Mun suokkiruunani laittoi mut kerran ajattelemaan asiaa uudelta kantilta. Allekirjoitan yhäkin nuo yllämainitut asiat, mutta olen sitä mieltä, ettei asia välttämättä ole ihan noin yksinkertainen.
Suokille laukanvaihdot oli vaikeita. Se ei niitä tehnyt syystä X. On varmaan yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun onnistuin sen kanssa tekemään puhtaan laukanvaihdon (joko sileällä tai puomin päällä). Edes hevosen kouluttaneet henkilöt eivät tienneet asiaan vastausta. Siksi hevonen jäi kilpailemaan He A-tasolle (starttasi pariin otteeseen Va B, mutta sen luokan, jossa vaihto tuli kuitenkin käynnin kautta). Niin ja tästä syystä laukanvaihdot on se, jossa itse tarvitsen harjoitusta - paljon :D
No niin, enivei, hevonen siis ei tehnyt vaihtoja kuin vahingossa joskus ja jouluna, ja sille oli alusta asti muodotunut tavaksi, että se saa sokerin aina puhtaasta vaihdosta. Tätä perinnettä jatkoin myös kun hevonen oli mun oma.
Yhdellä tunnilla sitten kävi niin, että hevonen sattui heittämään sen yhden puhtaan peliin. Tuntia piti mun pitkän linjan opettaja ja hevosella kilpaillut henkilö, joka oli itse lahjonut hevosta moneen otteeseen sokerilla puhtaasta vaihdosta. Maneesin toisessa päässä tuntia piti hevosen entinen omistaja. Kun vaihto tapahtui, mä kyllä kiitin ja taputin hevosta paljon, mutta jostain syystä en muistanut koko sokeria (eikä mulla taskussa sellaista ollutkaan). Eikä huomannut valkkukaan. Joten tunti jatkui sen jälkeen normaalisti. (Tämä tapahtui noin tunnin puolivälissä, note!)
Mutta kun loppukäynnit alkoivat, hevoseen tuli selkeä muutos. Se alkoi välittömästi marssimaan kovin määrätietoisesti tiettyyn suuntaan ja jäin kiinnostuksesta selkään vain istumaan ja katsomaan mihin se menee ja mitä se tekee, jos en estä sitä millään lailla. Se marssi suoraan kohti meidän valmentajaa. Kun huomasin mihin se suuntaa, sanoin että "mä en nyt tiedä mikä juttu tässä on, mutta tällä hevoselle on selkeesti sulle jotain asiaa". Ja me tajuttiin se varmaan samaan aikaan molemmat: se hakee sitä laukanvaihtosokeriaan, joka jäi saamatta! Ja kyllä, se tökkäsi turpansa suoraan valmentajan taskulle. Se yhdisti siis laukanvaihto - sokeri - jäi saamatta.
Laukanvaihto -> sokeri menee pitkäkestoisen muistin piikkiin, koska siitä oli jo muodostunut jonkinlainen tapa vuosien aikana (vaikkakin sitä tapahtui harvakseltaan). Mutta siinä tilanteessa jäin tosissaan miettimään tuota, että se yhdisti sen, että sokeri jäi saamatta ja puolta tuntia myöhemmin se kävi sitä pyytämässä. Tilanne tosin ei lauennut, koska sokeria ei ollut mulla eikä valmentajalla (vaikka yleensä mulla oli aina sokeri tai kaksi taskussa mahdollisten "vahinkojen" varalle, mutta juuri nyt tietenkään ei ollut). Valkku huusi toiseen päähän, että onko hevosen edellisellä omistajalla sokeria taskussa, mutta ei ollut silläkään. Tosin hevoseni kävi pyytämässä sitä vielä häneltäkin kun meiltä ei sellaista löytynyt. :) Ja hei, ehdin neljä vuotta ratsastaa hevosellani omana plus päälle jokunen vuosi sillä, kun se oli ratsastuskoulun käytössä eikä kertaakaan niiden vuosien aikana hevosella ollut asiaa opettajalle tunnin jälkeen. Ei kertaakaan. Tämä oli ainoa kerta. Se ei siis voinut olla sattumaa.
Mun mielestä tää oli kuitenkin jotain, joka antoi ajattelemisen aihetta. Ei pelkästään tuo, että se osasi vaatia itselleen saamatta jäänyttä palkintoaan, vaan myös se, että se osasi ajoittaa sen siihen kun tunti loppui. Se ei mennyt sitä hakemaan heti vaihdon suoritettua, ei tunnin aikana, ei loppukeventelyn aikana, vaan siinä kohtaa kun heitin sille pitkät ohjat ja taputukset. Tämä tapahtuma oli se, joka lopullisesti muutti mun käsitystä. Uskon, että me emme vielä tiedä kaikkea hevosen muistista ja älystä. Ja tällöin viimeistään vahvistui mun identiteettiin se, että en purematta niele kaikkea, mitä mulle syötetään ;) On ihmisiä, joihin mä uskon ja luotan niin paljon, että jos ne sanoo, että lehmät on sinisiä ja ne lentää, niin tasan taatusti ainakin pureskelen asian ja mietin voiko se olla niin :D Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin välttämättä samaa mieltä. Ehkä siitä johtuu se, että saatan keskustelussa kyseenalaistaa ja pyytää tarkempaa selvitystä, mutta se johtuu vaan siitä, että haluan oppia ja ymmärtää!
Ylläolevasta syystä tykkään myös viettää aikaa hevosten kanssa tekemättä mitään. Vain katselemalla ja kuuntelemalla niitä. Silloin havaitsee parhaiten asiat, jotka poikkeavat normaalista ja niihin pystyy reagoimaan nopeammin. Sitäpaitsi siinä samalla hermo lepää. Mulla on kotona sellaiset pikkupiraijat, että musta revitään jatkuvasti joka suuntaan palasia, mutta hevosten kanssa ollessa kukaan ei halua eikä vaadi multa mitään (Erkki taitaa olla ainut, joka käy välillä tökkimässä ja pusuttelemassa, mutta sen vielä sietää ;) ). Saa vain olla; yksin yhdessä. Olen aina ollut yksinäinen susi, joka tarvitsee kuitenkin kipeästi yhteisöllisyyttä. Hevosten kanssa se toteutuu ihanteellisessa muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti