Your Magic: Minna

  Sain vihdoin jatkoa Your Magic -sarjaan, jossa siis sana on teillä, hevosavusteisesti kuntoutuvat. Ensimmäisen osan kirjoitti  Pilvi, ja nyt vuoron otti Orimattilalainen MS-tautia sairastava Minna.
(Minnalla ei ollut kuvia itsestään ratsastamassa, joten nuorimmaiseni lainasi omiaan :D )

Olin kymmenen kertaa Päijät-Hämeen Neuroyhdistyksen järjestämässä ratsastusterapiassa. Olen aina pitänyt kaiken maailman elukoista ja seuraan raviurheilua aktiivisesti, joten ennakkoasenne oli myönteinen.

Olin kuitenkin ällikällä lyöty, miten suuri vaikutus sillä olooni oli.

Pahimmat oireeni ovat ataksia, spastisuus, tasapainovaikeudet ja kivut. Oireisto painottuu vasemmalle puolelle, mutta kyllä oikeakin on osansa saanut. Kognitiivisia oireita ei pahemmin ole, ja fatiikki vaivaa vain ajoittain. Tasapainovaikeuteni ovat kohtalaisia. Toisaalta vaikuttaa plakki pikkuaivoissa ja toisaalta spastisuus. Spastisuus on sikäli hankalampi, että kireillä ja särkevillä puupökkelöillä liikuskelu on apuvälineiden kanssakin aika ikävää. Vasemman puolen heikkouden kanssa on jo oppinut elämään.

Sitten tuli Lennon Köpi, 18-vuotias suomenhevosruuna.

Köpi on loistava terapiaratsu, rauhallinen setä, joka on jo nuoruuden metkut metkuillut eikä yhtään osoittanut mieltä, vaikka tällainen tasapainoton romahti selkään. Siinä tassuteltiin ympäriinsä, kurvailtiin ja tehtiin jumppaliikkeitä. Joskus se otti suunnittelemattoman pikkupysähdyksen ihan omineen. Se oli oikein hyvä vartalonhallintaharjoite. Ratsastuksen jälkeen seurasi Köpin herkkuhetki, kun annoin sille kuivaa ruisleipää kiitokseksi. Sitten vähän höristiin ja rapsuteltiin. Ja hymyilytti koko viikonlopun.

Selässä istuttiin ilman satulaa ja jalustimia, pelkän huovan päällä. Silassa on kahvat, joista pidellään kiinni. Terapeutti ohjeisti liikkeet, ohjaaja talutti hevosta riimusta ja mä temppuilin selässä parhaan kykyni mukaan. Ensimmäisillä kerroilla olin notkea kuin hiilihanko ja vasemman puoliskon asentoa piti tarkkailla jatkuvasti, mutta ajan kanssa oikenin.

Lähes kaikki fyysiset oireet helpottuivat. Ataksiaoireet vähenivät. Kivut olivat siedettävämmät. Spastisuus asettui merkittävästi. Mikään oire ei kadonnut kokonaan eikä pysyvästi, mutta kaikki lieventyivät niin, että liikkuminen oli helpompaa ja ylipäätään oleminen paljon siedettävämpää. Oireiden lieventyminen helpotti kovasti tasapainovaikeuksiani. Uskalsi ihan pelotta mennä koiran (ja rollaattorin) kanssa metsään kävelylle, vaikka maasto on epätasaista ja juurakoita siellä täällä.

Viikon-kahden väli oli melko optimaalinen. Sitä pidemmällä oireet alkavat palata. Kivut ensin, ataksia sitten ja perässä seuraa spastisuus. Vaikka saan fysioterapiaa viikoittain, se ei korvaa ratsastusterapian vaikutusta kuin osittain. Valitettavasti.

Ihmisiä, jotka tämän järjestivät, ei voi kuin kiittää. Osaavia, loputtoman kärsivällisiä ja huumorintajuisia.

Psyykeen terapia vaikutti valtavasti. Olen muutenkin elukkaihminen, ja suurin kauhuni on, että nyt 10-vuotiaasta skotlanninterrieripojastani jättää aika ja olen vallan ilman eläintä. Kuka vie ulos? Kenen kanssa jutellaan? Miksi ylipäätään viitsii aamulla nousta? Viikoittaiset treffit Köpin kanssa olivat viikon kohokohta.

Kun viimeisestä kerrasta on pari kuukautta, pystyy jo arvioimaan paremmin.

Tilanne on palannut lähes ennalleen. Spastisuus on palannut. Viime kerralla fysioterapiassa käydessäni terapeuttiparka yritti oikoa minua makaamaan plintillä suorassa. Saman tien, kun selkänsä käänsi, oli vasen kylki jo kuronut ruhon kiemuraiseksi. Ristiluun ympäristö kiristyy niin, että jalkojen hermotus jää jumiin ja niidenkin spastisuus lisääntyy. Ei ole meno kovin letkeätä. Olen joutunut taas turvautumaan toissijaiseen kipulääkkeeseeni (800mg Burana), vaikka sen vaikutus neuropaattiseen kipuun on melko mitätön.

Ataksia on alaraajoissa muihin oireisiin verrattuna melko harmiton. Paikallaan seistessä jalat hytkyvät. Kädet, varsinkin vasen, ovatkin toinen tarina. Ei juuri toimi kymmensormijärjestelmä, ja neulominen (viimeisiä henkireikiäni) on luvattoman hankalaa. Veitsien kanssa reuhaaminen kannattaa rajoittaa niihin parempiin päiviin.

Kuntoutussuunnitelma on Kelassa hyväksyttävänä, ja siinä todetaan ratsastamisen vaikutus sekä ruhoon että psyykeen. Saa nähdä, miten Kela asiaan suhtautuu.

  

 Kiitos Minna!! Toivotaan, että Kela myöntää sulle ratsastusterapiaa!! Sillä on niin selkeät hyödyt ja toimintakykyä ylläpitävä vaikutus.  Kannattaa painottaa hakemuksissa tuota spastisuutta sekä hevosen liikkeen ja lämmön uskomattoman hyvää vaikutusta siihen. Myös psyykkiset ja sosiaaliset tekijät kannattaa mainita, vaikka ymmärtääkseni ratsastusterapiapäätökset painottuvat yhä hyvin paljon fyysisiin tekijöihin. Mikäli ratsastusterapiaa ei myönnetä, hyödyt kuitenkin ratsastuksesta, jos omakustanteisesti pystyt sitä harrastamaan. Vaikka pelkkä käveleminen ilman satulaa kahvavyöllä (niinkuin nytkin olette tehneet), antaa sulle apua oireisiin. Jos kahvavyötä ei tallilta löydy, niitä voi joistain apuvälinevuokraamoista kysyä lainaan/vuokralle.

http://www.malike.fi/fi/valineet/toimintavalineet/kotiymparisto/terapiavyo-ratsastukseen/

 Esim. Malikkeella vuokra 10e/kerta.

 Mikä tekstissä pisti silmään, oli "Päijät-Hämeen neuroyhdistyksen järjestämä ratsastus". Mahtavaa, että yhdistykset järjestävät tälläisiä kokeiluja!! Meilläkin Pirkanmaan neuroyhdistys järjesti aikanaan yhden ratsastusterapialuennon (Christel Wütig-Vihma) ja ratsastuksen kokeilupäivän (Vahannan Ratsutila, Ylöjärvi). Tungin tietenkin itseni mukaan molempiin ;)


 Jos juuri sä haluat oman tarinasi kerrottavaksi, niin laita mulle viestiä! Autan tarvittaessa tekstissä, joten siitä syystä ei kannata jättää tarinaa kertomatta!

Yllätyshyökkäys laitumelle

  Kipaisin kaupan kautta porkkanapussin ja suuntasin Papparaista moikkaamaan laitumelle. Juhannuksena sain puhelimeen laidunkuvan, jossa oli melko pyöreä, hyvävointisen oloinen pappaheppa, mutta jälkeenpäin tuli ilmoitus, että se on alkanut laihtumaan taas. Lisäruokinta laitumelle aloitettiin ja katsotaan mikä on tilanne myöhemmin.

  Menin vähän sillä varauksella, että HH saattaa olla huononkin näköinen, mutta ei! Olin ehkä varautunut pahempaan, koska koin positiivisen yllätyksen, kun ne laitumelta löysin.

  Ja kukas se sieltä ensimmäisenä vastaan lähtikään <3 Arvasin sen kyllä etukäteen, mutta silti!

  Muut seurasivat perässä, viimeinenkin siinä vaiheessa kun ensimmäinen porkkana napsahti poikki. Lahjoin kaikki, mutta pidin huolen siitä, että pappa sai eniten ;) Lihakset oli pudonnut ja inansa kylkiluut paistoivat ihon alta, mutta mieleltään herra oli hyvinkin pirteän ja virkeän oloinen.

   (kuvakulmasti riippuen esim. tässä ei näy kylkiluut yhtään...Laitan kuitenkin mielummin näitä "edustavampia" kuvia, koska kyseessä ei ole oma hevoseni)

  Kun porkkanat oli syöty, pappa vielä hengaili hetken mun ympärillä (vähän kuin odottaen mitä nyt tapahtuu. Lähdetäänkö vai eikö lähdetä?), mutta kun tajusi, että tulin sinne vain pyörimään ja häiriköimään, se lähti kaverinsa kanssa jatkamaan syömistä. Ainoastaan shettis jäi mua tökkimään ja tutkimaan, koska se ei halunnut uskoa, että porkkanat loppuivat. Ja itseasiassa se olikin melkoisen sitkeä sissi... Ja kaipasi ilmeisesti vähän tekemistä.

  Kokonaisuudessaan käynti jätti ihan positiivisen ja odottavan fiiliksen. Jospa me syksyllä vielä päästäisiinkin jatkamaan yhteisterapiaa. Tai oikeastaan varmaan jo ihan läpiaikoina, koska patukka lähtee varmasti mielellään lenkillekin. Pienellä varauksella kuitenkin seuraan lisäruokinnan puremista. Hevonen on kuitenkin jo 24-vuotias ja ravinnon imeytyminen on selkeästi heikentynyt. Ja kokoajan kun olen papan luona käynyt, on jonkinasteiset suolisto-ongelmat olleet mukana. Mutta katsotaan ja kuulostellaan! Kaikesta eniten kuitenkin haluan, että hevonen saa lähteä saappaat jalassa kun sen aika on.

  HH on kuitenkin se mun ykkösvaihtoehto, joten katson ensin tämän tilanteen loppuun ennenkuin hommaan uutta kaveria <3

Hevosen Voima Instagram

Loin yhdistykselle Instagram-tilin, joten tervetuloa seuraamaan
https://www.instagram.com/hevosenvoimary/

http://www.hevosenvoimary.fi/

Kosketus

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/terveys/halauksen_puute_tekee_ihmisesta_sairaan

 Hyvä artikkeli, joka pamahti jostain mun uutisvirtaani. Myös hevoset mainittu ;)

 Meillä jokaisella on ympärillämme alue, koskemattomuuden kehä, jota me toivomme kunnioitettavan. Toisilla pienempi, toisilla isompi. Itselläni kuulemma yllättävänkin suuri. Sitä voi hieman testata pyytämällä toista ihmistä lähestymään itseään (ei ehkä mielellään oma puoliso/kumppani tai vastaava, koska hänet päästää jokatapauksessa lähemmäksi) ja pyytämällä toista pysähtymään, kun oma olo alkaa tuntua siltä, ettet halua häntä enää lähemmäksi. Aikanaan kun tätä mullakin (muistaakseni psykoterapiassa) testattiin, pysäytin terapeutin jo suurinpiirtein toiselle puolelle huonetta.

 Mun on ollut vaikea hyväksyä ihmisiä lähelleni. Mun nuoruuteen ja kaveripiiriin ei ole kuulunut vastaavanlainen halailu kun nykyään. Enkä itsekään sitä harrastanut ennen MS-tautiin sairastumistani. Kun aloin käymään vertaistukitapaamisissa, mut yllätti se, että kaikki aina ensimmäisenä halasivat. Itseasiassa sain pienimuotoista shokkihoitoakin siinä, kun yhtäkkiä tulee joku ja kaappaa otteeseensa. Mutta aika pian opin sen sietämään ja jopa pitämään siitä.

                                                      (kuva lainattu täältä)

 Kun ajattelen vuosia taaksepäin, niin mä olen huokunut kovuutta ja kylmyyttä eikä mua siksi lähestytty helposti. Ehkä ajoittain se puskee vieläkin näkyviin. Olen itse tietoinen siitä, että tietyissä tilanteissa vaikka sisäisesti toivon jonkun lähelleni, niin ulkoisesti karkoitan kaikki kuitenkin pois.

 Vammaisten kanssa mulla on oma tapani tutkiskella, sietääkö ihminen kosketusta vai ei. Me joudutaan paljon koskemaan asiakkaaseen (korjailemaan asentoa, avustamaan selkään nousussa, tukemaan ratsastaessa jne.). On ihmisiä, jotka eivät siedä ollenkaan kosketusta. MS-tautisiakin löytyy sellaisia, joita ihan hentoinenkin kosketus sattuu. Sitten on niitä, jotka eivät psyykkisistä syistä halua kosketettavan. Ja kaikilla, syystä riippumatta, on siihen oikeus!!

 Jos asiakas tulee oman henkilökohtaisen avustajan kanssa, tarkkailen kuinka paljon avustaja koskee avustettavaan ja mikä on reaktio siihen. Jos mulle tulee jostain syystä tunne, ettei asiakas siedä kosketusta, kysyn siitä vielä erikseen. Muussa tapauksessa kokeilen itse. Uuden asiakkaan kanssa kättelystä on hyvä aloittaa. On asiakkaita, jotka ovat jo siinä vetäneet kätensä pois. Kun tulee sopiva ja luonteva tilanne, saatan koskettaa käsivarteen, selkään, olkapäähän (esimerkiksi opastamisen varjolla). Jos asiakas kavahtaa sitä yhtään, jätän suosiolla kaiken ylimääräisen koskettamisen pois.

 Meillä on käynyt monia asiakkaita, jotka haluavat halata tullessaan ja lähtiessään. Asiakkaita, jotka tulevat koskemattomuusalueelle hyvin estottomasti käyttäessään muitakin aistejaan. Yksi asiakas yllätti mut haistelemalla ensitapaamisella. Se oli hänen tapansa tutustua; haistamalla. Mutta samaahan nuo hevosetkin tekee ;)

 On asiakkaita, jotka eivät tule viittä metriä lähemmäksi ja se heille suotakoon. Jokaisella on oikeus määrittää se oma raja, jonka sisäpuolelle ei halua päästää kuin harvoja valittuja ihmisiä. Jos ketään. Mulla on ollut ystävä, joka ei pystynyt koskettamaan ketään eikä antaa kenenkään koskettaa itseään (traumaperäistä, niinkuin varmaan helppo arvata).

 On halauksia ja "halauksia". Niitä, joilla on merkitys ja niitä, jotka eivät tarkoita mitään. Väitän, että sen kyllä huomaa kummasta on kysymys. Kosketus on kosketus, vaikkei siinä olisikaan "henkistä halausta" mukana. Mä kuitenkin elän siitä. Neuvolassa aikanaan kun omien lasten kanssa siellä kävin, sanottiin että hellyyden määrä päivää kohti on vakio. Mikäli lapsi ei sitä saa päivän aikana, se ottaa sen yöllä. Mun kohdalla on ilmeisesti käynyt niin, että puutostila on järkyttävän suuri kylmien ja kovien vuosien jälkeen :D Ehkä juuri siksi olen ymmärtänyt koskettamisen merkityksen ja oppinut ottamaan sitä vastaan. Siltikään en hyväksy ihan kaikkia ihmisiä omalle alueelleni ja toivon yhtälailla, että sitä rajaa kunnioitetaan. Mun lähelle on yhäkin helpompi päästä fyysisesti kuin psyykkisesti.

  Kaiken tämän läpätyksen pointti oli se, että olen artikkelin kanssa täysin samaa mieltä. Tapani mukaan, en taaskaan osannut tätä tiivistää tuohon yhteen lauseeseen. Olisin päässyt itsekin helpommalla. Mutta harvemmin menen muutenkaan yli siitä, mistä aita on matalin ;)

                                                              (kuva lainattu täältä)

Postaushaaste

  Nyt se kybätonni meni sitten rikki, enkä mä ehtinyt mukaan!! Mutta hei, kiitos x 10 000! Toivottavasti olette saaneet jotain irti.

  Tänään on alavireinen päivä ja mä oon koko aamupäivän miettinyt millä piristäisin itseäni. Muutamat ihmiset ovat huomanneet ja huomauttaneet, että jos olen huonolla tai surullisella tuulella, niin mun omista hevosista puhuminen saa mut aina hymyilemään. Joten, mä puhun mun hevosista nyt!! Rekkauduin Jalustin.net -portaaliin tuossa yhtenä päivänä ja siellä kiertää postaushaaste "Jos hevoseni osaisi puhua...". Nappaan sen sieltä tähän.

 Jos hevoseni (sh Turbo-Motskari) osaisi puhua, mitä se sanoisi jos...

...maastossa tulisi peura vastaan?

" (Pysähtyy, katsoo) Ai, tommonen. (Ja jatkaisi matkaa)"

...saisi yhtäkkiä ravikärryt taaksensa?

"Jes! radalle!! Tai ihan sama mihin kunhan mennään!"

...eläinlääkärin auto kurvaisi tallipihaan?

"Lakisääteistä ilmeisesti pukkaa."

...kiukkuisen näköinen ihminen lähestyisi?

Riippuu ihmisestä. Jos kyseessä olisi joku randomi, niin todennäköisesti se ei olisi sanonut mitään, vaan vetäytynyt karsinansa nurkkaan persus ovelle päin. Mutta jos kysymyksessä olisi ollut Mamma eli meikäläinen, niin:

"Ai jaha, sitä ollaan taas pahalla päällä. Eipä muuten olla kauaa kun meikäponi vähän järjestää...!"

...maastoreissulla joutuisitte jonon hännille?

"Menköön kiireisemmät ensin. Meikä ehtii kyllä perille hötkyilemättäkin."

...kengittäjä sovittaisi uutta kenkää kavioon?

"(krooh pyyh, zzzzzzzzz)"  (Hyvä aika päivätorkuille)

...kissa loikkaisi yllättäen heinikosta kentälle?

(Ei mitään. Korva käännähtäisi rekisteröinnin merkiksi, that´s it.)

...esteradalla okserin alle olisi piilotettu vesimatto?

(Riippuu kuskista. Jos ratsastajaan voi luottaa, katsoisi sitä hetken korvat pystyssä lähestyessään, mutta menisi yli. Ei sanoisi siis oikeastaan mitään. Muussa tapauksessa, ja varsinkin jos siellä uiskentelee keltaisia kumiankkoja:

"Mitä hel...!! Joku raja!!"

...ruoka-aika lähestyisi, mutta iltatallin tekijä olisi myöhässä?

"(Armonta oven hakkausta!!) Perkele, ruakaa!! Äkkiä!! Nälkäkuolema!! *pari kirosanaa*"

...satulavyötä kiristettäisiin kiireellä monta reikää kerralla?

(Vanha tuntijuna kestää ja sietää. Korva kääntyisi vähän luimuun.) "Taas näitä..."

...koulutunnilla väistöt kaikkiin ilmansuuntiin alkaisivat ärsyttää?

Ratsastuskouluoppilaan kanssa se, mitä nyt tuntipuksut tekevät: "en mee, en tuu, en sitä en tätä, siinähän yrität, mutta meikää ei enää huvita", Mamman kanssa: "Nää ois paljon mukavampia suorittaa passagessa, kato näin..."

...trailerin silta laskettaisiin alas, ja hevosesi pitäisi kavuta kyytiin?

(Ei mitään. Menisi kyytiin ja sitoisi vielä itse itsensä kiinni ;) )

...olisitte maneesissa ratsastamassa, kun lunta alkaa tippua katolta?

Taas riippuu tilanteesta. Leppoisassa tuntijunan roolissa "älkää ny jaksako kaverit sinkoilla. Menee turhaan energiaa hukkaan", virittäytyneessä tilassa valmennustunnin aikana "(ping pong pädäm futum ja karautus)". Enkä todellakaan tiedä mitä siellä pääkopassa juuri sillä hetkellä liikkuu!

...muut hevoset olisi haettu sisään ja hevosesi olisi jäänyt viimeiseksi?

(Jos ruoka-aika, niin katso kohta: ...ruoka-aika lähestyisi, mutta iltatallin tekijä olisi myöhässä?

Jos muuten sisäänhaku, niin se katselisi maisemia portilla odottaen. Tuskin ajattelisi yhtään mitään.)

  Eikä mun hevonen pettänyt mua tälläkään kertaa, edes haudan takaa. Se sai ainakin hetkeksi mut taas hymyilemään <3

Motivaatio

  Voiko ilman motivaatiota ratsastaa? Toki voi, mutta nämä tapaukset ovat lähinnä niitä surullisen kuuluisia "äiti pakotti" -ratsastajia. Vapaaehtoisuus, oma halu, on motivaation lähtökohta.

  Motivaatio voi olla sekä sisäistä (haluan ratsastaa, koska rakastan hevosia yli kaiken!) että ulkoista (ratsastan kuntoutuakseni/pitääkseni yllä toimintakykyäni). Jos olet seurannut blogiani pidempään, olet huomannut, että kamppailen usein motivaation kanssa. Ei kiinnosta, koska MS sabotoi jatkuvasti. Joinain päivinä (lue: hyvinä päivinä) motivaatio taas on huipussaan ja tuntuu, että tästä voi vielä joskus lähteä vaikka kilparadoille. Kunnes taas vedetään matto jalkojen alta.

         (Ilme kertoo, että motivaatio on ratsastajalta melkoisen hukassa... Sinikin näyttää vähän kyselevän että mikä tässä nyt on homman nimi)

  Minun oma henkilökohtainen motivaationi on täysin mun oma asia ja teen itse työtä sen kanssa. Mutta vammaisratsastuksen ohjaajana mun täytyy pystyä motivoimaan myös mun ratsastajia. Tarjota ulkoisia motivaation elementtejä ja herätellä sisäsyntyistä.

  Helpommin sanottu kuin tehty?

  Siksi olenkin työstänyt itselleni omaa motivaatiokarttaa nimenomaan ohjaajan ominaisuudessa (ja saatanpa hyötyä siitä oman ratsastusmotivaationi kanssa myös). Tähän tekstiin kerään muutamia ajatuksia ja itse hyväksihavaitsemiani toimintatapoja. Faktapohjaa on netti ja kirjastot pullollaan, ja olen omaan karttaani käyttänyt lähdeteoksina useampiakin.

  Tärkein asia myös motivaation suhteen, jonka olen oppinut, on ehdottomasti

                               vuorovaikutus

  Sanallinen vuorovaikutus tulee vasta viimeisenä. Paljon tärkeämpää on sanaton viestintä ja tunnevuorovaikutus. Kopioin suoraan itselleni ylös tämän ja haluan sen siirtää myös eteenpäin:

I : TUNNEVUOROVAIKUTUS

II: SANATON VIESTINTÄ

III: SANALLINEN VIESTINTÄ

  Oppilaan ja ohjaajan välinen vuorovaikutus on kuin talon perustukset. Ilman vahvoja perustuksia talo romahtaa. Erityisasiakkaat jos ketkä, ovat hyvin tarkkanäköisiä asian suhteen, joten hyvän perustan luomiseen kannattaa panostaa! Ilman sitä ei voi päästä eteenpäin.

  Toinen lähes yhtä tärkeä asia, on

                               hyvä ilmapiiri

  Kiireetön, rauhallinen, turvallinen ilmapiiri, jossa on myönteinen ja kannustava suhtautuminen. Jossa tuetaan ratsastajan oppimispyrkimyksiä ja maksimoidaan onnistumisen mahdollisuus. Vahvistetaan uskoa omiin kykyihin. Ilmapiiri, jossa uskaltaa kokeilla ja epäonnistua.

  Kolmantena asiana haluan nostaa esiin

                   mielekkäät oppimistehtävät

  Nyt on pakko kysyä, kuinka moni tulkitsi kohdan "maksimoidaan onnistumisen mahdollisuus" niin, että teetetään niin helppoja tehtäviä, ettei oppilaalla ole vaikeuksia suoriutua niistä? Sitä en tarkoittanut. Pidän sitä jopa oppilaan aliarvioimisena. Riittävän haasteelliset ja mielekkäät oppimistehtävät ovat mielestäni kolmas avain ratsastajan motivaation säilymiseen. Haasta ratsastajaa tehtävillä, joista suoriutumisen eteen hän joutuu tekemään töitä, mutta jotka hän kuitenkin pystyy tekemään. Se lisää ratsastajan itsearvostusta ja uskoa omiin kykyihin. Olen myös jostain teoksesta kopioinut itselleni suoraan ylös seuraavan lauseen: "luonnollinen ongelmanratkaisuprosessi häiriintyy liian tarkalla vaiheistamisella, jolloin tehtävän haasteellisuus katoaa". Tulkitsen sen tarkoittavan sitä, ettei anneta liian tarkkoja ohjeita tehtävän suorittamiseen, vaan annetaan ratsastajallekin tilaisuus osallistua sen ratkomiseen.

  Käytä vaihtelevasti erilaisia, mielenkiintoisia, uusia elementtejä työskentelytavoissa ja tehtävissä.

  Numero 4 on

                            tavoitteet

  Aargh, mä olen niin hyvä tässä! Ohjeistan muita tekemään jotain, minkä koen hyväksi, mutten noudata aina itse niitä. Tässä huomasin sen omalla kohdallani. Mulla ei ole tavoitteita. Ei väli- eikä loppu-. Mulla on enemmänkin ollut se asenne, että "kunhan tässä nyt mennään ja katsellaan kuinka tää tilanne tästä lähtee aukeamaan. Jos lähtee. Tai tuskin lähtee." Ei ihme, että motivaatio loppuu, kun ei ole mitään mihin pyrkiä. Mutta ohjaajan ominaisuudessa en tee tätä virhettä! Selkeät, sopivat, totuudenmukaiset tavoitteet pitävät yllä motivaatiota. Tavoitteiden alle lasken myös hyvän ja rakentavan palautteen. "Konkreettinen positiivinen palaute lisää itsearvostusta!" (Suoraan kopioitu lause omissa muistiinpanoissani, mutta koska en ole kirjoittanut lähdeviitteitä, niin en pysty muistamaan kuka tämänkin viisauden on sanonut). 

  Sekä mielekkäät oppimistehtävät että tavoitteet edellyttävät suunniteltua opetusta. Tai sitten ei, jos olet niin hemmetin hyvä työssäsi ja todella hyvämuistinen ;) Minä en ole kumpaakaan.

  Näillä neljällä asialla selviää jo aika pitkälle. Mun mielestä noi on jopa opetuksen peruselementtejä, jotka pitäisi olla kaikilla ohjaajilla ja opettajilla käytössään. Lisäksi motivaation ylläpitäminen koostuu pienemmistä aihealueista, joita parhaillaan työstän omaan motivaatiokarttaani. 

                                 (Hevonen josta tykkää, on hyvä motivaation lähde ;) )

Tuu lukijaksi jooko?

 Kymppitonni menee rikki varmaan muutamassa päivässä, joten tein johtopäätöksen

---> teitä on enemmän kuin tällä hetkellä rekisteröityneet 5 lukijaa ;)

Jos oikein kauniisti pyydän, niin voisitko klikata itsesi blogin lukijaksi? Oikein tosi tosi kauniisti? Seuraisin mielelläni tilastoja vähän paremmalla silmällä.

Mutta ei ole pakko hei jos ei halua. Pääasia, että luet <3