Putoaminen pt.6

  Tämän putoamistarinan kerron siksi, jotta voin korostaa ulkoisten tekijöiden ja ympäristön vaikutuksen huomioimista ja ennakointia. Nimittäin tämä putoaminen olisi voitu välttää juuri nämä asiat huomioiden. Ja pari muutakin oppimisen paikkaa siinä oli, mutta kerron ne tekstissä. Turvallisuus, erityisesti nyt erityisratsastajien kanssa, on asia, josta EI tingitä. Pitää huomioida jokaikinen asia, joka tilanteeseen voi vaikuttaa.

  Tässä tapauksessa ratsuna oli mun oma rakas turvaheppani. Turvaheppakin on pohjimmillaan ihan tavallinen hevonen. Hevonen, jolla on pakovietti.

                     (Tarinan opetus: älä kulje huppu päässä vaan aistit avoinna ;) )

 Kun jälkeenpäin tätä asiaa silloin kelasin, tajusin, että ihan ensimmäinen vaikuttava asia tässä oli se, että olin juuri ostanut hevosen enkä näinollen tuntenut sitä vielä perinpohjaisesti. Se oli vielä käyttöönsä nähden liian suurella väkirehumäärällä, vaikka sitä olin jo vähentänyt tuntsariajasta.

  Ulkona oli syys/talvimyrsky. Erittäin kova tuuli, maa jäässä, mutta ei lunta. Oli ilta ja pimeää. Tallin ulkoalueen valaistus puutteellinen (siinä oli valo, mutta olisi saanut olla useampi). Joten olosuhteet olivat hankalat. Olin kuitenkin ajatellut nopeasti liikuttaa hevoseni kentällä, koska tiesin ettei nämä olosuhteet juuri tälläisinä sitä hetkauta.

  Mutta en ottanut lukuun pressuja ja muita hyvin äänekkäitä elementtejä pihapiirissä...

  Nousin tavalliseen tapaa selkään, mutta samalla hetkellä kun nousin jalustimen varaan ehtimättä vielä heilauttaa jalkaa toiselle puolelle, tuli raju tuulenpuuska. Ilmeisesti se oli joku niistä pressuista, mikä pamahti todella kovaa ja tietenkin hevosen takanapäin. Joten minunkin turvaratsuni loikkasi jättihypyn eteenpäin ja pyörähti ympäri katsomaan mikä sieltä tulee. Ei liene vaikea arvata, etten koskaan tavoittanut satulaa siinä selkäännousussa. Sitävastoin mätkähdin jäiseen maahaan suoraan selälleni, tai oikeastaan alaselkä edellä.

  Ajan kanssa opin säätelemään hevoseni väkirehumäärää juuri niin, että se oli sopiva hoitajien liikutukseen ja yleiskäyttöön, mutta kun halusin hevoseen lisää potkua esim. tunnille, niin tiesin tasan tarkkaan mitä ja paljonko sille lisätä sen mukaan paljonko sitä potkua halusin. Välillä halusin vähemmän, välillä enemmän ja joskus maksimaalisesti. Mutta ylläolevassa tilanteessa väkirehumäärä oli aivan liian suuri hevosen vähentyneeseen työskentelymäärään ja positiiviseen suuntaan muuttuneeseen elämäntilanteeseen (tuntiratsusta yksityiseksi, joka piristi sitä rutkasti, vaikka olikin vakavasti aneeminen ostohetkellä ja jälkeenpäin diagnosoitiin vielä interstitielli pneumonia eli keuhkon välikudoksen paksuuntuma, joka vaikutti hevosen loppuelämän liikkumiseen).

  Olosuhteet ja ympäristötekijät olivat haastavat, ehkä jopa turhan haastavat. Tässä kohtaa olisi ehkä voinut pitää hevosella vapaapäivän ja ottaa väkirehut kokonaan pois, koska se oli kuitenkin tarhaillut useamman tunnin päivän aikana. Fiksu olisi ennakoinut tämän jo aamulla, kun uutisissa puhuttiin myrskyn saapumisesta.

  Ja vaikka olisi kaikkia olosuhteita uhmaten lähtenytkin ratsastamaan, niin hevosen sijoittaminen selkäännousussa niin, että lepattavat ja pamahtelevat objektit jäävät hevosen taakse, oli täysin käsittämätöntä. Näin jälkikäteen ajateltuna. Sitä vaan luotti sokeasti, vaikkei sitä koskaan pitäisi tehdä.

  Valaistukseen en olisi pystynyt vaikuttamaan, enkä myöskään hämärään ilta-aikaan, paitsi jättämällä menemättä ja antamalla sen vaparin hevoselle.

  Tässä keississä siis oli mukana monen tekijän yhteissumma, mutta jotain hyvää asiassa nähdäkseni, se opetti itseni tekemään parempia ratkaisuja. Ja muistutti siitä, että vaikka hevonen olisi kuinka turvallinen ja luotettava, niin se on kuitenkin pohjimmiltaan vieläkin hevonen. Toki täytyy tunnustus antaa tässä vielä hevoselle siitä, että heikompihermoinen olisi häipynyt kokonaan paikalta. Tämä ei sitä tehnyt. Se pelästyi ja kääntyi katsomaan mikä se oli. Tiedän lukemattomia hevosia, jotka olisivat poistuneet paikalta kuin rusakko makuulta taakseen vilkaisematta.

           (Ja loppuun oli pakko laittaa kuva, joka ei liity aiheeseen millään lailla)


  Ai niin, kuinka tilanteessa sitten kävi. Ratsastaminen jäi sinä päivänä julmettoman alaselkäkivun vuoksi ja jouduin käymään kuvauttamassa lannerankani terveyskeskuksessa, kun ne epäili että siellä on tapahtunut enemmänkin jotain. Mutta ei sitten kuitenkaan ollut. Päivien kuluessa kipu lieventyi. (Tosin hevosen selässä olin jo kahden päivän päästä kun en malttanut pysyä poissa. Järjetön kipu, mutta pakko päästä... Aina ei kannattaisi olla yhtä kovapäinen!). Heppa tosin liikutettiin muiden toimesta tuona myrskypäivänä.

Putoaminen pt.5

  Numerolla 5 tulee oma-moka-hiekanmaistelu. Tai no vähän myös taito-ei-ihan-riittänyt. Muistatko tämän ponin?

  Se pt.1:sen arabohaflinger. Se pääsi täräyttämään mut tantereeseen toisenkin kerran. Tai oikeastaan poni vaan korjaili ratsastajan jälkiä ja ratsastaja suistui tästä syystä selästä, joten ponille myönnän täyden vastuuvapauden asiassa.

  Oli talliestekisat ja koska oma hoitsu ei ollut käytössä, niin päätinpä sitten startata tällä. Kisoihinhan oli aivan pakko päästä ja tämä oli ehdottomasti paras vaihtoehto jäljellä olevista. Luokka taisi olla 80cm. Päivän ensimmäinen rata tällä ponilla ja se oli todella hyvin menossa eteenpäin. Oikeastaan vähän liiankin hyvin... Virittelin sitä vähän alkuverkassa ja se muistaakseni vetäisi ihan komeat pukkisarjatkin jossain vaiheessa verryttelyä, mutta täytyyhän sitä saada paikat auki ennen vaativaa urheilusuoritusta *niks*.

  Homman nimihän oli yksinkertaisesti se, että ratsastaja innostui ponin virtaisuuden vuoksi ratsastamaan reilusti ylitempossa radan alkuosan, joten kolmannen esteen jälkeen suora linja kohti neljättä, okseria, johti ponin pääsemiseen hanskasta. Sen seurauksena suhteutettu väli meinasi jäädä aivan liian lyhyeksi, tajusin itsekin selkään että sekaan mennään, jos lähtee näin kaukaa hyppäämään, mutten pystynyt tekemään enää mitään (niinkuin sanoin, lähti vähän lapasesta). Onneksi viisas poni hoksasi myös itse tämän ja löi jarrut kiinni. Vauhtia oli kuitenkin sen verran että ratsastaja jatkoi sujuvasti samassa vauhdissa esteen yli. Poni oli kuitenkin niin kokenut konkari, että varmaankin tiesi, että kiellosta tulee virhepisteitä, joten hyppäsi sitten paikaltaan perässä okserin yli. Ihan puhtaasti. Tosin intoutui sen jälkeen kuuluisaan pierupukkilaukkaan ympäri kisakenttää ja hetki siinä meni ennenkuin saatiin poni kiinni. Mutta ehkä se ei muistanut, että este täytyy ylittää samanaikaisesti ratsastajan kanssa, joten hylkyhän siitä kuitenkin tuli ;)

  Tämän, silloin jo ponipapparaisen, kohtasin uudestaan vielä vuosien vuosien jälkeen ja pääsin heittämään sillä maastolenkin uuden omistajan vetämänä. Mieleenjäänyttä nostalgiaa! Aivan mahtava poni, jota muistelen yhä lämmöllä.

Putoaminen pt.4

   Eilinen päivä oli niin hulabaloota, etten kerennyt päivittämään edes tänne putoamisosaa nro 4. Onnistuin siis feilaamaan seitsemän päivän haasteeni. Mutta paikkaan tänään kahdella postauksella, osat 4 ja 5. Here we go:

  Olen kerran elämäni aikana pudonnut niin, että jokin paikka (muukin kuin ego) on mennyt rikki. Tällöinkin selvisin pienellä ranteen hiusmurtumalla (ja kipeillä paikoilla muualla kropassa).

  Ratsastuskoululla, jossa aikanaan kävin, oli tapana järjestellä kaikenlaisia tehokursseja loma-aikoina, ja tällä kertaa olin päättynyt urakoida oikein kunnolla. Ensin aamupäivällä kouluteholla, sitten iltapäivällä esteteholla. Tähän maailman aikaan mulla oli jo oma Mopo, mutta se oli silloin poissa käytöstä (taisi olla sairaudessa huonompi vaihe menossa ja olin jo pidempään käynyt tunneilla ratsastuskoulun hevosella), joten mulla oli lainaratsu alla. Tosin jo hyvin tuttu lainaratsu, sillä opettaja oli ilmoittanut haluavansa, että ratsastaisin tällä hevosella nyt kun oma ei ole käytössä, koska se pötköttelee menemään lähinnä alkeis- ja jatkotunteja, ja sille tekis hyvää päästä vähän töihinkin välillä. Sillä rassukalla kun ei oikein ollut ketään, joka siitä olisi tykännyt (paitsi niitä lapsia ja aloittelijoita). Musta se heppa oli tosi kiva, joten tää kuulosti erittäin hyvältä!

  Valitettavasti tästä hepasta mulla ei ole omaa kuvaa, mutta Sukupostista löytyy täältä.

  Niin, oltiin siis jo aamupäivällä väännetty 1,5h koulua (tehokurssit ratsastettiin yleensä kangilla ja siellä tehtiin hommia niin että hiki lensi - molemmilta) ja muistan hevosen olleen erityisen hyväntuntuinen silloin. Olin saanut sen ratsastettua edestä kevyeksi ja kaikinpuolin hyväntuntuiseksi muutenkin. Tällä hevosella oli nimittäin tonnin painoinen pää... Ties mitä rautaa ja betonia sinne oli tungettu, mutta hevosen pää painoi kuin synti eikä ollut ollenkaan tavatonta, että se tunnilla jolkotteli turpa lähes maassa :D Se oli siis etupainoinen ja painoi kädelle kuin tankki. Itseasiassa tämä on toistaiseksi ainoa tapaamani hevonen, joka on turvallaan pudottanut estekisoissa ylimmäisen puomin alas.

  Muutenkin, vaikka se oli kiltti ja suloinen, niin ei sillä tainnut ihan kaikki muumit olla laaksossa *niks*  Luulen, että siihen oli unohtunut asentaa aivot. Se oli hölmö. Söpöllä tavalla hölmö ja yksinkertainen. Mutta tykkäsin siitä silti kovasti.

  Iltapäivällä oli siis esteteho vielä edessä samaisella hevosella. Esteet olivat ihan maltillisen kokoisia, varmaan kasikympin tienoilla, joten esteiden korkeus ei ollut ongelma hevoselle (kunhan sen pään sai ylös!). Kaikki meni loistavasti siihen asti, kun alettiin hyppäämään ratana tehtäviä. Meidän tie päättyi suhteutetun toiselle osalle, okserille. Jostain syystä hevonen lähti hyppyyn vetämällä etujalkansa suorina taaksepäin!! Tämä hevonen on varmaan ainoa, jolta vastaavanlainen aivopieru edes voi päästä! Se siis kynti esteen yli pudottaen okserin ylimmät puomit ryntäillään ja laskeutuessa ei sitten ollut niitä jalkoja joiden päälle tulla, joten me mentiin ympäri. Otin ilmeisesti kädellä sen verran vastaan että ranne meni naps ja rintakehään tuli melkoinen tälli (mä en koskaan ole käyttänyt turvaliiviä, mutta suosittelen sitä kyllä hypätessä käyttämään. Ehkä turvaliivi olisi hieman ottanut voimaa tällistä pois?). Hevonen kuitenkin osasi nousta ylös tallomatta mun päälle eikä se kaatuessaankaan ottanut osumaa meikäläiseen. Hevonen selvisi täysin vahingoittumattomana (ehkä pienessä puupäässään jopa tajusi olla suorittamatta kyseisiä älynväläyksiä toistamiseen) ja itsekin olisin kyennyt jatkamaan tunnin loppuun, mikäli kipu ranteessa ei olisi ollut niin kova. Itseasiassa menin vielä takaisin ja yritin jatkaa, mutta ohja ei pysynyt ollenkaan toisessa kädessä kivun takia.

  No, käsi oli paketissa pari viikkoa. Kävin omallani maastokäpöttelemässä odotellessa ja sitten taas jatkettiin Hölmö-Hepan kanssa hommia. Ei jäänyt traumoja tiettävästi kummallekaan ;)

Putoaminen pt.3

   Ei voida varsinaisesti puhua putoamisesta, vaan enemmänkin selästä suistumisesta. Mutta näitä omasta hevosesta "irtaantumisia" löytyy niin vähän, että pakko on tämä suistuminenkin mainita.

  Talvi 2005, 2006 tai 2007. Pitäisi tarkistaa mikä niistä oli oikein runsasluminen. Meillä oli tapana talvisin tehdä niin, että me käytiin metsäkoneeni (lue: hevoseni) kanssa raivaamassa polut auki, jotta ponit pääsivät sitten omien ihmistensä kanssa maastoilemaan. Oltiin siis yhdellä tälläisellä raivausreissulla. Se oli niin helppoa oman Mopon kanssa, kun sille vaan näytti mistä mennään ja se puski läpi kuin höyryveturi. Itselle vaan sen verran hyvät vaatteet päälle, ettei heti ole läpiasti märkänä ja niska täynnä lunta. Sukellus hevosen kaulalle, naama piiloon ja läpi. Yksinkertaista ja tehokasta!

  Ja luulen, että me varmaan vähän eksyttiin omalta tutulta polulta sivuun, tai ainakaan en keksi muuta selitystä. Oltiin vähän syrjäisemmällä polulla, mitä ei oltu sinä talvena vielä ratsastettu, joten se oli aivan umpilunta. Mutta meni samalla hevoselle hyvästä hankitreenistä. Höyryveturi puski menemään ja meikä väisteli selässä oksia. Yhtäkkiä, ilmeisesti lumen alla oli jotain oksia tai risuja, johon hevonen kompastui, me sukellettiin aivan suoraan syvään lumihankeen. Tiedättekö sillain, kuin hypätään pää edellä veteen? Hevonen meni lähestulkoon kokonaan uppeluksiin syvään hankeen. Minä onneksi 500 kiloa kevyempänä en mennyt yhtä syvälle, mutta sitä lunta oli molemmilla silmiä, korvia ja nenää myöten. Kaivoin sitä jopa korvista ulos hevoselta, kunhan ensin löydettiin takaisin pinnalle.

  Hevonen nousi erittäin yllättyneen näköisenä sieltä lumen joukosta, mutta onneksi jäi odottamaan Mammaa, jolla kesti hieman pidempään päästä ylös omasta kuopastaan ja kahlata takaisin jo tallatulle polulle. Muistinko mainita, että olin ilman satulaa liikenteessä? Ongelmaksi nimittäin muodostui päästä takaisin selkään. Oltiin sen verran pusikossa, että mitään isoja kiviä tai kantoja en löytänyt, enkä hyppäämällä päässyt hevosen selkään (joskus nuorena pääsin ison ponin kyytiin, mutta ei silloin ollut enää puhettakaan että olisi noin vain loikannut kyytiin. Pehmeästä lumihangesta vielä!), joten kävelymatkahan siitä tuli.

  Ironia on aina mukana tapahtumissa, nimittäin vaikka asuttiin siihen aikaan keskellä asutusaluetta ja ihmisiä liikkui kylällä melko paljon, niin tasan ainuttakaan ihmistä ei ollut liikkeellä silloin, että olisin bongannut jonkun punttaamaan mut takaisin selkään. Ei ainuttakaan. Tietenkään. Mutta tulipa itsellekin kunnon hikitreeni, kun ensin kahlasin vyötäröä myöten lumihangessa ulos metsästä ja sitten kävelin vielä loppumatkan kotiin.

Putoaminen pt.2

  Putoilut jatkuu. Tänään ikimuistoisin lähtö oman ponin selästä. Sillä hetkellä poni tosin oli hoitsu, mutta parin vuoden päästä tuleva oma.

   Me oltiin karsinaseinänaapurin kanssa liikuttamassa ponskuja maastossa yhtenä kauniina sunnuntaina. Siellä oli yksi kohta, jossa metsän ja pellon välissä kulki pieni reunaojan tapainen syvennys, mutta joka yleensä oli aivan kuiva. Siis polku kulki vain pienen syvennyksen kautta. Nyt oli kuitenkin ollut sadepäiviä, joten "kuopan" pohjalla oli pieni (jos multa kysytään niin hyvin olematon) vesinoro.

  Mun murunen jöksähti sen syvennyksen eteen. Mä kyllä tiesin, että poni on erittäin tarkka siitä, että kaviot ei kastu (se siveästi kiersi jokaisen pienenkin vesilätäkön jos itse sai valita), mutta en ajatellut asiasta tulevan sen suurempaa numeroa. Poni ei suostunut menemään siitä yli. Ja korostan vielä, että se vesinoro oli niin pieni, ettei se olisi vaatinut muuta kuin normaalin askeleen siitä yli. Joku vähemmän tarkka hevonen tuskin olisi edes huomannut koko vesitilkkaa!

  Mutta ei, tää ei mene. Pyysin nätisti useamman kerran, sitten jo vähän vaadin ja lopuksi käskin. Ja käskeminen toimi, ei tosin ihan ajattelemallani tavalla...

  Ponin ratkaisu nimittäin oli loikata paikaltaan koko hemmetin syvennyksen yli (jota siis oli pari-kolme metriä yhteensä) ja se lähti kuin raketti ylöspäin! Ja niin lähti muuten meikäläinenkin. Mä putosin jo siinä kohtaa kun se lähti hyppyyn, vaikka sekunnin murto-osaa ennen hyppyä tajusin, että se aikoo hypätä, kun alkoi kyykätä takaosan päälle, ja kerkesin hyppyyn "mukaan". Mutta ei mitään jakoa. Se voima oli aivan uskomaton, enkä ollut tuntiponiratsina päässyt aikaisemmin sitä todistamaan. Ja olin kuitenkin jo lähempänä täysi-ikäisyyttä, etten ihan mikään 10-vuotias jatkokurssiratsastaja.

  Itse en siis itse hyppyä nähnyt, koska katselin siinä kohtaa taivasta maassa maaten, mutta lenkkikaveri kertoi, että se hyppy oli ollut ihan tajuttoman korkea ja pitkä. Siis kertoi, kunhan naurultaan kykeni... Kenguruloikka potenssiin 10. Mutta pääasiahan toki on, että kaviot ei veteen koske :D

  Sen muistan, että katseltiin vähän aikaa toisiamme kuopan eri reunoilta. Minä maassa istuen erittäin hölmistyneenä ja yllättyneenä, ponilla enemmänkin sellainen "etkö sä nyt tullutkaan?" -ilme, kunnes hoksasi olevansa irti ja .... teki mitä? Arvatkaa? Karautti pukkilaukkaa tallille? Ehei, tämä rakas tammamamma rakasti ruokaa enemmän kuin mitään, joten se ei koskaan poistunut paikalta jos näkyvissä oli edes pienenpieni tupsu jotain syötäväksi kelpaavaa (tai monesti jopa kelpaamatonta). Ja nythän oli. Mulla ei siis ollut mikään kiire keräillä itseäni ja tavaroitani sieltä maasta, sen jälkeen kun oltiin naurettu hetki kippurassa kaverin kanssa. (Terkkuja E & Nobel jos satut tätä lukemaan!)

                                    (Kuvassa "koeratsastamassa" ponia ennen ostoa)

  Maailman turvallisimmalta poniltakin voi siis pudota, heh heh. Oikeastaan halusin tämänkin putoamisen tuoda julki juuri siksi, että vaikka ratsu olisi kuinka pomminvarma, niin joskus saattaa eteen tulla tilanteita, joissa on putoamisen mahdollisuus. Vaikka erityisratsastajien kohdalla pyritään 100%:een  turvallisuuteen, niin käytännössä se ei koskaan sitä ole, koska mukana on toinen ajatteleva otus (en sano aivoilla ajatteleva, koska monesti hevosen ajatus kulkee vaiston varassa, eikä siinä välttämättä ole aivoilla juuri tekemistä). Sanotaanko kuitenkin näin, että erkkaratsien kohdalla omasta mielestäni täytyy kuitenkin päästä sinne yli 90 prosentin, mielellään 99%. Tai 99,9%, niinkuin tämän oman ponini kanssa ;)

  Ja jos vielä puhutaan hieman opettamisesta ja opettajuudesta (tämä asia tulee mieleeni lähestulkoon jokaikinen kerta kun puhun ponistani). Nimittäin oikein ajoitettu positiivinen palaute voi liimautua niin syvälle mieleen, ettei se lähde sieltä koskaan pois (tai ei ainakaan lähimpään 25 vuoteen, josta omakohtainen kokemus tämän asian tiimoilta. Katsotaan uudestaan 50 vuoden kohdalla). Sama tietenkin negatiivisen palautteen kanssa, jota siksi sopiikin pohtia erittäin huolellisesti ennen sellaisen mahdollista antamista (kritiikki ja negatiivinen palaute ei ole sama asia, huom!).

  Yksi ainoa lause on kristallinkirkkaana vieläkin päässäni tapahtumaa, tunnelmaa ja fiilistä myöten. Senaikainen opettaja sanoi yhden ainoan lauseen, joka samassa hetkessä antoi sekä palautteen suoritettavasta tehtävästä, mutta myös koko ratsastuksesta. Se nosti mun itsetuntoa, antoi motivaatiota jatkossakin vaikeisiin hetkiin, uskoa omaan tekemiseen ja omaan poniin. Muistan yhä sen hyvänolontunteen, joka siinä tilanteessa meni mun läpi. Ja se menee jokaikinen hetki vieläkin, kun sitä muistelen. Se kulminoitui jotenkin niin hyvin tilanteeseen silloin; vähän alavireisyyteen ja luvalla sanoen jopa omaan alisuoriutumiseen tuli tästä palautteesta niin iso boosti, että se on jäänyt ainoaksi tilanteeksi koskaan, kun ponini on mielestänyt ravannut. Siis RAVANNUT sanan varsinaisessa merkityksessä. Sillä oli pieni, kipittävä raviaskel, mutta tällä tunnilla, tämän palautteen jälkeen, se todellakin ravasi. Mä tunnen yhä takapuolen alla sen tunteen kun se lähti ravaamaan. Ei kipittämään ja tikkaamaan, vaan ravaamaan itselleen epätyypillisellä tavalla isomman hevosen ravia.

  Kaava oli siis jotakuinkin seuraavanlainen:

Alisuoriutuminen -> palaute tehtävästä -> positiivinen boosti -> jotain, jota ei ollut ennen tapahtunut -> sisäinen ja ulkoinen motivaatio -> pysyvä muistijälki

  Tunnustan, että mulla ei koskaan ole ollut hyvä itsetunto. Tuo ylläoleva tilanne oli sellainen, joka kohotti sitä juuri tuon ponin kanssa. Teinit osaa olla julmia toisilleen, lähes kaikilla lienee tästä kokemusta? Mutta tuon palautteen jälkeen mä annoin kaiken muun mennä toisesta korvasta samantien ulos, koska mikään ei pystynyt enää muuttamaan sitä asiaa. Uskoin ja luotin arvostamani ihmisen sanaan, enkä antanut muiden sitä musertaa.

 Tätä on tosi vaikea kuvailla, koska en paljasta tässä tilannetta, asiaa enkä palautetta. Se on talletettu niin syvälle mun sydämeen ja on niin henkilökohtainen, etten halua sitä tässä julkisesti jakaa. Toivottavasti pääsitte kuitenkin jyvälle pointistani.

  Yritän vain kertoa sitä, mikä valtava voima on opettajalla (sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä) ja hänen antamallaan palautteella (oli se sitten  kriittinen, positiivinen tai negatiivinen), joten sen pitäisi aina olla loppuun asti harkittu. Haluan itsekin muistaa tämän, koska tulen tulevassa työssäni vammaisratsastuksen ohjaajana olemaan asian kanssa hyvin läheisissä tekemisissä.

  On korvaatonta, että joku uskoo sinuun silloin, kun itse et siihen kykene.

Putoaminen pt.1

  Kaikkein tarkkasilmäisimmät ovat laittaneetkin jo merkille, ettei ratsastusbloggauksia ole viimeaikoina näkynyt. Ei ole ei, ja valehtelematta voin sanoa syyksikin aivan totaalisen ratsastusmotivaation puutteen. Syitä en ala tässä julkisesti sen syvällisemmin ruotimaan, mutta asia on monen tekijän summa.

  Sain vinkin tutustua SDT:hen (Self-Determination Theory) ja pikainen googlettelu löi asian suoraan silmille: "Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että toiminta tuottaa itsessään motivaation toiminnalle. Toimija, eläin tai ihminen, saa itse toiminnasta nautintoa, iloa tai tyydytystä."
(Ylläoleva lause kopioitu täältä: http://gamify.fi/ulkoinen-ja-sisainen-motivaatio/)

   Tällä hetkellä ratsastaminen ei sitä tuota. Enough said. Mutta mä tiedän, että mun täytyy vielä ratsastaa. Ja itseasiassa haluankin ratsastaa. Kunhan vain olosuhteet saadaan natsaamaan. Mä olen paljon miettinyt miksi näin kävi. Ja itse tulkitsen osaltaan tuon ärsyttävän MS-taudin olevan tässä mukana. Ei suorana syynä vaan välillisenä. Mä olen joutunut ja jatkossakin joudun luopumaan niin paljosta elämässäni, etten halua koko elämän olevan pelkkää luopumista. Siitä häviää se nautinto silloin. Koen, että joissain asioissa mulla on oikeus ja tietyllä lailla jopa velvollisuus itseäni kohtaan vaatia jotain, mikä kompensoi elämän luopumisia. Mullakin on oikeus saada elämän parhaita puolia itselleni. (Niitä, joita koskaan en ole osannut ja pystynyt itselleni vaatimaan. Oppimisen ja kasvun paikka tässäkin).

   Ehkä mulla on ratsastusmasennus? Ratsastaminen aiheuttaa alakuloa, epämiellyttävyyden ja ikävyyden tunnetta. Ei tuota iloa, mielihyvää, positiivista tunnetta. Olen elämässäni niin paljon hakannut päätäni seinään, etten jaksa enää. Enkä edes halua enää. Siitä tulee vaan pää hemmetin kipeäksi ;)

   Jokatapauksessa, tiedän ettei tämä ole lopullinen piste. Kun nämä solmut saadaan auki ja se ilo sieltä takaisin, niin ratsastuspäivityksiä alkaa taas tulemaan.

   Kuulisin mielelläni kokemuksia vastaavasta, jos jollakin on? Mitkä asiat siihen johtivat ja kuinka asia ratkesi? Vai painitko yhä asian kanssa? (Voit kommenttiin laittaa merkinnän, mikäli et halua sitä näkyville. Luen ne vain itse ja jätän pyydetyt julkaisematta)

  Haluan kuitenkin antaa tähän bloggaukseen jotain ratsastusluettavaa. Ja sit mä sen keksin! Tänään puhutaan putoamisesta! Tai oikeastaan voisin haastaa itseni koko viikoksi kertomaan joka päivä jostain putoamisestani tarkemmin. Kyllähän seitsemän putoamista multakin löytynee, ja helposti. Pitää vain valita ne mielenkiintoisimmat. Ja pääsen samalla itse vähän muistojen kujalle kuljeksimaan.


   Tästä lähtee, 7 putoamista, yksi viikon jokaista päivää kohti.

   Rakkain putoamisponi sitten omieni jälkeen (kyllä, olen niiltäkin kupsahtanut, mutta niistä lisää toisena päivänä). Liikutaan 1990-luvun alkupuolelle ja poniaikoihin. Mahtava arabohaflinger-ruuna, joka todellakin tiesi kuinka ratsastajasta irtaudutaan. Halutessaan. Oli ilopukkeja, protestipukkeja ja sitten niitä "nyt sää lähdet sieltä" -pukkeja. Poni oli osaava sekä koulu- että estepuolella, ja itse menin ponilla ensimmäisen kerran vasta oikeastaan sen loppuaikoina ja olin täysin myyty ekasta kerrasta. Tosin hoitoponini ja tuleva ensimmäinen oma ponini oli se "ykkösratsuni", mutta esimerkiksi ponin ollessa varsaa pykäämässä, toimi tämä ihana arabohaflinger sijaisratsuna yhdessä toisen arabiruunan kanssa. Meillä oli sen yhden vuoden ajan tunnilla jopa keskinäinen sopimus toisen ratsastajan kanssa, että mulla on optio estetunteihin ja sillä toisella koulutunteihin (terkkuja I jos luet tätä!) eli koska molemmat tykkää samasta ponista niin jaetaan se <3

  Tuota ylläolevaa sopimusta muistelen tänäkin päivänä lämmöllä. Vaikka oltiin teinejä ja kaikkihan tietää sen teinien järisyttävän mustasukkaisuuden "omista" poneistaan ja hevosistaan, niin meille oli alusta asti selvää, että molemmille riittää ihanasta ponista ja me vielä kannustettiin toisiamme sen kanssa. "Hei vähän sä hyppäsit tänään sillä hyvin", "liikkupas se makeesti koulutunnilla tänään".

  Mutta se ensimmäinen putoaminen tältä ponilta (hups, paljastin vahingossa että niitä on siis muitakin, heh) oli estetunnilla. Mä muistan tän varmaan ikuisesti! Me hypättiin innaria kentällä ja oltiin tultu tehtävä jo useamman kerran ilman ongelmia. Tälläkin kyseisellä kerralla ei itse tehtävässä ollut mitään sen suurempaa sanottavaa ja viimeisen esteen jälkeen kumarruin taputtamaan ponia kiitokseksi. Samalla hetkellä kun käsi kosketti kaulaa niin perä lensi niin per...julmetusti. Taisin kaksi ensimmäistä pysyä kyydissä, mutta kolmannella tuli se "nyt sää lähdet sieltä" -pukki. Muistan että opettajakin sanoi siinä nauraen, että "mitä sä siellä teet?" kun syljeskelin hölmistyneenä hiekkaa maassa istuen. Sanoi vähän yllättyneensä, kun ratsukko suorittaa tehtävän sujuvasti ja hän kääntyy katsomaan seuraavaa ratsukkoa ja samantien se tehtävän suorittanut poni karauttaa kauheeta pukkilaukkaa ilman ratsastajaa ohitse.

  En mä tänäpäivänäkään keksi mitään syytä sille, miks mä sain lähtöpassit. Sain kuitenkin. Jospa se oli pikku muistutus ponilta, että pidäpäs jalat maassa vaikka tehtävä tänään sujuukin. Nimittäin teineillähän varsinkin voi joskus lähteä vähän hanskasta... Tai ainakin itselläni saattoi silloin ;) Eikä siinä mitään, kun oli hetki tilanteelle naurettu, niin takaisin selkään ja tunti loppuun. Eikä ongelmia ollut lopputunninkaan aikana.

Kellujuttu

  Tuli mieleen jakaa tämä lehtihaastattelu noin vuoden takaa, jossa mua haastateltiin nimenomaan puolison ominaisuudessa. Itse asia ei välttämättä liippaa juuri vammaisratsastusta (toki jos joku kokee keliakiansa tekevän hänestä erityistä tukea tarvitsevan ratsastajan, niin mulla ei ole mitään sitä vastaan), mutta kuvastaa kohtuullisen hyvin omaa persoonaani ja tekemistäni.

  Lukaise jos jaksat, mutta ei todellakaan oo pakko hei ;)

(En saanut kuvia suuremmiksi, joten jos ei näy, niin voit myös tallentaa kuvat koneellesi ja suurentaa siitä)

Isoja asioita ja mietteitä

  Tuleeko teille koskaan sellaisia päiviä, jolloin miettii sekä tahattomasti että tahallisesti elämää vähän laajemmilla mittasuhteilla? Mulla on taas ajatusten sekamelska aivosoluissa jylläämässä, joten puran osittain sitä tähän.

  Aika-ajoin, nykyään yhä useammin kuin aikaisemmin, törmään MS-ihmisten kanssa aiheeseen lääkitys. Tai siis eräs tietty lääkitys. Mielestäni paras markkinoilla oleva lääkitys aaltomaiseen MS-tautiin. Se lääkitys, jolla itselläni aloitettiin hoito heti diagnoosin jälkeen. Ja pitkälti sen lääkkeen ansiosta olen tänä päivänä niin toimintakykyinen kuin olen.

  Mutta hyvällä lääkityksellä on vakavat sivuvaikutukset. Ja se pelottaa sekä potilaita että lääkäreitä. Toisaalta ymmärrän sen. Lääkitys, jonka vakavin sivuvaikutus on kuolema, on pelottava. (Jos englanti luonnistuu, täällä tietoa PML:stä)

  Usein kysytään, miksi otin lääkkeen? Enkö pelännyt? Mitä jos kuolet?

  Koska mulla ei ollut muita vaihtoehtoja. En miettinyt hetkeäkään. Mulle sanottiin neurologin toimesta, että nämä muut lääkkeet eivät tule riittämään sun aggressiivisesti alkaneen tautisi hoitoon, mutta teet itse päätöksen. Mulle oli alusta asti selvää, että voin mielummin hyvin pienellä riskillä kuin huonosti ilman sitä riskiä. Mielummin elän mahdollisimman normaalia elämää, kuin konttailen pitkin lattioita neljän seinän sisällä ja makaan koomassa sängyssä tai sohvalla. Lisäksi kerran kuussa polilla annettava suonensisäinen tiputus kuulosti mukavammalta vaihtoehdolta kuin itsensä piikittäminen päivittäin tai useasti viikossa (joka siis tuskin tehoisi mulla yhtään mitään ja siihen aikaan ei ollut markkinoilla vielä ainuttakaan suun kautta otettavaa MS-lääkettä).

                          https://mmcneuro.wordpress.com/2013/07/28/ms-tysabri-and-pml/


 Mutta entäs se kuolema? Lääkkeen vakavin seuraus on progressiivinen multifokaalinen leukoenkefalopatia, PML. Neurologin mukaan karkea jaoittelu menee niin, että 1/3 taudin saaneista kuolee, 1/3 vammautuu vaikeasti ja 1/3 vammautuu lievemmin. Riippuen kuinka nopeasti PML todetaan. Neurologit kyllä mainitsevat, että riski saada kyseinen sairaus, on hyvin pieni, mutta mielestäni olisi syytä mainita, että kyseessä on suurinpiirtein lottovoittoon verrattavissa oleva riski, promilleriski. Tällä hetkellä maailmalla näyttäisi olevan 588 tilastoitua Tysabrin aiheuttamaa PML-tapausta (http://chefarztfrau.de/?page_id=716) versus paljonko sillä nyt tänäpäivänä onkaan käyttäjiä maailmanlaajuisesti? (En ole enää seurannut käyttäjätilastoja, mutta useista kymmenistä tuhansista kuitenkin puhutaan, ollankohan menty jo yli sadantuhannen?)

 Vastaan vielä tänäkin päivänä, että ihminen tekee itse päätöksensä sen mukaan mikä itsestä tuntuu parhaalta. Jos minä elän mielummin riskillä parempaa elämää, voi joku toinen arvostaa riskittömyyttä enemmän. Elämänlaatu ja sen tavoittelu/luopuminen/samassa pysyminen on jokaisen henkilökohtainen päätös. Kunnioitettava päätös. Valitettavasti potilas itse ei kaikessa voi siihen vaikuttaa. Nimittäin neurologi on asemassa "päätäntävalta" tässä asiassa, kun puhutaan Tysabrin jatkamisesta riskeistä huolimatta. Kuulun siihen lukuisaan joukkoon, jolta lääkitys on otettu pois kahden vuoden jälkeen kohonneen PML-riskin vuoksi. Se, että itse haluaisin jatkaa moninkertaiseksi kohonneesta riskistä huolimatta, ei paina neurologien vaakakupissa mitään. Vastaus on, että jos seurauksena voi olla kuolema, ei lääkitystä jatketa. Piste. Vaikka rukoilee ja anelee, se ei enää auta.

 (Poikkeuksena Hyvinkään neurologian poliklinikka, jossa on ymmärretty asia, ja josta löytyy muutama harva, jotka ovat saaneet jatkaa juuri hyötyjen takia Tysabrilla vaikka ovat JC-positiivisia ja yli kaksi vuotta käyttäneitä. Tästä syystä harkitsi yhdessä vaiheessa jopa muuttoa HYKSin piiriin :D)

  Tässä mä itse näen epäkohdan nykyisessä terveydenhuollossa. Meistä moni olisi valmis allekirjoittamaan todistuksen, jossa vakuuttaa olevansa tietoinen riskeistä ja vapauttavansa hoitavan neurologin, sairaanhoitopiirin ja vaikka hitto koko universumin vastuusta, mutta ei. Ei, ei, ei ja ei. Lääke, joka palautti meikäläisen toimintakyvyn, ei aiheuttanut minkäänlaisia sivuoireita koskaan ja suoranaisesti nosti elämänlaatua, otettiin pois, koska neuroja pelottaa. Tätä en koskaan pysty täysin ymmärtämään. Vielä vuosi sitten olisin jatkanut lausetta "ja olen loppuelämäni katkera tästä päätöksestä". Mutta tänäpäivänä katkeruus asiasta on jäänyt taakse, koska Gilenya toimii kohtuullisen hyvin eikä pahenemisvaiheita ole ollut. (Alun järkyttävät sivarit, jäätävä 8kk fatiikkiputki ja lähes täydellinen musta aukko olivat onneksi vain preludi. Eivät koko sonaatti.)

  Ironista kyllä, viimeaikoina on löydetty PML-tapauksia myös Gilenyan ja Tecfideran (viimeisin vähän tehokkaampi markkinoille tullut MS-lääke) käyttäjiltä. Joka tietenkin on aiheuttanut purkauksia siitä, että toimiva lääke vaihdetaan riskien vuoksi tehottomampaan, jossa sitten kuitenkin on ihan sama riski. Tutkimukset vissiin ovat käynnissä yhä? En seuraa enää PML-keskusteluja juuri ollenkaan, koska mulle on se ja sama tuleeko se vai ei. Luotan siihen, että mun läheiset laittavat merkille mahdollisen persoonallisuuden muutoksen ja osaavat toimittaa hoitoon (joskin MS itsessään on jo jonkin verran aiheuttanut itselleni piirteitä, joiden olemassaoloa en ennen sairautta itsessäni tunnistanut, mutta jos nyt heittäydyn ihan mahdottomaksi niin tietävät viedä aivojen magneettikuvaukseen ;) )

                                                              (kuva lainattu täältä)

  Eikä lääkityksestä luopuminen ole ainoa luopuminen, jonka ainakin itse henkilökohtaisesti joudun tekemään MS-taudin vuoksi. Mä olen aina haaveillut esimerkiksi safarista Afrikassa, mutta se alkaa olla ikuisesti haaveeksi jäävä asia. Kaikki matkat joudutaan suunnittelemaan huolellisesti ottaen huomioon tiettyjä rajoitteita ja tarpeita. Jopa ennen kotoa poistumista on asioita, joista on huolehdittava, että pystyn hoitamaan esim. kauppareissun kunnialla päiväjärjestyksestä. Joten vaikka ulospäin ei minusta sairautta näe, mä joudun jokaikinen sekunti elämään sen ehdoilla. Se harmittaa, kiukuttaa (lisää valisemasi kirosana näiden kohdalle!), surettaa ja ahdistaa. Mutta siihen myös turtuu. Jotkut ehkä jopa sopeutuvat. Se tulee osaksi elämää, halusi tai ei. Vietin monta vuotta hakkaamalla päätäni seinään, kunnes ymmärsin, että pääsen helpommalla kun en tappele niin kovasti vastaan. Asia kun ei siitä kuitenkaan muutu. Tuhlaan vain omia voimavarojani täysin tyhjänpäiväiseen kapinoimiseen.

  Se on mun perisynti. Kovapäisyys, periksiantamattomuus. Niin hyvässä kuin pahassa. Mutta koska tiedostan sen, voin yrittää siihen vaikuttaa.

                                                                     (Google)

 Onko se ikä, joka tuo itsereflektointia enemmän elämään mukaan vai mikä, mutta huomaan yhä useammin pohtivani myös itseäni ja toimintatapojani oikein perusteellisesti. Ja mitä enemmän itseäni pohdin, sitä enemmän puutteita ja korjattavaa löydän... Nuoruuden räiskähtely ja erittäin räikeä suoranaisuus on ajan myötä hioutunut vähän tasaisemmaksi, mutta silti ne molemmat löytyvät sieltä omasta persoonasta. Ne pysyvät molemmat piilossa diplomaattisuuden takana niin kauan, kun asiassa ei ole tunnetta mukana. Mutta kun tunne astuu kuvaan, ne on vaikeammin hallittavissa. Myös tietynlainen melankolisuus on varmasti ikuisesti osa meikäläistä, vaikka kuinka siitä haluaisinkin eroon. Antisosiaalisuuden olen selättänyt, vaikkakin se vaati vuosien ja vuosien työtä. Rehellisyys, empaattisuus ja luotettavuus ovat ominaisuuksia, joista olen ylpeä. Ne on hyvin vahvasti olleet aina osa minua. Ne tuovat toki lieveilmiöitä mukanaan; tiedostan, että joudun helposti hyväksikäytetyksi oikeista naruista vetämällä. Olen opetellut sanomaan ei, vaikken vieläkään osaa sitä aina oikeissa tilanteissa sanoa. Itselleni en vieläkään osaa vaatia mitään. Mä olen aina jonon viimeinen mitä siihen tulee. Ensin muut ja sitten minä, jos sattuu jotain jäämään. Onko se sitten omanarvontuntoa vai mitä, mutta siinä saisin roimasti parantaa.

  Mainitsin tekstissä aikaisemmin MS-taudin aiheuttamista ominaisuuksista, joita en itsessäni tunnistanut samoissa määrin "terveessä" elämässäni. Yksi on stressin/paineensietokyvyn heikkeneminen. Turhaudun ja tuskastun nopeasti. Ja huomaan usein sen johtavan sisäiseen aggressioon.

                "Aggressio on usein paras tapa käsitellä stressiä aiheuttavia uhkia"
                                  (Andrew Solomon: Keskipäivän demoni)

  Kun jokin tilanne tai tapahtuma alkaa aiheuttamaan aggressioo, on syytä pysähtyä. Ja mä pysähdyn, mutta ongelmanratkaisutaidot ovat heikentyneet.

                                                            (Googlen kuvahaku)

  Tässä kohtaa pitää muuten sanoa, että kognitiiviset ongelmat ovat hyvin haastava osa-alue MS-taudin (ja varmasti muidenkin niitä aiheuttavien sairauksien) osalta. Itse huomaa kognitiivisten taitojensa hiipumisen, mutta harvemmin terveiltä on koskaan mitattu kognitiivisia taitoja, joten ensimmäiset testit tulevat silloin kun ne ovat jo heikentyneet eikä ole mitään mihin verrata. Mäkin olen testien mukaan vielä kognitiivisesti keskivertoihmisen tasolla (joten neurologien mielestä ei ole syytä huoleen), mutta ne eivät tiedä kuinka paljon se on pudonnut! Jos putoaa kognitiivisesti ylärajalta keskitasoon, on se ihan yhtä kova pudotus kuin keskitasolta alarajalle. Mutta neurolta se ei saa huomioo, koska ollaan yhä keskitasolla. Mutta kun itse huomaa kaiken tapahtuvan ja kuinka se hankaloittaa elämää, niin aletaan puhumaan kognition vaikutuksesta psyykkiseen hyvinvointiin. (Tässä terveydenhuollon korjattava kohta nro 2, IMO)

  Mulle on tehty yhdet neurologiset testit. Sen perusteella selvitettiin jokunen osa-alue, jossa mulla on vaikeuksia nykyään. Mutta ihmisen kognitio on niin haasteellinen kokonaisuus, ettei sitä kokonaisuudessaan pystytä yksillä nepsyillä testaamaan. Mä esimerkiksi en voi käsittää, miksi osa kognitiivisista vaikeuksistani hankaloittaa kotona suoriutumista, mutta hevosten kanssa niistä ei ole jälkeäkään. Liikutaanko jossain pitkäkestoisen muistin alueella vai missä, se on mulle mysteeri. Joiltain osin saisin siis eri tulokset kokeissa, jotka tehtäisiin kotona ja toinen hevosten parissa tallilla, hevosiin liittyvillä kysymyksillä. Sama kognitiivisen fatiikin päivänä: voit vääntää rautalangasta yksinkertaisen asian, enkä tajua siltikään. Tai sanoa jotain, jonka olen 10 sekunnin päästä täysin unohtanut.

  Miksi mä kirjoitan tätä? Punainen lankakin hävisi aikoja sitten, mikäli sitä koskaan olikaan. Varmaan siksi, että mun täytyy saada ajatukset ulos itsestäni, jotta ne eivät jää sisälle kasvattamaan mustaa möykkyä. Kirjoittaminen toimii mulla parhaiten, muttei kuitenkaan pöytälaatikkoversiona.
Siitä tää vissiin lähti, että jokainen on vastuussa omasta elämästään ja tekee itse parhaaksi katsomansa valinnat (vaikkakin joissain tapauksissa terveydenhuollossa on evätty tämä mahdollisuus.) Lisäksi halusin omalla Tysabri-tarinallani epäsuorasti rohkaista katsomaan myös pidemmälle tulevaisuuteen pelkästään hetkessä elämisen sijasta (jota joka suunnasta toitotetaan). Ja varmaan myös joskus harrastamaan kriittistä itsereflektointia :)


     "Our course in life is a path we must take alone
       No one can choose what to do, only you
       So the sins we commit are the struggles within
       There is no judge to decide what is right, what is wrong"
              (After Forever / Sins of Idealism)

Kokemusasiantuntijana

  Räkä alkaa pikkuhiljaa vähenemään, mutta yskä vielä vaivaa. Flunssan lusiminen loppusuoralla. Toivottavasti. MS-taudissa pahenemisvaiheen monesti laukaisee jokin infektio, ja sitä aina jossain syvällä sisimmässäni pelkäänkin, vaikka viimeiset vuodet ovat osoittaneet pelon turhaksi. Toistaiseksi. Nimittäin joskus se pahis vielä tulee. Jonkin asteisena pessimistina voisin sanoa, että tulee ja rytinällä kun seuraavan kerran aktivoituu.

  En kuitenkaan koe olevani täysin iskussa vielä. Siitä huolimatta ahkeroin eilen urakalla. Normaalin työharjoittelupäivän, ja sitä ennen yhden kokemusasiantuntijakeikan. Tämä oli mun ensimmäinen (lue rivien välistä - toivon siis, ettei viimeinen!) kokemusasiantuntijakokemus MS-taudin osalta ja omasta mielestäni klaarasin sen hyvin läpi. Ja vaikka oma tuntemus olisikin mitä hyvänsä, niin palaute kertoi kaiken: eräs osallistuja poistui samaan aikaan tilaisuudesta kuin itse, ja sanoi mennessään että "kiitos kun tulit, se oli päivän parasta antia".

  Se lämmitti. Mun on vaikea olla tyytyväinen omaan toimintaani. Olen entinen perfektionisti ja jossain pinnan alla kytee vielä jäänteitä siitä. Jäin töihin ajellessani miettimään, mikä erityisesti onnistui omassa puheenvuorossa. Ehkä se on se vilpitön rehellisyys, jolla avaan elämääni? Kohtaan ja annan toistenkin kohdata hyvinkin henkilökohtaisia asioita näissä tilaisuuksissa (uskokaa tai älkää, mutta tosielämässä en päästä ihmisiä tekemisiin näiden asioiden kanssa. Paitsi joissain asioissa ms-ystäviäni, koska he tietävät mistä puhutaan).

  Ehkä seminaarista tuli sen verran hyvä flow päälle, että se huomaamatta jatkui vielä töissäkin. Ensimmäinen asiakas, jännityksestä ja pelosta jäykkänä kammettiin hevosen selkään. Käski useasti, että pidätte sitten kiinni, hän ei irrota satulasta otettaan ja hän tulee putoamaan täältä. Lopputunnista selässä istui huomattavasti rennompana ja hyväntuulisena ratsastaja, joka oli "ratsastanut yhdellä kädellä" (eli pitäen välillä vain toisella kädellä satulasta kiinni) ja oli ylpeä itsestään noustessaan lievästi kevyttä istuntaa muistuttavaan asentoon satulassa. Ja hymyili kuin naantalin aurinko.

 Myöhemmin saatiin kollegan kanssa tsempattua eräs asiakas niin keskittyneeksi omaan tekemiseen ja ympärillä tapahtuvaan asiaan, että oltiin molemmat vähän hämmästyneitä koko tilanteesta jälkeenpäin. Musta me ollaan hyvä työpari. Mulla on enemmän hevoskokemusta, Kirsillä ihmiskokemusta, joten täydennetään sopivasti toistemme puutteita.

  Raskas, mutta antoisa päivä. Näillä fiiliksillä kotona koppaan maate:

 

Kaikkein palkitsevinta!

   Kun asiakas lähtee tallilta vilpittömästi hyvillä mielin ja tyytyväisenä tuntiinsa, tajuaa miksi tekee ja haluaa tehdä tätä työtä. Mutta silloin kun asiakas tulee huonolla tuulella, peloissaan, stressaantuneena ja lähtee pois vuolaasti kiitellen hyvästä tunnista, tullaan siihen kaikkein palkitsevimpaan tunteeseen. Tässä laajuudessa en vielä ollut sitä itse päässyt aikaisemmin kokemaan, mutta nyt pääsin. Ja se tunne kantaa varmasti monta kuukautta eteenpäin.

   Se varmisti myös osaltaan mulle itselleni sitä tunnetta, että mun täytyy tehdä jotain oikeinkin. Kyllähän mä sen päässäni tiedän (mulla on melkoisen vahva kuva omasta toiminnastani), mutta joskus resurssit tulevat vastaan siinä, kuinka todella haluaisin asioiden olevan. Mutta yritän sitä enemmänkin ottaa matkana itseeni ja opettelemaan toimimaan vähän omasta poikkeavalla tavalla.

  Mulla on vammaisratsastuksen ohjaaja -koulutukseen liittyen mm. tunninpitotehtäviä tehtävänä. Niillä ei ole vielä kiire, ja haluankin aluksi keskittyä enemmänkin seuraamaan ammattilaisia työssään. Eilen kuitenkin jouduin vähän yllättäen tuuraamaan yhden yksityistunnin, ja päätin etten vielä siitä tee omaa raporttia. Lähinnä siksi, koska mulla ei ollut etukäteistietoja ryhmästä, enkä näin ollen osannut suunnitella tuntisuunnitelmaa heille. Menin siis ns. takki auki tilanteeseen, ja se tilanne muotoutuikin yllättäin aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut.

  Ehdottomasti palkitsevimmaksi tähänastisista kokemuksistani. Olin juuri ennen tuntia saanut joitain etukäteistietoja ratsastajasta, mm. sen, että hän oli edellisellä kerrallaan pudonnut ensimmäisen kertansa hevosen selästä. Ja ensimmäinen puolituntia me käveltiin ja käytiin läpi putoamistilannetta. Puhuttiin itse tilanteesta ja syistä, jotka siihen johtivat, hevosen luontaisesta käyttäytymisestä saaliseläimenä ja pakoreaktiosta, ennaltaehkäisystä... Ratsastaja rentoutui ja sai omaa painolastiaan pois hartioilta. Sitten ravattiin pari kierrosta molempiin suuntiin ja lähdettiin loppuajaksi maastoon.

  Meidän tunnin tavoite oli siis vain ja ainoastaan luottamuksen palauttaminen sekä itseen että hevoseen. Ja siinä me ratsastajan reaktioista päätellen onnistuttiin todella hyvin.

  Enkä voi kuin kiittää meidän kultakimpaletta nimeltä Picasso. On onni saada työskennellä noin täydellisen ponin kanssa. Mun fiilis sanoo vahvasti, ettei kukaan muu meidän poneista olisi siinä tilanteessa saanut yhtä luottavaista oloa ratsastajalle. Hiljaa mielessäni kiitin miljoonasti sitä, että juuri Picasso on täällä. Picasso ansaitsee oman kultaisen jalustansa. Ja painottaa erityisratsastuksessa käytettävien hevosten merkitystä!

 Tämä on postaus on omistettu maailman parhaalle maanpäällä tallaavalle ponille Picassolle. Enkä varmaan voi olla ottamatta taskuuni paria sokerinpalaa kun seuraavan kerran menen tallille... ;) Ne on Picasson eikä kenenkään muun! <3

"Miks sun kädet tärisee?"

  Lapset ovat yllättävän tarkkanäköisiä. Suorastaan ällistyttävän tarkkanäköisiä! Lapsilta ei kannata yrittää tietoisesti salata asioita, koska he saattavat vaistota vaikkeivät kysyisikään (nimimerkillä omakohtaisen kokemuksen erittäin syvä rintaääni). Mutta onneksi mun heppakerholainen oli rohkea ja uskalsi kysyä: "Miks sun kädet tärisee?".

  "Ai täriseekö?" - huomasin ajattelevani, mutta pikainen vilkaisu kertoi, että oikeessa on, kyllä tärisee. Hyvin lievästi, mutta tärisee kuitenkin. Oon mä tiedostanut, että MS välillä tärisyttää ja vapisuttaa raajoja, mutta en koskaan ole tajunnut sen olevan huomattavaa. Ja voi olla ettei se normaalisti olekaan, nyt vain päälle puskeva flunssa aiheuttaa oirekorostumaa.

  "Koska mulla on sellainen sairaus"

  "Ai mikä sairaus?" (useammastakin suusta)

  "Sellainen MS-tauti"

  "Mikä se on?"

  "(mahdollisimman lyhyt ja lapsentasoinen kuvaus sairaudesta)"

  "Miks sää oot sitten töissä? Sun pitäis olla sairaslomalla"

  "Ai sikskö kun mun kädet tärisee?"

  "NIIIIN!" (useammastakin suusta)


  Eikö oo ihania! Mua alkoi kieltämättä itseäni naurattaa ajatus siitä, että istuisin lääkärin penkissä hakemassa sairaslomaa hyvin lievästi tärisevistä käsistäni. Mutta lapset ajattelee juuri näin. Kyllä mä niille selitin, ettei käsien pieni tärinä estä mua tekemästä töitä. Ja samalla olin hyvin kiitollinen siitä, että asiasta kysyttiin. En usko, että tuon ikäiset lapset vielä sen enempää sitä ajattelevat. Saattavat ehkä tokaista kotona, että "sen kädet tärisi". Ja siinä kohtaa päästään mun pelkoon. Mitä aikuiset siitä ajattelevat? Niksat? Krapula? Vahva lääkitys, joka kyseenalaistaa lasten kanssa toimimisen? Tässä on itseasiassa se perimmäinen syy, miksi haluan olla niin avoin sairaudestani. En ole aineissa, en kännissä, en vahvasti lääkittynä - mikään ulkoinen tekijä ei ole sumentamassa mun arviointikykyäni ja kykyä olla muiden kanssa tekemisissä. Mulla on vain sairaus, joka silloin tällöin saattaa näyttäytyä joissain tilanteissa. Ja heitän sen siksi mielelläni heti vastapuolen naamalle kuin märän rätin, anteeksi siitä :)

  Ja kyllä, mulla on kanssasairastajilta kokemuksia tilanteista, joissa on soitettu poliisit perään huoltsikkapysähdyksen jälkeen ja lastensuojeluvalvojat päiväkodista hakemisen jälkeen ("koska se hoippuu niin että on varmasti tuhannen päissään"). Mä en haluaisi joutua noihin tilanteisiin. Ei niistä varsinaista haittaa koidu, koska meillä on vilauttaa diagnoosikortti ja kyllä sitä voi vähän pilliinkin puhaltaa, mutta se on ikävää resurssien tuhlausta muulta osin. Mä voisin olettaa, että esimerkiksi poliiseilla on parempaakin tekemistä kuin käydä tarkistelemassa diagnoosikortteja. Mutta toisaalta näen sen kansalaisvelvollisuutena myös ilmoittaa, jos epäilee jonkun olevan alkoholin tai vahvempien aineiden alaisena liikenteessä. En ole keksinyt millä tuon voisi ratkaista. Ehkä tatuoimalla otsaan "MS" tai teippauttamalla auton kylkeen "MS-tautinen ratissa". Sekään vaan ei toimi niillä, jotka eivät halua julkisesti esiintuoda sairauttaan.

(Vaikka puhun kokoajan MS-taudista, niin toki on muitakin sairauksia, joilla on yllämainitun kaltaisia oireita)

  Samalla toivon, että avoimuuteni sairaudestani poistaa myös ennakkoluuloja ja suoranaisia vääriä olettamuksia ihmisten mielistä. MS-tauteja on yhtä monta kuin sitä sairastaviakin. Kaikilla sairaus on omannäköisensä. Yhdellä saattaa olla se ja se oire, toisella tuo ja tuo oire, kolmannella ne kaikki, neljännellä ei noista mitään jne. Joku on ehkä vuodepotilaana, toinen liikkuu/urheilee/elää ihan normaalia elämää taudin sen kummemmin haittaamatta. Joku liikkuu apuvälineitä käyttäen koko tautihistoriansa, toinen ei tarvitse niitä koskaan. Mun MS ei oo kenenkään muun MS eikä kenenkään muun MS oo mun MS.

  Ja jos olen sairaslomalla, olen todennäköisesti tällä hetkellä jonkun muun sairauden vuoksi. Aaltomaisessa MS-taudissa (jota itse sairastan) esiintyy pahenemisvaiheita, mutta sekin on yksilöllistä tuleeko niitä kerran kuussa, kerran vuodessa vai kerran kymmenessä vuodessa. Itselläni viimeisestä pahenemisvaiheesta (tai pahiksesta niinkuin me puhutaan) on 5 vuotta. Sen jälkeen en ole kärsinyt kuin parista oirekorostumasta. Jos saavun joku päivä tallille kepin tai rollaattorin kanssa, ehkä jopa pyörätuolilla, se ei tarkoita sitä että teen niin jatkossakin joka päivä. Jonain päivänä tulen taas normaalisti omin jaloin hölkkäillen. Todennäköisesti. Tänä päivänä lääkitys MS-tautiin on rutkasti parempi kuin 30 vuotta sitten. Ja hyvä niin!

  Tässä vielä linkitettynä neuroliiton sivut, jos joku haluaa käydä tutkiskelemassa lisää. Netistä löytyy paljon tietoa MS-taudista, mutta kannattaa pitäytyä ns. faktasivuistoilla ;)
http://www.neuroliitto.fi/

Heppakerhoilua

   Harmoniatallilla alkoi nyt syksyllä ensimmäinen heppakerho lapsille, ja olen saanut olla mukana sitä vetämässä. Sähköpostiini on satanut kiitoksia vanhemmilta ja samoja kiitoksia on jaettu myös henkilökohtaisesti tallilla. On ollut mahtavaa kuulla, että lapset ovat tykänneet ja viihtyneet. Me on siis onnistuttu kohtuullisen hyvin tässä Harmoniatallin historian ensimmäisessä heppakerhossa.

  Itse henkilökohtaisesti ottaisin mielelläni vastaan myös niitä ns. soraääniä, tai paremminkin kriittistä palautetta ja kehitysehdotuksia. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että parantamaan pystyy aina. Joitain ideoita on jo ilmoille heiteltykin, esimerkiksi kerholaisten jakaminen kahteen ryhmään (isommat ja pienemmät), jolloin varsinkin nämä vanhemmat lapset hyötyvät selvästi enemmän kerhosta. On kyllä ollut ilo katsoa, kuinka innokkaasti he osallistuvat pienempien auttamiseen ja ohjeistamiseen, ja kieltämättä välillä tuntuu jopa siltä, että "mitäköhän minä täällä ylipäätään teen kun tää sujuu noilta keskenäänkin näin hyvin" :)

  Lapsissa on se ihana puoli, että heillä ei vielä ole (meidän aikuisten istuttamia?) ennakkoluuloja toisista ihmisistä. Saman huomaa erkkojen kanssa. Siellä mennään ja otetaan ennakkoluulottomasti kontaktia toisiin, vaikkei välttämättä ymmärretä mitä toinen sanoo (puheentuoton ongelmat). Apuvälineitä ei karsasteta. Lapsilla apuvälineissä on enemmänkin suuri kiinnostus niitä kohtaan ja mielestäni siihen kiinnostukseen pitää vastata. Olen kuullut monelta apuvälineen käyttäjältä jopa toiveita siitä, että lasten annettaisiin tulla katsomaan, kyselemään ja tutkimaan, sen sijaan että sihahdetaan "älä tuijota tätiä/setää" ja liuetaan äkkiä paikalta.

  Takaisin heppakerhoon ;) Musta on aivan mahtavaa, että Harmoniatalli pystyy sisällyttämään heppakerhoonsa vikellystä, kärryajelua ja jopa talutusratsastusta. Lapset tietenkin haluaisivat ratsastaa useammin ja joudunkin heitä paljon toppuuttelemaan, ettei heppakerho ole ratsastuskurssi. Se on sitten erikseen se. Mutta hevosten kanssa touhutaan joka kerta.

Itse henkilökohtaisesti toivoisin vielä erityisihmisille omaa heppakerhoa. SRL:n kalenterista bongasinkin erityisryhmien kerhotoimintaan painottuneen hevoskerho-ohjaajan koulutuksen ja olenkin siitä asti kytännyt lisätietoja ja ilmoittautumisen aukeamista.

Negan kautta rakkauteen

  Tänään tulee blogipostaus, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä yhtään minkään kanssa :) Hoksasin vaan eilen, että mun rakastumiseni noudattelee näköjään aina samaa kaavaa hevosten kanssa.

  Mun on ollut onni omistaa kaksi maailman parasta hevosta. Hevonen ja poni, joiden asemaa ei kukaan koskaan voi horjuttaa. Kaksi niin täydellistä nelijalkaista, että luulin ettei kukaan koskaan voi päästä enää lähellekään. Mutta siellä se kolmas kuitenkin kolkuttelee ovella.

  Hassua vaan on, että kaikkien kohdalla hevoseen ihastuminen on lähtenyt negatiivisista tunteista. Ei niin kuin voisi kuvitella - tyyliin rakkautta ensi silmäyksellä.

  Mun elämäni poni (varmaan tästä syystä Newforestit ovat aina lähellä sydäntä) hurmasi meikäläisen alkeiskurssin seitsemännellä tunnilla vuonna 1989. Mutta sitä ennen pelotteli tallissa olemalla aina korvat aivan päätä myöden ja latomalla terveiset pilttuuseen yrittävälle. Se oli pelottava, ehkä jopa karmean pelottava ja ensimmäistä ratsastusta varjosti tosiaan tämä ikävä tallikäyttäytyminen. Mutta ratsastaessa (kaikella alkeiskurssin tietotaidolla :D) se oli aivan mahtava. Melkein kaksi vuotta sitä ihailin ja samalla vähän arkailin, kunnes löytyi sen verran rohkeutta, että Retusta tuli mun ensimmäinen virallinen hoitoponi. Ja siitä alkoi kahdeksan vuoden mittainen yhteinen taival, joka huipentui ponin siirtymiseen omiin nimiin. Ja sinä aikana ehdittiin kokea kaikki nuoren ja teini-ikäisen tunneskaalat. To-die-for, mustasukkaisuus ponista, omistushalu... Retu lähti vihreämmille laitumille vaikean keuhko-ongelman seurauksena 1999, ja rehellisesti voin sanoa, että toista Retun kaltaista ei varmasti tule koskaan vastaan! Se oli mun ensimmäinen rakkaus. Maailman paras ja täydellisin poni.
http://www.sukuposti.net/hevoset/rocky-dream/53019

   Jo Retun aikana alkoi seuraavan suuren rakkauden tarina. Inhosta ja vihasta. Ärsyttävä nuori suomenhevosori, jonka kanssa ensimmäinen kohtaaminen päättyi vereen ja nahanriekaleiseen. Multa tietysti. Inhottava kaakki, jota en huolisi edes ilmaiseksi. Tai huolisin, mutta veisin suoraan makkaratehtaalle. Elettiin jotain 1995 vuoden tienoilla, en muista tarkkaan. Tein sillon paljon tallia ratsastuskoululla ja siellä oli kaks tuollaista ärsyttävää oripoikaa, jotka mölisi ja toikkaroi. (Molemmista tuli mitä järkevimmät hevoset!) Ne oli sijoitettu toinen aamu- ja toinen iltavuoroon, ja me aina tallintekokaverini kanssa päätettiin kumpi hoitaa kumman. Mutta niin, ettei tartte hoitaa molempia ällötyksiä.
http://www.sukuposti.net/hevoset/orvo-oskari/42187

   Jos joku ois mulle silloin sanonut, että tuosta hevosesta tulee mun elämäni hevonen, niin olisin kyllä kuollut nauruun. Mutta niinpä siinä vain kävi.

  Liikutaan 2001 vuoteen, kun tapahtui seuraava kohtaaminen kyseisen hevosen kanssa Retun kuoleman jälkeen. Sain tunnille Oskarin. ("Ai joo, se kamala nuori kiljuva kaakki..."). Tosin se oli ruunattu jo, ja tehnyt useamman vuoden töitä ratsastuskoulun opetushevosena. Ja hitto, sehän oli järjettömän kiva ratsastaa! Eikä se tallissakaan ensitöikseen repinyt mun olkapäätä verille ;), päinvastoin. Siitä lähdettiin. Pikkuhiljaa Oskari kasvatti suosiotaan mun silmissä, kunnes päästiin tilanteeseen, että toivoin aina vain tunnille Oskaria ja huomasinkin meneväni sillä lähes jatkuvasti. Omistajanvaihdos tehtiin 2004. Mä omistin maailman parhaan hevosen! Ensin oli maailman paras poni ja nyt maailman paras hevonen. Kuinka onnekas ihminen voikaan olla!!! Ja ehkä suurimpana opetuksena, että kannattaa antaa mahdollisuus negatiivisesta ensivaikutelmasta huolimatta.

  Oskarin jouduin päästämään Retun seuraksi vuonna 2008 jalkavamman seurauksena. Samaan aikaan alkoi MS-tauti oireilla, joten hevosteluun tuli kuuden vuoden tauko. Eikä kieltämättä houkutellut sekään ajatus, että joudun jatkossa aina "tyytymään" muihin hevosiin, jotka eivät parhaimmillaankaan pääse lähellekään omia täydellisyyksiä. On toki olemassa sanonta "kolmas kerta toden sanoo", mutta eihän se voi päteä hevosten kanssa. Jos kaksi maailman parasta on osunut kohdalle, niin ei kolmatta enää vain yksinkertaisesti voi osua!


  Joulukuussa 2014 alkoi työkokeilu. Olihan siellä hevosia. Ihan kivojakin. Mutta ei yhtään ns. kolisevaa. Paitsi tietenkin NF-ruuna Picasso, joka oli heti mun silmäterä. (Mutta samaan kastiin kuin omat heppani se ei siis yllä, koska Picasson kohdalla kaikki oli alusta asti pelkkää positiivista ;) Se ei mun kanssa vaan toimi :D) Mutta Picasso tulee varmasti aina olemaan mun pieni lellikkipentu (lue lisää Picassosta täältä)

  Olin laittanut tallissa merkille jättimäisen suuren tummanruunikon tamman, jonka perusilme ei ollut kovin positiivinen. Eikä sillä perusilmeellä niin väliä, mutta tuo koko on iiiiiso ei!! Mä olen aina ollut pienikokoisten hevosten ystävä. Juontanee juurensa mun pitkittyneeseen ponikauteen Retun kanssa ;) Oskari oli 157cm ja aivan maksimi mun skaalalla! Ja tämä tamma oli yli 170cm.

  Sitten se yhtäkkiä ilmestyi ensimmäisten joukossa Harmoniatallin pihattoon. Muistan kun näin sen siellä ensimmäisen kerran. "Mitä! Toi jätti-iso köriläs! Ei voi toimia terapiahevosena ison kokonsa vuoksi". Mutta Kaisa oli ensimmäinen, joka osoitti mitään kiinnostusta meikäläiseen. Se tuli suorilta haistelemaan, tutki meikäläistä pitkään ja seuraili pihatossa. Muut hevoset ei juurikaan osoittaneet kiinnostusta (mikä on ihan ymmärrettävää. Ratsastuskouluhevosilla on monesti se oletus, että kun joku lähestyy, se haluaa aina jotain -> viedä tunnille. Parempi siis olla omissa oloissaan. Tätä oli muuten jälleen kerran hauska seurata. Mitä enemmän siinä pihatossa pyörin siivoilemassa, hengailemassa tai tekemässä jotain muuta, sitä enemmän aloin kiinnostamaan. Mä en halunnut hevosilta mitään, tein vaan jotain muuta. Pikkuhiljaa ympärille alkoi kerääntymään lauma ihmettelemään että mitähän toi eukko täällä duunaa), Kaisa oli ainut, joka heti hengaili mun kanssa. Se oli mun assarina kun siivosin pihattoa...

...välillä vähän turhankin innokkaasti avustamassa ;) Omalla persoonallaan ja sosiaalisuudellaan se taisi siinä ihan huomaamatta ansaita paikkansa mun sydämessä. Ja tänä päivänä voin sanoa, että Kaisa on parasta, mitä maailmalla on mulle tarjota Retun ja Oskarin jälkeen. Kaisa on ulkonäöllisesti vähän Retua ja luonteessa on joitain samankaltaisuuksia Oskarin kanssa. Jotain mikä vetää mua hirveästi puoleensa. Voisko sanoa, että mä olen hurjan ihastunut työkaveriini? :D


  Jo vuosia mulla on ollut suorastaan pakkomielle saada itselleni voikko suomenhevostamma. En pidä sitä kovinkaan realistisena haaveena, mutta mikäli joskus semmoinen täydellinen pakkaus tielle osuisi, niin katsoisin sen tien mielelläni loppuun asti... Jos vain sairaus ja resurssit antavat myöten.

             (Kuva ladattu netistä, http://www.kokkomaentalli.net/uudet/kasvatusvoikko.php)


  Mutta siihen asti on yksi ja ainoa Kaisa <3

Ensimmäiset päivät

  Raskaita, mutta antoisia. Niitä on ensimmäiset harjoittelupäivät olleet. Kesän tauon jälkeen ottaa hetken aikaa päästä moodiin kiinni. Adrenaliini ilmeisesti virtaa sen verran paljon, että töissä jaksan hyvin, mutta kotona leviää sitten pakka käsiin. Perheen ruokahuolto on vähän mitä on, pyykkikori täyttyy aiempaa täydemmäksi, imuria on harkittu mutta ei jaksettu kaivaa kaapista jne. Mutta samanlaisia oli aiemman työkokeilun ensimmäiset viikot. Sitten kun kroppa taas ymmärtää, että nyt on tämän aika, niin asiatkin alkaa sujumaan paremmin.

                                     (Vähän sama fiilis itsellänikin kun kotiin pääsen...)

  Työharjoittelun ehdottomasti parasta antia ovat olleet vanhat tutut asiakkaat, joita en ole kevään tai kesän jälkeen nähnyt. Erityisissä ihmisissä on se mahtava puoli, että sieltä tunteet tulevat todella aitoina ja vilpittöminä. Ne ei feikkaa, yritä miellyttää tai lieventele tunteitaan. Ne näyttää myös jos eivät pidä. Ja on ollut mukava nähdä sitä silmien kirkastumista, kun on tavattu pitkästä aikaa. Ne muistaa! Ja jokainen on ollut iloinen nähdessä. (Toistaiseksi... ;) )

  Yhden koulutehtävän olen kerennyt tekemään, tosin se on puhtaaksikirjoitusta vaille valmis. Ja seuraavat pari viikkoa joudun keskittymään valmistelemaan yhtä kokemusasiantuntijaurakkaa, joten kouluhommia tehdään jos keretään. Lähinnä ajattelin nyt alkuun keskittyä koulutehtävissä tuntienpidon seurantaan, jotta pääsen sen jälkeen aloittamaan tuntienpitotehtävän. Ensin seurataan ammattilaisia työssään ja sitten koitetaan itse perässä. Näin mä sen olen ajatellut.

  Ratsastaakin pitäisi. Kuulemma mahdollisimman paljon. Kyllä mä sen omalla maalaisjärjellänikin tajuan. Toisaalta se on kivaa, toisaalta aivan kamalaa. Huvittais ja ei huvittais samaan aikaan. Mutta olen sen ajatellut niin, että kun opin tuntemaan kuinka kroppa ja raajat toimii, niin voi ratsastuskokemuksetkin parantua. Olen vähän ajatellut kysellä vanhoilta heppakavereilta, josko niiltä irtoisi lainaan joku suht helppo ratsu (tai ratsut), että ottais sellaisen parin viikon intensiivin. Joka päivä selkään ilman selityksiä. Luulen, että se toimisi paremmin kuin kerran viikossa könöttely. (Jos tunnistit itsesi ja hevosesi, niin paiskaa viestillä!)

(I feel you!!)