tiistai 27. lokakuuta 2015

Putoaminen pt.2

  Putoilut jatkuu. Tänään ikimuistoisin lähtö oman ponin selästä. Sillä hetkellä poni tosin oli hoitsu, mutta parin vuoden päästä tuleva oma.

   Me oltiin karsinaseinänaapurin kanssa liikuttamassa ponskuja maastossa yhtenä kauniina sunnuntaina. Siellä oli yksi kohta, jossa metsän ja pellon välissä kulki pieni reunaojan tapainen syvennys, mutta joka yleensä oli aivan kuiva. Siis polku kulki vain pienen syvennyksen kautta. Nyt oli kuitenkin ollut sadepäiviä, joten "kuopan" pohjalla oli pieni (jos multa kysytään niin hyvin olematon) vesinoro.

  Mun murunen jöksähti sen syvennyksen eteen. Mä kyllä tiesin, että poni on erittäin tarkka siitä, että kaviot ei kastu (se siveästi kiersi jokaisen pienenkin vesilätäkön jos itse sai valita), mutta en ajatellut asiasta tulevan sen suurempaa numeroa. Poni ei suostunut menemään siitä yli. Ja korostan vielä, että se vesinoro oli niin pieni, ettei se olisi vaatinut muuta kuin normaalin askeleen siitä yli. Joku vähemmän tarkka hevonen tuskin olisi edes huomannut koko vesitilkkaa!

  Mutta ei, tää ei mene. Pyysin nätisti useamman kerran, sitten jo vähän vaadin ja lopuksi käskin. Ja käskeminen toimi, ei tosin ihan ajattelemallani tavalla...


  Ponin ratkaisu nimittäin oli loikata paikaltaan koko hemmetin syvennyksen yli (jota siis oli pari-kolme metriä yhteensä) ja se lähti kuin raketti ylöspäin! Ja niin lähti muuten meikäläinenkin. Mä putosin jo siinä kohtaa kun se lähti hyppyyn, vaikka sekunnin murto-osaa ennen hyppyä tajusin, että se aikoo hypätä, kun alkoi kyykätä takaosan päälle, ja kerkesin hyppyyn "mukaan". Mutta ei mitään jakoa. Se voima oli aivan uskomaton, enkä ollut tuntiponiratsina päässyt aikaisemmin sitä todistamaan. Ja olin kuitenkin jo lähempänä täysi-ikäisyyttä, etten ihan mikään 10-vuotias jatkokurssiratsastaja.

  Itse en siis itse hyppyä nähnyt, koska katselin siinä kohtaa taivasta maassa maaten, mutta lenkkikaveri kertoi, että se hyppy oli ollut ihan tajuttoman korkea ja pitkä. Siis kertoi, kunhan naurultaan kykeni... Kenguruloikka potenssiin 10. Mutta pääasiahan toki on, että kaviot ei veteen koske :D

  Sen muistan, että katseltiin vähän aikaa toisiamme kuopan eri reunoilta. Minä maassa istuen erittäin hölmistyneenä ja yllättyneenä, ponilla enemmänkin sellainen "etkö sä nyt tullutkaan?" -ilme, kunnes hoksasi olevansa irti ja .... teki mitä? Arvatkaa? Karautti pukkilaukkaa tallille? Ehei, tämä rakas tammamamma rakasti ruokaa enemmän kuin mitään, joten se ei koskaan poistunut paikalta jos näkyvissä oli edes pienenpieni tupsu jotain syötäväksi kelpaavaa (tai monesti jopa kelpaamatonta). Ja nythän oli. Mulla ei siis ollut mikään kiire keräillä itseäni ja tavaroitani sieltä maasta, sen jälkeen kun oltiin naurettu hetki kippurassa kaverin kanssa. (Terkkuja E & Nobel jos satut tätä lukemaan!)

                                    (Kuvassa "koeratsastamassa" ponia ennen ostoa)

  Maailman turvallisimmalta poniltakin voi siis pudota, heh heh. Oikeastaan halusin tämänkin putoamisen tuoda julki juuri siksi, että vaikka ratsu olisi kuinka pomminvarma, niin joskus saattaa eteen tulla tilanteita, joissa on putoamisen mahdollisuus. Vaikka erityisratsastajien kohdalla pyritään 100%:een  turvallisuuteen, niin käytännössä se ei koskaan sitä ole, koska mukana on toinen ajatteleva otus (en sano aivoilla ajatteleva, koska monesti hevosen ajatus kulkee vaiston varassa, eikä siinä välttämättä ole aivoilla juuri tekemistä). Sanotaanko kuitenkin näin, että erkkaratsien kohdalla omasta mielestäni täytyy kuitenkin päästä sinne yli 90 prosentin, mielellään 99%. Tai 99,9%, niinkuin tämän oman ponini kanssa ;)

  Ja jos vielä puhutaan hieman opettamisesta ja opettajuudesta (tämä asia tulee mieleeni lähestulkoon jokaikinen kerta kun puhun ponistani). Nimittäin oikein ajoitettu positiivinen palaute voi liimautua niin syvälle mieleen, ettei se lähde sieltä koskaan pois (tai ei ainakaan lähimpään 25 vuoteen, josta omakohtainen kokemus tämän asian tiimoilta. Katsotaan uudestaan 50 vuoden kohdalla). Sama tietenkin negatiivisen palautteen kanssa, jota siksi sopiikin pohtia erittäin huolellisesti ennen sellaisen mahdollista antamista (kritiikki ja negatiivinen palaute ei ole sama asia, huom!).

  Yksi ainoa lause on kristallinkirkkaana vieläkin päässäni tapahtumaa, tunnelmaa ja fiilistä myöten. Senaikainen opettaja sanoi yhden ainoan lauseen, joka samassa hetkessä antoi sekä palautteen suoritettavasta tehtävästä, mutta myös koko ratsastuksesta. Se nosti mun itsetuntoa, antoi motivaatiota jatkossakin vaikeisiin hetkiin, uskoa omaan tekemiseen ja omaan poniin. Muistan yhä sen hyvänolontunteen, joka siinä tilanteessa meni mun läpi. Ja se menee jokaikinen hetki vieläkin, kun sitä muistelen. Se kulminoitui jotenkin niin hyvin tilanteeseen silloin; vähän alavireisyyteen ja luvalla sanoen jopa omaan alisuoriutumiseen tuli tästä palautteesta niin iso boosti, että se on jäänyt ainoaksi tilanteeksi koskaan, kun ponini on mielestänyt ravannut. Siis RAVANNUT sanan varsinaisessa merkityksessä. Sillä oli pieni, kipittävä raviaskel, mutta tällä tunnilla, tämän palautteen jälkeen, se todellakin ravasi. Mä tunnen yhä takapuolen alla sen tunteen kun se lähti ravaamaan. Ei kipittämään ja tikkaamaan, vaan ravaamaan itselleen epätyypillisellä tavalla isomman hevosen ravia.


  Kaava oli siis jotakuinkin seuraavanlainen:

Alisuoriutuminen -> palaute tehtävästä -> positiivinen boosti -> jotain, jota ei ollut ennen tapahtunut -> sisäinen ja ulkoinen motivaatio -> pysyvä muistijälki

  Tunnustan, että mulla ei koskaan ole ollut hyvä itsetunto. Tuo ylläoleva tilanne oli sellainen, joka kohotti sitä juuri tuon ponin kanssa. Teinit osaa olla julmia toisilleen, lähes kaikilla lienee tästä kokemusta? Mutta tuon palautteen jälkeen mä annoin kaiken muun mennä toisesta korvasta samantien ulos, koska mikään ei pystynyt enää muuttamaan sitä asiaa. Uskoin ja luotin arvostamani ihmisen sanaan, enkä antanut muiden sitä musertaa.

 Tätä on tosi vaikea kuvailla, koska en paljasta tässä tilannetta, asiaa enkä palautetta. Se on talletettu niin syvälle mun sydämeen ja on niin henkilökohtainen, etten halua sitä tässä julkisesti jakaa. Toivottavasti pääsitte kuitenkin jyvälle pointistani.

  Yritän vain kertoa sitä, mikä valtava voima on opettajalla (sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä) ja hänen antamallaan palautteella (oli se sitten  kriittinen, positiivinen tai negatiivinen), joten sen pitäisi aina olla loppuun asti harkittu. Haluan itsekin muistaa tämän, koska tulen tulevassa työssäni vammaisratsastuksen ohjaajana olemaan asian kanssa hyvin läheisissä tekemisissä.

  On korvaatonta, että joku uskoo sinuun silloin, kun itse et siihen kykene.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit