Mun on ollut onni omistaa kaksi maailman parasta hevosta. Hevonen ja poni, joiden asemaa ei kukaan koskaan voi horjuttaa. Kaksi niin täydellistä nelijalkaista, että luulin ettei kukaan koskaan voi päästä enää lähellekään. Mutta siellä se kolmas kuitenkin kolkuttelee ovella.
Hassua vaan on, että kaikkien kohdalla hevoseen ihastuminen on lähtenyt negatiivisista tunteista. Ei niin kuin voisi kuvitella - tyyliin rakkautta ensi silmäyksellä.
Mun elämäni poni (varmaan tästä syystä Newforestit ovat aina lähellä sydäntä) hurmasi meikäläisen alkeiskurssin seitsemännellä tunnilla vuonna 1989. Mutta sitä ennen pelotteli tallissa olemalla aina korvat aivan päätä myöden ja latomalla terveiset pilttuuseen yrittävälle. Se oli pelottava, ehkä jopa karmean pelottava ja ensimmäistä ratsastusta varjosti tosiaan tämä ikävä tallikäyttäytyminen. Mutta ratsastaessa (kaikella alkeiskurssin tietotaidolla :D) se oli aivan mahtava. Melkein kaksi vuotta sitä ihailin ja samalla vähän arkailin, kunnes löytyi sen verran rohkeutta, että Retusta tuli mun ensimmäinen virallinen hoitoponi. Ja siitä alkoi kahdeksan vuoden mittainen yhteinen taival, joka huipentui ponin siirtymiseen omiin nimiin. Ja sinä aikana ehdittiin kokea kaikki nuoren ja teini-ikäisen tunneskaalat. To-die-for, mustasukkaisuus ponista, omistushalu... Retu lähti vihreämmille laitumille vaikean keuhko-ongelman seurauksena 1999, ja rehellisesti voin sanoa, että toista Retun kaltaista ei varmasti tule koskaan vastaan! Se oli mun ensimmäinen rakkaus. Maailman paras ja täydellisin poni.
http://www.sukuposti.net/hevoset/rocky-dream/53019
Jo Retun aikana alkoi seuraavan suuren rakkauden tarina. Inhosta ja vihasta. Ärsyttävä nuori suomenhevosori, jonka kanssa ensimmäinen kohtaaminen päättyi vereen ja nahanriekaleiseen. Multa tietysti. Inhottava kaakki, jota en huolisi edes ilmaiseksi. Tai huolisin, mutta veisin suoraan makkaratehtaalle. Elettiin jotain 1995 vuoden tienoilla, en muista tarkkaan. Tein sillon paljon tallia ratsastuskoululla ja siellä oli kaks tuollaista ärsyttävää oripoikaa, jotka mölisi ja toikkaroi. (Molemmista tuli mitä järkevimmät hevoset!) Ne oli sijoitettu toinen aamu- ja toinen iltavuoroon, ja me aina tallintekokaverini kanssa päätettiin kumpi hoitaa kumman. Mutta niin, ettei tartte hoitaa molempia ällötyksiä.
http://www.sukuposti.net/hevoset/orvo-oskari/42187
Jos joku ois mulle silloin sanonut, että tuosta hevosesta tulee mun elämäni hevonen, niin olisin kyllä kuollut nauruun. Mutta niinpä siinä vain kävi.
Liikutaan 2001 vuoteen, kun tapahtui seuraava kohtaaminen kyseisen hevosen kanssa Retun kuoleman jälkeen. Sain tunnille Oskarin. ("Ai joo, se kamala nuori kiljuva kaakki..."). Tosin se oli ruunattu jo, ja tehnyt useamman vuoden töitä ratsastuskoulun opetushevosena. Ja hitto, sehän oli järjettömän kiva ratsastaa! Eikä se tallissakaan ensitöikseen repinyt mun olkapäätä verille ;), päinvastoin. Siitä lähdettiin. Pikkuhiljaa Oskari kasvatti suosiotaan mun silmissä, kunnes päästiin tilanteeseen, että toivoin aina vain tunnille Oskaria ja huomasinkin meneväni sillä lähes jatkuvasti. Omistajanvaihdos tehtiin 2004. Mä omistin maailman parhaan hevosen! Ensin oli maailman paras poni ja nyt maailman paras hevonen. Kuinka onnekas ihminen voikaan olla!!! Ja ehkä suurimpana opetuksena, että kannattaa antaa mahdollisuus negatiivisesta ensivaikutelmasta huolimatta.
Oskarin jouduin päästämään Retun seuraksi vuonna 2008 jalkavamman seurauksena. Samaan aikaan alkoi MS-tauti oireilla, joten hevosteluun tuli kuuden vuoden tauko. Eikä kieltämättä houkutellut sekään ajatus, että joudun jatkossa aina "tyytymään" muihin hevosiin, jotka eivät parhaimmillaankaan pääse lähellekään omia täydellisyyksiä. On toki olemassa sanonta "kolmas kerta toden sanoo", mutta eihän se voi päteä hevosten kanssa. Jos kaksi maailman parasta on osunut kohdalle, niin ei kolmatta enää vain yksinkertaisesti voi osua!
Joulukuussa 2014 alkoi työkokeilu. Olihan siellä hevosia. Ihan kivojakin. Mutta ei yhtään ns. kolisevaa. Paitsi tietenkin NF-ruuna Picasso, joka oli heti mun silmäterä. (Mutta samaan kastiin kuin omat heppani se ei siis yllä, koska Picasson kohdalla kaikki oli alusta asti pelkkää positiivista ;) Se ei mun kanssa vaan toimi :D) Mutta Picasso tulee varmasti aina olemaan mun pieni lellikkipentu (lue lisää Picassosta täältä)
Olin laittanut tallissa merkille jättimäisen suuren tummanruunikon tamman, jonka perusilme ei ollut kovin positiivinen. Eikä sillä perusilmeellä niin väliä, mutta tuo koko on iiiiiso ei!! Mä olen aina ollut pienikokoisten hevosten ystävä. Juontanee juurensa mun pitkittyneeseen ponikauteen Retun kanssa ;) Oskari oli 157cm ja aivan maksimi mun skaalalla! Ja tämä tamma oli yli 170cm.
Sitten se yhtäkkiä ilmestyi ensimmäisten joukossa Harmoniatallin pihattoon. Muistan kun näin sen siellä ensimmäisen kerran. "Mitä! Toi jätti-iso köriläs! Ei voi toimia terapiahevosena ison kokonsa vuoksi". Mutta Kaisa oli ensimmäinen, joka osoitti mitään kiinnostusta meikäläiseen. Se tuli suorilta haistelemaan, tutki meikäläistä pitkään ja seuraili pihatossa. Muut hevoset ei juurikaan osoittaneet kiinnostusta (mikä on ihan ymmärrettävää. Ratsastuskouluhevosilla on monesti se oletus, että kun joku lähestyy, se haluaa aina jotain -> viedä tunnille. Parempi siis olla omissa oloissaan. Tätä oli muuten jälleen kerran hauska seurata. Mitä enemmän siinä pihatossa pyörin siivoilemassa, hengailemassa tai tekemässä jotain muuta, sitä enemmän aloin kiinnostamaan. Mä en halunnut hevosilta mitään, tein vaan jotain muuta. Pikkuhiljaa ympärille alkoi kerääntymään lauma ihmettelemään että mitähän toi eukko täällä duunaa), Kaisa oli ainut, joka heti hengaili mun kanssa. Se oli mun assarina kun siivosin pihattoa...
...välillä vähän turhankin innokkaasti avustamassa ;) Omalla persoonallaan ja sosiaalisuudellaan se taisi siinä ihan huomaamatta ansaita paikkansa mun sydämessä. Ja tänä päivänä voin sanoa, että Kaisa on parasta, mitä maailmalla on mulle tarjota Retun ja Oskarin jälkeen. Kaisa on ulkonäöllisesti vähän Retua ja luonteessa on joitain samankaltaisuuksia Oskarin kanssa. Jotain mikä vetää mua hirveästi puoleensa. Voisko sanoa, että mä olen hurjan ihastunut työkaveriini? :D
Jo vuosia mulla on ollut suorastaan pakkomielle saada itselleni voikko suomenhevostamma. En pidä sitä kovinkaan realistisena haaveena, mutta mikäli joskus semmoinen täydellinen pakkaus tielle osuisi, niin katsoisin sen tien mielelläni loppuun asti... Jos vain sairaus ja resurssit antavat myöten.
Mutta siihen asti on yksi ja ainoa Kaisa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti