If you are losing faith in yourself
go and meet a client
Välillä tuntuu olevan trippeleitä, muureja ja hautoja tiellä niin, ettei minkään kohdalla pääse valitsemaan vaihtoehtoista reittiä, vaan on puskettava suoraan kohti ja toivoa pääsevänsä yli. Mahdollisimman vähillä virhepisteillä tietty, mutta mieluiten puhtaasti. Tulee niitä hetkiä, kun tuntuu siltä, että koko maailmalle pitää todistella omaa osaamistaan. Rikkoa ennakkoluuloja, asenteellisuutta, stigmoja, mutua. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa vain kääntyä ympäri ja poistua käynnissä radalta. (Jostain syystä kielikuvat puskivat tällä kertaa väkisin estehyppelöiden pariin. Ehkä eilinen estetunti jäi takaraivoon nakuttamaan ja tempaisee kielikuvat mukaansa)
Joskus kieltämättä käännynkin ympäri ja poistun radalta. Esimerkiksi juuri MS-taudin puhkeamisen aikana tuli näin tehtyä. Kunnes latasin suuremmat panokset piippuun ja tulin jälleen lähtöviivalle. Viime vuonna koulutuksen ja työharkkojen päätyttyä suoritin samantyyppisen vetäytymisen areenalta, mutta tällä kertaa jäin sentään laidalle katselemaan pysyäkseni edes vähän kärryillä siitä missä kentällä mennään.
Silloin kun itse hetkellisesti menettää uskon itseensä (joko MS-taudin vaikutuksesta tai ympäristön paineen alla) olen todennut asiakkaat parhaaksi mahdolliseksi pinnalle nostajaksi. Edes jossain on uskoa, edes jossain on luottoa. Ja sitä kautta saa taas muistutettua myös itseään miksi siellä kentällä yhä pyöritään ja yritetään edetä parhaimman mukaan.
(Kössi kuvassa ei liity tekstiin millään lailla, mutta söpösteli tarhassa niin, että oli pakko napsaista kuva)
Alku kaikessa uudessa voi olla hankalaa. Välillä MS ilkkuu pääkopassa, kuinka kannattaa heittää hanskat tiskiin, koska "et jaksa etkä pysty kuitenkaan". Jatkuvasti saa olla varpaillaan, jottei anna sille pikkupirulle mahdollisuutta iskeä jostain kulman takaa. Toistaiseksi olen onnistunut siinä melko hyvin (eli säätelemään omaa työtaakkaani, kunnes ajan myötä keho ja psyyke taas mukautuu hektisempään menoon ja pystyn lisäämään töitäni).
Nyt kuitenkin jostain se ajatus putkahti. Kaksi onnistunutta asiakastuntia polki sen hölmön ajatuksen suohon ja muistutti taas itseäni, että minä tiedän mitä teen. Mun ajatus on hyvin vahva ja jo monesti todistettu asiakkaiden puolelta oikeaksi ja toimivaksi. Jos joku sitä epäilee, niin ihan vapaasti. Jos minä uskon itseeni ja tekemiseeni, se heijastuu myös muihin. Sinä päivänä kun (tai siis jos!) menetän uskoni, motivaationi ja haluni tehdä tätä, heitän varmasti lopullisesti hanskat tiskiin. Ilman intohimoa ja kristallinkirkasta visiota tämä ei toimi. Vammais- ja erityisryhmät ovat haastava asiakasryhmä ihan kaikessa tässä yhteiskunnassa, kohdaten ennakkoluuloja ja asenteellisuutta.
Ajatuksesta huolimatta lähdin tekemään työtäni ihan niinkuin ennenkin. Iskin suoraan sinne missä tuntui (asiakkaalla) ja sain palkinnoksi vuolaat kiittelyt päivän parhaasta hetkestä sekä iltaan asti jatkuvasta kestohymystä ja fyysisten oireiden lievittymisestä. Yhdessä työparin kanssa me saatiin annettua kahdelle henkilölle rutkasti enemmän mitä he olivat tulleet hakemaan. Ja luvan taputella toisiamme päälaelle hyvin suoritetusta hommasta. Huomasin myös itse, minkä asiakasryhmän/asiakasryhmien kanssa olen parhaimmillani ja jemmaan tämän talteen tulevaisuutta varten lisätäkseni mahdollisesti juuri näiden asiakkaiden määrää.
Jos jäit kaipaamaan raporttia siitä estetunnista, jonka mainitsin, niin ei siitä sen enempää kuin että hyvä tunti se taas oli. Epäilin etukäteen rasituksesta johtuvaa rajua alisuoriutumista, mutta oikeastaan tunti meni itseltäkin yllättävän sujuvasti. Ehkä aiempaa huomattavasti useampien lepotaukojen ansiosta? Blondi näytti taas kerran miksi hän on hyvä hevonen ja miksi ratsastamisen jälkeen on aina hyvällä tuulella. Estepuolella on lähdetty korjaamaan mun omaa "virhettä", jonka olen ottanut tavaksi jo ihan nuorena. Vahvasti selkärankaan jäänyttä fyysistä virhettä ei ms-tautinen niin vaan korjaakaan, joten asetan itselleni tavoitteeksi saadaan sen kuntoon vuoteen...eh...2087 mennessä.
Silloin kun itse hetkellisesti menettää uskon itseensä (joko MS-taudin vaikutuksesta tai ympäristön paineen alla) olen todennut asiakkaat parhaaksi mahdolliseksi pinnalle nostajaksi. Edes jossain on uskoa, edes jossain on luottoa. Ja sitä kautta saa taas muistutettua myös itseään miksi siellä kentällä yhä pyöritään ja yritetään edetä parhaimman mukaan.
Alku kaikessa uudessa voi olla hankalaa. Välillä MS ilkkuu pääkopassa, kuinka kannattaa heittää hanskat tiskiin, koska "et jaksa etkä pysty kuitenkaan". Jatkuvasti saa olla varpaillaan, jottei anna sille pikkupirulle mahdollisuutta iskeä jostain kulman takaa. Toistaiseksi olen onnistunut siinä melko hyvin (eli säätelemään omaa työtaakkaani, kunnes ajan myötä keho ja psyyke taas mukautuu hektisempään menoon ja pystyn lisäämään töitäni).
Nyt kuitenkin jostain se ajatus putkahti. Kaksi onnistunutta asiakastuntia polki sen hölmön ajatuksen suohon ja muistutti taas itseäni, että minä tiedän mitä teen. Mun ajatus on hyvin vahva ja jo monesti todistettu asiakkaiden puolelta oikeaksi ja toimivaksi. Jos joku sitä epäilee, niin ihan vapaasti. Jos minä uskon itseeni ja tekemiseeni, se heijastuu myös muihin. Sinä päivänä kun (tai siis jos!) menetän uskoni, motivaationi ja haluni tehdä tätä, heitän varmasti lopullisesti hanskat tiskiin. Ilman intohimoa ja kristallinkirkasta visiota tämä ei toimi. Vammais- ja erityisryhmät ovat haastava asiakasryhmä ihan kaikessa tässä yhteiskunnassa, kohdaten ennakkoluuloja ja asenteellisuutta.
Ajatuksesta huolimatta lähdin tekemään työtäni ihan niinkuin ennenkin. Iskin suoraan sinne missä tuntui (asiakkaalla) ja sain palkinnoksi vuolaat kiittelyt päivän parhaasta hetkestä sekä iltaan asti jatkuvasta kestohymystä ja fyysisten oireiden lievittymisestä. Yhdessä työparin kanssa me saatiin annettua kahdelle henkilölle rutkasti enemmän mitä he olivat tulleet hakemaan. Ja luvan taputella toisiamme päälaelle hyvin suoritetusta hommasta. Huomasin myös itse, minkä asiakasryhmän/asiakasryhmien kanssa olen parhaimmillani ja jemmaan tämän talteen tulevaisuutta varten lisätäkseni mahdollisesti juuri näiden asiakkaiden määrää.
Jos jäit kaipaamaan raporttia siitä estetunnista, jonka mainitsin, niin ei siitä sen enempää kuin että hyvä tunti se taas oli. Epäilin etukäteen rasituksesta johtuvaa rajua alisuoriutumista, mutta oikeastaan tunti meni itseltäkin yllättävän sujuvasti. Ehkä aiempaa huomattavasti useampien lepotaukojen ansiosta? Blondi näytti taas kerran miksi hän on hyvä hevonen ja miksi ratsastamisen jälkeen on aina hyvällä tuulella. Estepuolella on lähdetty korjaamaan mun omaa "virhettä", jonka olen ottanut tavaksi jo ihan nuorena. Vahvasti selkärankaan jäänyttä fyysistä virhettä ei ms-tautinen niin vaan korjaakaan, joten asetan itselleni tavoitteeksi saadaan sen kuntoon vuoteen...eh...2087 mennessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti