Sain nimittäin samalla symbolisesti pakettiin elämäni raskaimman, mustimman, hirveimmän, pelottavimman (tähän voisi lisätä lukemattoman määrän kuvaavia adjektiiveja, mutta pointti lienee tullut selväksi?) aikakauden, joka kuitenkin tarvittiin, koska muuten en tänä päivänä olisi se minä joka olen.
Itse ajattelen, että sain rajua oppia itsestäni tuona aikana, mutta sain sen vain siksi, että osaisin jatkossa suojella itseäni paremmin. Raskasta se kuitenkin oli ja ajoittain on ollut raskasta niihin aikoihin palatakin. Palaamaan olen joutunut kokemusasiantuntijakoulutukseni aikana sekä parilla ennakkoon heitetyllä luennolla. Jatkossakin joudun niin tekemään, mutta se ei enää tunnu pahalta. Se alkaa tuntua luontevalta. Tarkoituksenmukaiselta. Jopa hyvällä tapaa velvollisuudelta.
Luulin kuitenkin joutuvani sukeltamaan vielä kerran syvempiin vesiin päästäkseni "tunnelmaan" kuvissa. Siinä se yllätys sitten tulikin. En päässyt. En päässyt tunnelmaan. En päässyt takaisin tuohon aikakauteen. Kuvat kuitenkin saatiin otettua ja koekatselun perusteella niistä tuli hyviä (niin hyviä kuin ilman ammattimallia saa otettua...) Mutta ei se haittaa! Itseasiassa se oli jopa merkki itselleni, että asia on nyt ilmeisesti kokonaisuudessaan käsitelty. Ja se oli puhdistava, vapauttava tunne!
Se musta massa on nyt paketoitu kirkkaanväriseen paperiin avattavaksi silloin tällöin tietylle kohderyhmälle. Herättämään toivoa, valamaan uskoa toipumiseen. Tästä kuvaussessiosta saan hienoja kuvia kokemusasiantuntijaluentooni ja uskon niiden olevan yhtä pysäyttäviä kuin tarina paikoitellen on. Ne on otettu hienosti kuvastamaan tarinaani samalla palvellen myös kuvaajan tarpeita.
Jos kiinnostaa, tsekkaa aiempia blogikirjoituksia:
Koke-hommia
positiivisesti päin näköä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti