Ei tässä nyt ihan noin käynyt, mutta nyt niitä muutamaa alavireistä tuntia seurasi se vähän positiivisemman fiiliksen tunti. Se fiilis ei oikeastaan tullut hevosen liikkumisesta, vaan siitä, että sain taas osoituksen siitä, että asioita on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Yhäkään narskat ei pysy mulla tumpussa ja ratsastaminen on muutenkin sellaista aneemista nykimistä, mutta vielä vuosi sitten (puolikin vuotta sitten) mulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia pysyä isoliikkeisen hevosen kyydissä. Enkä siksi sitä edes halunnut kokeilla. Enemmänkin sellainen "toivottavasti mulla ei vaan ole sitä laitettu tuntilistaan".
Nyt päätin kuitenkin uskaltaa kokeilla. Varmaan osaltaan siksi, koska niin moni siitä tykkää (joten se ei vaan voi olla ihan kamala) ja osaltaan ihan haastamisen halusta (kokeillaan nyt että pysytäänkö kyydissä vai ei, ompahan sitten kokeiltu).
Sieltä tuli se positiivinen yllätys. Luulin, ettei mulla oo mitään jakoja, mutta pysyin suurinpiirtein menossa mukana ja se oli ihan aikuisten oikeesti mulle itselleni rätti päin näköä. Yhäkin kehonhallinta petti muutamaan otteeseen, muttei läheskään niin pahasti kun pelkäsin. Ja jos rehellisiä ollaan, niin odotin paljon isompaa liikettä kuin mitä se loppujen lopuksi sitten olikaan.
Mä en nyt vaan jaksa höpöttää tästä sen enempää (hevonen oli kiva ja tunnista jäi ihan hyvä fiilis), mutta se varsinainen asia, miksi koneen ääreen istahdin on se, että tuli hyvä muistutus lopputyötäni varten. En ollut meinaan huomannut kirjata tätä ylös aikaisemmin. Mulle se on "blackout" tai "MS-blackout", kumpaa nimitystä nyt milloinkin käyttää. En tarkalleen tiedä mistä se johtuu, mutta silloin tällöin niitä tapahtuu. Koska kyseessä on kognitiivinen ongelma, niin siihen varmasti tällä kertaa osaltaan johti hyvin raskas viikko (nimenomaan kognitiivisesti raskas!).
Unohdin kesken tunnin kuinka avotaivutusta ratsastetaan. Toiseen suuntaan se oli jo tehty, mutta yhtäkkiä en muistanut enää kuinka se tehdään. Muistin kyllä kuinka hevosen pitäisi kulkea (taivutettuna rungostaan liikkeen suunnasta poispäin, kolmella uralla etuosa uran sisäpuolella ja blaa blaa), mutta mulla ei ollut hajuakaan siitä mitä mun pitää tehdä saadakseni sen tekemään niin! Ja näissä blackouteissa ilkeintä on se, ettei pysty edes järkeilemään. Normaalisti jos kuitenkin muistaa miten hevosen pitäisi kulkea, voi alkaa järkeillä mitä selässä pitäisi tehdä. Mutta bläkäreissä ei onnistu edes se. On vaan täysin tyhjä kohta, jossa ei saa mistään kiinni.
Ja tunnustan, mun ensimmäinen reaktio on yhäkin paniikki. Ei enää yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin, mutta sen verran kuitenkin, että tuntee kun sydän pompahtaa kurkkuun. Asia, jota oot tehnyt satoja kertoja, ja yhtäkkiä ei ole hajuakaan siitä kuinka se tehdään. Great!!
Absurdilta se kuulostaa siinä kohtaa, kun oot just hetki sitten suorittanut saman liikkeen toiseen suuntaan, ja sitten yhtäkkiä sanot ettet tiedä kuinka se ratsastetaan... Jos en itse olisi tätä joitakin kertoja kokenut, niin voisin melkein itsekin luulla, että ratsastaja pelleilee oikein huolella. Entisessä elämässä en varmasti olisi edes kehdannut tunnustaa sitä siinä kohtaa. Olisin varmaan tehnyt jonkun "hups, ohja putos kädestä" -hätätoiminnon, jonka verukkeella voisi kääntää tehtävästä pois ja tulla uudestaan. Nimittäin bläkärit ovat kuitenkin hetkellisiä. Ei se yleensä kestä montaa minuuttia tai sekuntia pidempään. Hetken päästä asia palaa taas mieleen (siinäpä se, jos malttaisi hetken odottaa päästämättä paniikkia päälle, niin kohta asia on taas hanskassa).
Ehkä tässä onkin se erityisratsastuksen hienoin juttu. Kun uskaltaa tunnustaa, että "hei, nyt tuli tyhmyyskohtaus, viitsitkö kertoa mitä mun nyt pitääkään tehdä täällä selässä". Mulla on (ainakin) yksi ihminen, jolle sen uskaltaa sanoa, mutta haluan itsekin olla toisella puolella se, jolle uskaltaa sanoa. Toisaalta tää on hauskaa luovimista ohjaajana ja ohjattavana olemisen välillä. Teen toisella puolella itse ne asiat, joiden kanssa toisella puolella haluan olla auttamassa. Saattaahan siinä joskus tulla koomisiakin tilanteita. Kuvittele, meikä ohjaamassa ja erkkaratsi selässä. Molemmilla tulee saman aikainen musta hetki; se ei muista kuinka avoo ratsastetaan ja mä en osaa sitä neuvoa, kun itsekin just unohdin :D Sitten jutellaan hetki vaikka säästä, kunnes jommankumman aivoyhteys palaa ja sitten jatketaan sujuvasti avon ratsastamista. Oikeesti hei?!? :D Mutta näin se voi mennä! Ei se haittaa niin kauan kun se hetki ei ole hetkeä pidempi. Jos bläkät joskus alkaa olla tunninkin mittaisia, niin sitten meillä saattaa olla pieni ongelma tässä ;)
(En tiedä mistä bläkät johtuvat tai miten niiden tapahtuminen tieteellisesti selitetään. Jotenkin se varmaan liittyy hidastuneeseen tiedon kulkuun vaurioituneissa myeliinitupissa. Jos normi-ihmisellä tieto kulkee 400km/h, niin mäsällä se kulkee ajoittain vain 4km/h)
Jokatapauksessa mulle ainakin se on tosi ikävä, jopa nolo tilanne, enkä varmaan pystyisi sitä täysin tuntemattomalle ihmiselle tunnustamaan siinä tilanteessa. Siksi on aivan jäätävän tärkeää, että erityisratsastajan ohjaajana on ihminen, jolle a) voi b) uskaltaa tunnustaa ja osoittaa omat puutteensa ja heikot hetkensä. Luulen, että juuri se tekee musta hyvän ohjaajan, kun itse pääsen ensin kokemaan sen, mitä MINÄ haluan, vaadin ja tarvitsen ratsastuksenopettajalta ja siirtämään sieltä aidan toiselle puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti