Pari viimeistä ratsituntia on ollut lähinnä "ei niin mukavaa tekemistä", joten oli ihan kiva saada vähän positiivisempikin kokemus taas alle. Mutta niinhän se monesti menee; hyvää tuntia seuraa pohjanoteeraus ja muutamaa alavireistä suoritusta kunnon highlight. Muistan yhäkin menneisyydestä monta kertaa, kun hevonen ei vain kulje ja meet tunnille jo valmiiksi maasi myyneenä, ja sit se räväyttää koko vuoden parhaan tunnin.

  Ei tässä nyt ihan noin käynyt, mutta nyt niitä muutamaa alavireistä tuntia seurasi se vähän positiivisemman fiiliksen tunti. Se fiilis ei oikeastaan tullut hevosen liikkumisesta, vaan siitä, että sain taas osoituksen siitä, että asioita on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Yhäkään narskat ei pysy mulla tumpussa ja ratsastaminen on muutenkin sellaista aneemista nykimistä, mutta vielä vuosi sitten (puolikin vuotta sitten) mulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia pysyä isoliikkeisen hevosen kyydissä. Enkä siksi sitä edes halunnut kokeilla. Enemmänkin sellainen "toivottavasti mulla ei vaan ole sitä laitettu tuntilistaan".

  Nyt päätin kuitenkin uskaltaa kokeilla. Varmaan osaltaan siksi, koska niin moni siitä tykkää (joten se ei vaan voi olla ihan kamala) ja osaltaan ihan haastamisen halusta (kokeillaan nyt että pysytäänkö kyydissä vai ei, ompahan sitten kokeiltu).

  Sieltä tuli se positiivinen yllätys. Luulin, ettei mulla oo mitään jakoja, mutta pysyin suurinpiirtein menossa mukana ja se oli ihan aikuisten oikeesti mulle itselleni rätti päin näköä. Yhäkin kehonhallinta petti muutamaan otteeseen, muttei läheskään niin pahasti kun pelkäsin. Ja jos rehellisiä ollaan, niin odotin paljon isompaa liikettä kuin mitä se loppujen lopuksi sitten olikaan.

  Mä en nyt vaan jaksa höpöttää tästä sen enempää (hevonen oli kiva ja tunnista jäi ihan hyvä fiilis), mutta se varsinainen asia, miksi koneen ääreen istahdin on se, että tuli hyvä muistutus lopputyötäni varten. En ollut meinaan huomannut kirjata tätä ylös aikaisemmin. Mulle se on "blackout" tai "MS-blackout", kumpaa nimitystä nyt milloinkin käyttää. En tarkalleen tiedä mistä se johtuu, mutta silloin tällöin niitä tapahtuu. Koska kyseessä on kognitiivinen ongelma, niin siihen varmasti tällä kertaa osaltaan johti hyvin raskas viikko (nimenomaan kognitiivisesti raskas!).

  Unohdin kesken tunnin kuinka avotaivutusta ratsastetaan. Toiseen suuntaan se oli jo tehty, mutta yhtäkkiä en muistanut enää kuinka se tehdään. Muistin kyllä kuinka hevosen pitäisi kulkea (taivutettuna rungostaan liikkeen suunnasta poispäin, kolmella uralla etuosa uran sisäpuolella ja blaa blaa), mutta mulla ei ollut hajuakaan siitä mitä mun pitää tehdä saadakseni sen tekemään niin! Ja näissä blackouteissa ilkeintä on se, ettei pysty edes järkeilemään. Normaalisti jos kuitenkin muistaa miten hevosen pitäisi kulkea, voi alkaa järkeillä mitä selässä pitäisi tehdä. Mutta bläkäreissä ei onnistu edes se. On vaan täysin tyhjä kohta, jossa ei saa mistään kiinni.

  Ja tunnustan, mun ensimmäinen reaktio on yhäkin paniikki. Ei enää yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin, mutta sen verran kuitenkin, että tuntee kun sydän pompahtaa kurkkuun. Asia, jota oot tehnyt satoja kertoja, ja yhtäkkiä ei ole hajuakaan siitä kuinka se tehdään. Great!!

  Absurdilta se kuulostaa siinä kohtaa, kun oot just hetki sitten suorittanut saman liikkeen toiseen suuntaan, ja sitten yhtäkkiä sanot ettet tiedä kuinka se ratsastetaan... Jos en itse olisi tätä joitakin kertoja kokenut, niin voisin melkein itsekin luulla, että ratsastaja pelleilee oikein huolella. Entisessä elämässä en varmasti olisi edes kehdannut tunnustaa sitä siinä kohtaa. Olisin varmaan tehnyt jonkun "hups, ohja putos kädestä" -hätätoiminnon, jonka verukkeella voisi kääntää tehtävästä pois ja tulla uudestaan. Nimittäin bläkärit ovat kuitenkin hetkellisiä. Ei se yleensä kestä montaa minuuttia tai sekuntia pidempään. Hetken päästä asia palaa taas mieleen (siinäpä se, jos malttaisi hetken odottaa päästämättä paniikkia päälle, niin kohta asia on taas hanskassa).

  Ehkä tässä onkin se erityisratsastuksen hienoin juttu. Kun uskaltaa tunnustaa, että "hei, nyt tuli tyhmyyskohtaus, viitsitkö kertoa mitä mun nyt pitääkään tehdä täällä selässä". Mulla on (ainakin) yksi ihminen, jolle sen uskaltaa sanoa, mutta haluan itsekin olla toisella puolella se, jolle uskaltaa sanoa. Toisaalta tää on hauskaa luovimista ohjaajana ja ohjattavana olemisen välillä. Teen toisella puolella itse ne asiat, joiden kanssa toisella puolella haluan olla auttamassa. Saattaahan siinä joskus tulla koomisiakin tilanteita. Kuvittele, meikä ohjaamassa ja erkkaratsi selässä. Molemmilla tulee saman aikainen musta hetki; se ei muista kuinka avoo ratsastetaan ja mä en osaa sitä neuvoa, kun itsekin just unohdin :D Sitten jutellaan hetki vaikka säästä, kunnes jommankumman aivoyhteys palaa ja sitten jatketaan sujuvasti avon ratsastamista. Oikeesti hei?!? :D Mutta näin se voi mennä! Ei se haittaa niin kauan kun se hetki ei ole hetkeä pidempi. Jos bläkät joskus alkaa olla tunninkin mittaisia, niin sitten meillä saattaa olla pieni ongelma tässä ;)

  (En tiedä mistä bläkät johtuvat tai miten niiden tapahtuminen tieteellisesti selitetään. Jotenkin se varmaan liittyy hidastuneeseen tiedon kulkuun vaurioituneissa myeliinitupissa. Jos normi-ihmisellä tieto kulkee 400km/h, niin mäsällä se kulkee ajoittain vain 4km/h)

 
    Jokatapauksessa mulle ainakin se on tosi ikävä, jopa nolo tilanne, enkä varmaan pystyisi sitä täysin tuntemattomalle ihmiselle tunnustamaan siinä tilanteessa. Siksi on aivan jäätävän tärkeää, että erityisratsastajan ohjaajana on ihminen, jolle a) voi  b) uskaltaa tunnustaa ja osoittaa omat puutteensa ja heikot hetkensä. Luulen, että juuri se tekee musta hyvän ohjaajan, kun itse pääsen ensin kokemaan sen, mitä MINÄ haluan, vaadin ja tarvitsen ratsastuksenopettajalta ja siirtämään sieltä aidan toiselle puolelle.

Do your thing?

  En ole ehtinyt bloggaamaan, koska olen ollut päivittäin kiinni kehitysvammaisissa ja heidän ratsuissaan ;) Mahtavat viisi päivää on saatu pakettiin, ja meidän kurssilaiset poistuivat joka ainoa positiivisella mielellä ja paljon antoisia kokemuksia saaneena. Palaute on ollut pelkästään positiivista ja varsinkin henkilökohtainen asiakaspalaute on ollut aivan huikeaa. Olen saanut jälleen kerran itselleni lisää syitä tehdä tätä.

  Omaan sisäiseen pankkiini olen myöskin tallettanut muutamia huomioita/ajatuksia. Tarkastelin kriittisesti erästä hyvin vahvasti omaa toimintaani ohjailevaa asiaa (ja osittain sen tarkasteleminen jatkuu yhä), mutta seison yhä hyvin vahvasti sen takana. Oma toiminta täytyy pystyä allekirjoittamaan tai ei voi toimia. Tällä hetkellä joudun toimimaan tietyissä raameissa, ja huomaan välillä joko suoranaisesti rikkovani tai ainakin venyttäväni raameja. Kun niin teen, teen sen hyvin vakaasti harkiten ja ainoastaan omasta mielestäni positiiviseen suuntaan. Mutta tulkinta ei välttämättä ole kaikilla sama. Sen seikan kanssa joudun välillä ristituleen.

  Olen kuitenkin vielä noviisi ja rakennan sitä omaa toimintatapaa. Jonain päivänä toivon pystyväni tekemään tätä ihan omissa raameissani, jolloin kannan täysin itse vastuun omasta toiminnastani. Tähän asti asiakaspalaute on tukenut sitä mun omaa näkökulmaa, joten en voi olla täysin hakoteillä.

  Jos itseäni ajattelen, olen kaikkein onnellisin siitä, että olen saanut taas elämän punaisesta langasta kiinni. Pitkä, erittäin vaikea masennustausta ja sen päälle MS-diagnoosi, sai moneksi vuodeksi luovuttamaan elämän kanssa. Ajattelin vilpittömästi, että mun elämäntarkoitus on huolehtia lapset aikuisiksi ja sen jälkeen voin delata pois. En nähnyt muuta syytä elää tätä elämää kuin mun lapset. Tänä päivänä mulla on monta muutakin syytä ja se tekee hiton hyvää mun omalle mielenterveydelle ;)

  Vaikka tässä on vielä monia avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, niin sentäs polku on löytynyt. Kävin joskus vuosia sitten elämäni ainoan kerran selvänäkijällä, ja se sanoi, että "älä huoli, ovet avataan sulle sitten kun sä olet siihen valmis".

Rakas Pappaheppa

  Tein viimeisestä pappailusta spesiaalin, niin kuin uhosin. Nappasin isännän ja kotona olevan esikoisen mukaan rantaan uimaan, ja polskuteltiin kaikki kimpassa samassa lätäkössä. Hevosen kanssa ei päästy uimaan asti, sillä en löytänyt rannasta kohtaa mistä päästäisiin syvemmälle. Aina tuli joku pehmeämpi kohta, johon upottiin sen verran, etten uskaltanut jatkaa eteenpäin. Mutta kylkeen asti päästiin ja loput hevosesta esikoinen sai kastella roiskimalla.

 

  Ihan lenkin lopuksi tuli vasta se spesiaali (sillä muita aktiviteetteja oltiin jo harjoitettu useampia kertoja viimeisten viikkojen aikana). Nimittäin kotitallin kentällä oli parisen viikkoa nököttänyt yksinäinen ristikko... Olin sitä koko sen pari viikkoa välillä vilkuillut varovasti toisella silmällä, mutta hylännyt sitten koko ajatuksen, koska olin aina ilman satulaa liikenteessä. Ja kun ei tuo hyppääminen oikein muutenkaan suju. Mutta nyt en voinut enää hillitä itseäni. Mun oli ihan pakko kokeilla pysynkö selässä ja toisaalta muistella, miltä se hyppääminen papan kanssa tuntuukaan vuosien jälkeen (pari kertaa hyppäsin sillä tunnilla silloin aikoinaan). Kyllähän mä tiedostin, että todennäköisesti maistelen hiekkaa ristikon jälkeen ;) Ja siihen olin siis täysin varautunut. Varsinkin kun papparainen innostui pikkuhypystä sen verran, että esitti muutaman köyrypompun esteen jälkeen. Mutta hevonen on tehnyt tehtävänsä!! En pudonnut! En edes meinannut. Siihen oli maailman ensteks parasta päättää tämä reilu puolivuotinen <3 Toi hevonen on ollut mulle niin aarre! Turvallinen, luotettava, ihana murunen, jonka kanssa on rauhassa omaan tahtiin saanut kokeilla asioita. Koskaan se ei sano vastaan, vaan tekee mukisematta mitä pyydetään. Tervehtii joka kerta hörisemällä kun menen sitä tarhasta hakemaan. 

  Toivon, että päästään vielä kesän jälkeen jatkamaan papparaisen kanssa, mutta jos ei päästä, niin nää on olleet parhaat 8kk sitten omien moottoriturpien. Oot HH niin raksu!!

Varpaat ja kaviot vedessä

  Kävin eilen itse hankkimassa kesän ensimmäiset sähköiskut, ja vaikka tietää niiden tulevan, niin ekalla kerralla ne pääsee aina vetäisemään maton alta. Ilmeisesti sen verran tuli taas sätkittyä kuin särki rannalla, että kuulin selkäni takana isännän sanovan yhdelle tutulle, että "vaimo ottaa ensin vähän sähköiskua vastaan". Saattoi se selittää sitä paremminkin, mutta siinä kohtaa iskut veti sen verran huomion toisaalle, että pimentoon jäi.

https://myhahncom.com/2011/11/22/3-ways-small-business-can-put-their-toes-in-social-media-water/

  Onneksi vesi järvessä oli yllättävänkin lämmintä näin alkukesäksi, ja se vähän loivensi iskuja. Kävin siis sen verran kastelemassa jalkoja järvessä, että pääsee sanomaan. Kylmä saa mun jalat sätkimään. Antaa sähköiskumaisia tuntemuksia jalkoihin. Ne ei satu, mutta tuntuu tosi epämiellyttävältä. No, just sellaiselta kuin saisi sähköiskun jalkaan. Kesän loppua kohden kun vedet yhä lämpenee, pystyn yleensä peittämään aika hyvin nuo iskut (ilmekään ei siis värähdä, vaikka ne joka kerta tuleekin), mutta nämä ensimmäiset on aina pahimmat eikä ne yleensä jää lähistöllä oleviltakaan huomaamatta :D Onneks iskuja ei tuu kuin ensimmäisellä kosketuksella veteen, sitten ne loppuu ja saan kahlailla ihan rauhassa loppuajan muksujen kanssa.

  HH:n kanssa ollaan käyty kahlailemassa järvessä, mutta uimaan ei olla menty juurikin ylläolevasta syystä. Heppa tuskin reagoisi sätkivään särkeen selässään, mutta silti mua aina hirvittää noi sähkärit. Vesi ei muutenkaan ole mun lempielementtini, niin tulee jotenkin muutenkin vähän välteltyä sitä. Uima-altaat on täysin fine, mutta järvistä ja meristä en tykkää. 

Paljastanko syyn?

Kalat. 

Ne on kamalia! :D Oikeesti, mä en sovi kalojen kanssa samaan lätäkköön ja piste. Eikä ne kyllä sovi mun lautasellekaan (paitsi seiti ja meriahven on ihan syötäviä). Mutta kai siinä on muutakin, koska en diggaa laivoistakaan. Risteilylle mua ei saa kuin niska-p**se -otteella. 

  Ajattelin kuitenkin, että jos huomenna pääsen ajoissa liikkeelle (kun nuoriso on vielä koulussa), niin voisin käydä kokeilemassa HH:n kanssa ihan uimistakin. Jos sen verran uhrautuisin papparaisen eteen. Ranta on kuitenkin yleinen ranta (vaikka hevosten uittamiseen onkin kyläyhdistyksen lupa) ja jotkut aina välillä mulkoilee kulmiensa alta. Menisin siis mielummin niin, että rannalla olisi mahdollisimman vähän populaa. Sitäpaitsi huomenna on viimeinen pappailu vähään aikaan, joten olis kiva tehdä jotain spesiaalia! Nappasin tälle viikolle itselleni neljä päivää, jotta voi hyvällä omallatunnolla jättää hevosen hetkeksi laitumelle.