keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Putoaminen pt.3

   Ei voida varsinaisesti puhua putoamisesta, vaan enemmänkin selästä suistumisesta. Mutta näitä omasta hevosesta "irtaantumisia" löytyy niin vähän, että pakko on tämä suistuminenkin mainita.

  Talvi 2005, 2006 tai 2007. Pitäisi tarkistaa mikä niistä oli oikein runsasluminen. Meillä oli tapana talvisin tehdä niin, että me käytiin metsäkoneeni (lue: hevoseni) kanssa raivaamassa polut auki, jotta ponit pääsivät sitten omien ihmistensä kanssa maastoilemaan. Oltiin siis yhdellä tälläisellä raivausreissulla. Se oli niin helppoa oman Mopon kanssa, kun sille vaan näytti mistä mennään ja se puski läpi kuin höyryveturi. Itselle vaan sen verran hyvät vaatteet päälle, ettei heti ole läpiasti märkänä ja niska täynnä lunta. Sukellus hevosen kaulalle, naama piiloon ja läpi. Yksinkertaista ja tehokasta!



  Ja luulen, että me varmaan vähän eksyttiin omalta tutulta polulta sivuun, tai ainakaan en keksi muuta selitystä. Oltiin vähän syrjäisemmällä polulla, mitä ei oltu sinä talvena vielä ratsastettu, joten se oli aivan umpilunta. Mutta meni samalla hevoselle hyvästä hankitreenistä. Höyryveturi puski menemään ja meikä väisteli selässä oksia. Yhtäkkiä, ilmeisesti lumen alla oli jotain oksia tai risuja, johon hevonen kompastui, me sukellettiin aivan suoraan syvään lumihankeen. Tiedättekö sillain, kuin hypätään pää edellä veteen? Hevonen meni lähestulkoon kokonaan uppeluksiin syvään hankeen. Minä onneksi 500 kiloa kevyempänä en mennyt yhtä syvälle, mutta sitä lunta oli molemmilla silmiä, korvia ja nenää myöten. Kaivoin sitä jopa korvista ulos hevoselta, kunhan ensin löydettiin takaisin pinnalle.

  Hevonen nousi erittäin yllättyneen näköisenä sieltä lumen joukosta, mutta onneksi jäi odottamaan Mammaa, jolla kesti hieman pidempään päästä ylös omasta kuopastaan ja kahlata takaisin jo tallatulle polulle. Muistinko mainita, että olin ilman satulaa liikenteessä? Ongelmaksi nimittäin muodostui päästä takaisin selkään. Oltiin sen verran pusikossa, että mitään isoja kiviä tai kantoja en löytänyt, enkä hyppäämällä päässyt hevosen selkään (joskus nuorena pääsin ison ponin kyytiin, mutta ei silloin ollut enää puhettakaan että olisi noin vain loikannut kyytiin. Pehmeästä lumihangesta vielä!), joten kävelymatkahan siitä tuli.

  Ironia on aina mukana tapahtumissa, nimittäin vaikka asuttiin siihen aikaan keskellä asutusaluetta ja ihmisiä liikkui kylällä melko paljon, niin tasan ainuttakaan ihmistä ei ollut liikkeellä silloin, että olisin bongannut jonkun punttaamaan mut takaisin selkään. Ei ainuttakaan. Tietenkään. Mutta tulipa itsellekin kunnon hikitreeni, kun ensin kahlasin vyötäröä myöten lumihangessa ulos metsästä ja sitten kävelin vielä loppumatkan kotiin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit