keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Duunikaverin soveltuvuudesta - Pirssi

  Olen ollut hereillä aamuneljästä. Kuunnellut aura-autojen suhaamista pihalla ja katsellut kattoon. Ilmeisesti omat ajatukset pörräävät taas megavauhdilla päässä syrjäyttäen Nukkumatin... Joten ajattelin nousta ylös ja vihdoin toteuttaa tämän blogikirjoituksen, joka on ollut mielessä jo jonkin aikaa. En vain jostain syystä ole katsonut sitä tarpeelliseksi tehdä. Vaikka oikeasti asia on ihan hirmu tärkeä! (Voin kyllä olla sivunnut aihetta jo aiemmin, mutta muistaakseni kokonaista postausta aiheesta ei ole)

  Niinkuin olen useasti todennut, vammais- ja erityisryhmien ratsastuksessa hevonen/poni on todella tärkeässä roolissa ratsastajalle. Tai no, tarkemmin ajatellen kaikille ratsastajille hevonen/poni on tärkeässä roolissa, koska ilman hevosta ei ole ratsukkoakaan... Hyvin kulkee ajatus näin aamuvarhaisella *roll eyes*

  Muotoillaan uudemman kerran; vammais- ja erityisryhmien ratsastuksessa hevosen ominaisuudet ovat vielä tärkeämmässä roolissa kuin vammattomien ratsastuksessa. Lähes yhtä tärkeää roolia näyttelee myös hevonen ja minun välinen suhde. Sekin heijastuu suoraan hevosen niin, että mitä vaikeammin vammainen, sen enemmän hevosen ja minun yhteentoimiminen vaikuttaa ratsastajaan.




  Tunne pamahti kristallinkirkkaana esiin jälleen, kun kohtasin pitkästä aikaa vanhan työskentylykumppanini Prinssin ihan eri merkeissä ja eri ympäristössä kuin aikaisemmin. Pirssi nimittäin oli juuri se poni, joka osoitti mulle selkeästi sen, että me nyt vaan ei kuuluta yhteen tekemään töitä. Kaikki luonteenpiirteet ja ominaisuudet (sekä ihmisen että hevosen) eivät vaan osu yhteen ja olkoon se sitten niin.

  Aiemmin nimittäin olin hieman "ratsastuskoulumaisesti" sitä mieltä, että kaikkien kanssa on pakko toimia ja sillä sipuli. Pirssi osoitti mulle sen, että näin ei ole. Eikä tarvitsekaan olla.

  (Huom! Käytän tarkoituksella Prinssistä lempinimeä Pirssi. Kyseessä ei ole kirjoitusvihreä. Pirssi nyt vaan oli sellainen pirssi - edukseen, muiden ponien keskuudessa)

  Älkää ymmärtäkö väärin. Pirssi on ihana, kultainen ponivaari, jossa ei ole itsessään mitään vikaa! Mutta meidän henkilökohtaiset luonteenpiirteet eivät vain sopineet yhteen niin, että toiminta olisi ollut mahdollisimman turvallista.


  Minä olen nopea, sähäkkä toimiessani. Se ei sovi alkuunkaan Pirssille. Pirssi tarvitsee rauhallisen, pidempipiuhaisen toimijan kaverikseen. Rauhallisuus onnistuu minultakin siihen asti, kunnes tulee tilanne, jolloin toiminta tulee ns. suoraan selkärangasta. Ja se toiminta on nopea, jopa äkkinäinen. Ja sitä tämä poni säpsähti joka kerta. Huomasin konkreettisesti Pirssin kanssa sen, että tarvitsen duunikaverikseni sellaiset hevoset, jotka sietävät heti alkuun mun mahdollista ajoittaista reaktiivisuuttani. Sitä selkärangasta tulevaa nopean toiminnan tapahtumaa, jota en ehdi tai muista erikseen miettiä, että "nyt rauhallisesti Heidi". Yleensä nämä tilanteet ovat turvallisuustilanteita; ja siksi, ensisijaisesti siksi, hevosen täytyy sietää mun nopeita ja äkkinäisiäkin ratkaisuja hermostumatta niistä itse!

  Olen sitä mieltä, että hevosta pystyy siedättämään tiettyyn tappiin asti, mutta niitä syvälle juurtuneita perusluonteenpiirteitä ei koskaan pysty täysin muuttamaan. Siksi en mielelläni edes lähde yrittämään yhteistyön kehittämistä hevosen kanssa, josta epäilen ettei se pysty toimimaan minun kanssani. (Huom! En katso että "vika" olisi hevosessa. Ei, se on nimenomaan minussa se vika. Ja etsin hevosia, jotka sietävät minun vikani.)

 
                     ("Älkää enää, alkaa nolottaan tämmönen kuvien räpsiminen") ;)


  Jokaikinen hevonen jättää jonkinlaisen merkin itsestään. Niin Pirssikin, mutta lisäksi se antoi mulle kullanarvoisen raamin yhteen osa-alueeseen toiminnassani. Ja sen ansiosta pystyn viemään turvallisuuden yhtä porrasta ylemmälle tasolle. Varsinkin sitten, kun jossain kohtaa (toivottavasti) lähden etsimään omia hevosia käyttöön ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit