Tähtiblogisti 2018

        https://www.hevosmessut.fi/fi/uutinen/tahtiblogistit-2018-tutustu-valittuun-kymmenikkoon/


  Sain kunnian tuoda vammais- ja erityisryhmien ratsastusta framille Hevoset 2018- messuilla yhtenä tähtiblogistina. Pararatsastus on ensimmäistä kertaa mukana messuilla myös esityksen muodossa!

  Nyt lienee siis hyvä hetki klikata itsesi virallisesti lukijaksi sivupalkista oikealta ;)

Mediaplanet/kansanterveys.fi/Avain

                http://www.kansanterveys.fi/neurologiset/lisaa-elamaa-ms-potilaan-vuosiin

  Mediaplanetista soitettiin ja haluttiin lyhyt potilastarina julkaistavaksi Helsingin Sanomien liitteenä ilmestyvässä lääketieteellisessä julkaisussa (paperisena versiona) ja kansanterveys.fi -sivustolla. Omalta osaltani juttu ei tarjoa mitään muuta uutta, kuin Blondin tuomisen patsastelemaan ;) (Blondi nimittäin on nyt joutunut omasta tahdostaan riippumatta mukaan matkalle yhdessä MS-taudin ja meikäläisen kanssa...) Samat asiat on aiemmin kerrottu jo Jalustin.netille, Kodin Kuvalehdelle ja Avain-lehdelle.

  Uusimmasta Avain-lehdestä haluan kuitenkin nostaa pari kuvaa esiin myös tähän blogitekstiin. Nimittäin artikkeli toi elävästi mieleen muistutuksena sen, että ilman kovemman linjan lääkitystä en olisi tänä päivänä tässä kunnossa. Todennäköisesti en olisi edes työelämässä. Koskaan enää. Vain ja ainoastaan se, että neurologit päätyivät ampumaan kovilla MS-tautiani vastaan - yleisestä linjasta poiketen! - on mahdollistanut kokonaisvaltaisen elämisen ja siitä nauttimisen.

   Ennen tämän blogin aloittamista, pidin useamman vuoden ajan MS-tautiin liittyvää blogia eri nimellä (se on jo poistettu ja hävitetty, joten turha alkaa sellaista etsimään) ja siellä kävin melko perusteellisesti läpi tautiani ja sen aiheuttamia tunteita. Ne muutamat harvat tämän blogin seuraajat, jotka olivat tietoisia edellisestä blogista, tietävät seuraavankin tarinan, mutta kertaan sen kuitenkin aiheeseen liittyen.

  Oma MS-tautini alkoi erittäin rajusti ja oli alusta asti selvää, että yleisen käytännön miedompi lääkityslinja ei tule riittämään MS-tautini hoidoksi. Mietittiin jopa, että sairastan ensisijaisesti etenevää MS-tautia, johon lääkitystä ei (silloin eikä vielä tänä päivänäkään Suomen markkinoilla - paitsi ehkä tutkimuskäytössä) ole saatavilla. Perusteellisen neurologien tutkimisen ja hutkimisen jälkeen päätettiin aloittaa kovin silloin saatavilla oleva suonensisäinen lääkitys, jolla tauti toivottavasti saataisiin rauhoittumaan. Olin silloin kahdestoista potilas sairaanhoitopiirissä, jolle kyseinen lääke aloitettiin ensimmäisenä lääkkeenä. Ensin toki ammuttiin jättikortisoniannokset suoneen kolmen päivän ajan (nk. kortisonipulssi) katkaisemaan piinallisen pitkä pahenemisvaihe ja pari kuukautta sen jälkeen aloitettiin varsinaisen MS-lääkkeen tiputus. Joka kuukausi uusi satsi. Kahden vuoden ajan kävin joka kuukausi neuropolilla tiputuksessa.

  Sitten tuli vuoden tauko kaikkeen lääkitykseen raskauden vuoksi, mutta sain heti varmuuden vuoksi immunoglobuliinia suonensisäisesti välittömästi lapsen syntymän jälkeen, kolmen päivän ajan. Tällä haluttiin ehkäistä rajun pahenemisvaiheen iskeminen synnytyksen jälkeen (joka useasti tapahtuu MS-tautia sairastavilla naisilla). Kaksi kuukautta lapsen syntymän jälkeen alettiin taas tykittää MS-lääkettä suoneen kuukausittain.

  Ja minä voin hyvin. Kuntouduin hitaasti, mutta varmasti. Tässä kohtaa en yhäkään pystynyt kävelemään pidempiä matkoja enkä juoksemaan ollenkaan, mutta olen varma että ilman kovaa lääkitystä olisin yhä enintään keppikunnossa.

  Noin vuoden päästä romahti kovaa. Minut todettiin JC-positiiviseksi, jonka johdosta kyseinen toimiva lääkitys jouduttiin lopettamaan. Olisin itse halunnut sitä riskeistä huolimatta jatkaa, mutta se ei tullut neurologeille kysymykseenkään. No joo, pahimpana haittavaikutuksena olisi kuulemma kuolema, mutta olisin ollut valmis ottamaan sen riskin. Huonossa kunnossa olin kuitenkin yhtä kuin kuollut, joten sama se olla sitä sitten fyysisestikin.

  Markkinoille oli juuri tullut ensimmäinen suun kautta otettava MS-lääke (aiempien lihakseen pistettävien rinnalle), jonka teho oli kuulemma selvästi parempi kuin näillä ensilinjan pilipalilääkkeillä (anteeksi ilmaisu, mutta itselleni ne olisivat olleet täysin yhtä tyhjän kanssa!). Ainoa ongelma oli, että tuota lääkettä ei saisi käyttöönsä ennenkuin näiden pilipalien teho olisi omassa käytössä todettu tehottomaksi.

   PANIIKKI.

  Juuri kun olin kuntoutunut edes omilla jaloilla käveleväksi, hyvä lääkitys oli pitänyt kaikki pahenemisvaiheet poissa ja vuosittaisissa magneettikuvauksissa oli todettu "pysähtynyt taudinkuva", pitäisi alkaa pistämään tehottomia ensilinjan lääkkeitä ja mahdollisesti kontata taas kohta pitkin lattioita kun jalat ei kanna. Paniikki. Paniikki. Paniikki. Mä kuolen. Mulla on kaksi pientä lasta ja mun pitää opetella kaitsemaan niitä pyörätuolista.

  Kunhan olin panikoinut itseni lähestulkoon pyöreään, pehmustettuun huoneeseen, päätin että taistelematta en kohtaloani hyväksy. Pyysin neurologia hakemaan erityiskorvattavuutta suun kautta otettavaan lääkkeeseen. En sitä kuulemma tulisi saamaan. "Haetaan silti!!". Mutta kaikki hakemukset Suomessa tähän asti on hylätty. "Haetaan silti!!" Vähän nikotellen hakemus sitten lähti ja neurologi käski varautumaan hylkäävään päätökseen. Pirkanmaan sairaanhoitopiiristä lähti toinenkin hakemus samoilla spekseillä.

  Itse kaivoin aikaisemmasta historiasta myös lääkärin lausuntoja ja saneluja vakavasta masennuksesta, joka oli interferoneissa yhtenä yleisenä sivuvaikutuksena. Tulostin sivukaupalla tekstiä todisteeksi Kelalle siitä, miksi minua ei pidä altistaa interferonien masennusta ruokkivalle vaikutukselle, vaan tarvitsen kokeiluun yleisestä linjasta poiketen uuden markkinoille tulleen, selvästi tehokkaamman MS-lääkkeen.

  Ja erityiskorvattavuus hyväksyttiin. Olin toinen Suomessa, joka myöntävän päätöksen sai. Vain muutamaa päivää aiemmin se toinen PSHP:n hakemus oli hyväksytty. Ette voi uskoa kuinka helpottunut olin. Hieman epäilin tämänkin lääkkeen riittävyyttä, mutta nyt sain ainakin mahdollisuuden versus maton vetäminen jalkojen alta.

  Tarina jatkuu niin, että alun ilkeistä sivareista huolimatta lääkitys on toiminut ja teho on riittänyt pitämään pahenemisvaiheet poissa. Kohta polkaistaan kahdeksas vuosi käyntiin diagnoosin jälkeen eikä, vastoin odotettavissa olevaa oirekuvaa, ainuttakaan pahenmisvaihetta. Muutamia oirekorostumajaksoja, mutta pahenemisvaiheita ei ainuttakaan!

  Antakaa meille mahdollisuus. Mahdollistakaa meille paras mahdollinen elämä sairaudesta huolimatta. Ilman tätä kovan linjan lääkitystä, mulla ei olisi tulevaisuutta. En tekisi tätä, mitä tänä päivänä teen. En tekisi yhtään mitään. Homehtuisin kotona neljän seinän sisällä, liikkuisin apuvälineillä, olisin menettänyt uskoni siihen, miksi ylipäätään kannattaa elää. Roikkuisin kyllä lasteni vuoksi elämässä kiinni, mutta mitään merkitystä ja tarkoitusta ei elämälläni enää olisi.

  Olin erittäin onnellinen siitä, kun neurologi yhdellä käynnillä puhui, että nykyään aletaan jo miettimään enemmän, pitäisikö sittenkin aloittaa aikaisemmin kovemmilla lääkkeillä aiemmin suositun pehmeämmän linjan sijaan (jossa siis aloitetaan miedoimmalla mahdollisella ja edetään siitä asteittain kovempiin). Komppasin kovasti ja todettiin yhdessä mun olevan yksi esimerkki siitä, kuinka tämä poikkeuskäytäntö on toiminut. Enkä ole muuten ainoa!

  Olen erittäin kiitollinen siitä, että mun kohdalla tehtiin poikkeuksia yleiseen käytäntöön nähden. Niiden poikkeusten ansiosta, olen palannut työelämään. Niiden poikkeusten ansiosta ei tänä päivänä päällepäin näy, että sairastan parantumatonta neurologista sairautta. Mulla on tulevaisuus. Mulla on mahdollisuus tuntea itseni hyödylliseksi yhteiskunnassa. Mulla on mahdollisuus tehdä sitä mitä haluan - mun tarinassa se tarvitsee nimittäin liikkumiskykyä. Mulla on mahdollisuus pitää rakastamani ja tarvitsemani hevoset elämässäni. Ennenkaikkea mulla on mahdollisuus tarjota jotain heillekin, joilta nämä itselle tarjotut mahdollisuudet on jo viety.

  Harva ihminen näki mut pahimmillani. Laita mielikuvissasi vierekkäin kaksi Heidiä, joista

- toinen menee ja tekee (lähestulkoon) mitä haluaa hevosten parissa jeesaten muitakin kuntoutumaan fyysisesti ja psyykkisesti

- toinen konttaa kotona lattialla siirtyäkseen huoneesta toiseen - aina siis silloin kuin ei nuku sängyssä, sohvalla tai lattialla fatiikin kourissa


  Tartteeko sanoa muuta?

 

Evakot

  Mikä on parasta erityisryhmien ratsastuksessa? Mun mielestä se, että voidaan välillä heittäytyä tekemään jotain ihan muuta, jos sattuu huvittamaan. Toisin sanoen, jos ratsastaminen ei huvita, voidaan tehdä muita hommia hevosen kanssa.

  Niin kävi itsenäisyyspäivänäkin. Teeman mukaisesti heittäydyttiin spontaanisti evakoiksi Suomen itsenäisyyttä kunnioittaen, ja luotiin oma photosession. Alla kuvasarjaa (rajusti filttereitä käyttäen ja osa itselaukaisimella otettuna):

  Luotiin kylkeen pientä tarinaa evakoiden matkasta, jossa valitettavasti toiselle matka oli liian raskas.

                               ...Mutta öisin voit yhä nähdä hänen ratsastavan ratsullaan...

   Tämä oli ihan sairaan hauskaa ja osittain terapeuttistakin työskentelyä meille molemmille. Tokikin jos "parempaa" materiaalia haluaa muistoksi saada, niin kannattaa pyytää paikalle joku kuvaamaan ja miettiä rekvisiittaa etukäteen. Onneksi netistä löytyy ilmaisia ohjelmia, joilla vähän muokata kuvia teemaan sopivaksi. Myös hevoselle tämä oli (todennäköisesti) mukavaa vaihtelua, vaikka ihan maneesiolosuhteissa oltiinkin. Ainakin se hoksasi nopeasti, että hänen tarkoituksensa on nyt vain patsastella ja olla salamavalojen loisteessa :D

Liikaa? Liian vähän?

  Minä olen vielä sen verran tien alussa, että pohdiskelen paljonkin erilaisia asioita. Tällä hetkellä ehkä suurimpana on se, mikä on tarpeeksi? Ei liikaa, muttei liian vähänkään?

  Alusta asti mun päähän on iskostunut jostain teoksesta poimittu "luonnollinen ongelmanratkaisuprosessi häiriintyy liian tarkalla vaiheistamisella, jolloin tehtävän haasteellisuus katoaa". (Jos bongaat mistä teoksesta lause on otettu, niin anna se ilmi jotta saan lisättyä lähteen tähän!) Mä en ohjaajana halua lähteä sille tielle, että neuvotaan kaikki kädestä pitäen, jolloin oppilas ei koskaan opi itse etsimään ratkaisuja.

  Toisaalta oppilasta ei myöskään saa jättää yksin ratkomaan tilannetta, johon hänellä ei ole vastausta. Molemmat vaihtoehdot syövät motivaatiota, mutta mielestäni rajoittavat myös oppimista.

  Missä menee balanssi näiden kahden välillä? Milloin autat tarpeeksi, mutta et liikaa? Ja varsinkin vielä kun kysymyksessä on erityistä tukea tarvitsevat henkilöt, joilla oppimisprosessi voi olla poikkeava.

  Aloittelijoita tuskin voi ohjata liikaa, ja enemmän ratsastaneille voi jo antaa tilaisuuksia huomata itse ongelmakohta ja yrittää siihen vaikuttaa. Jään joskus seuraamaan hetkeksi aikaa löytääkö ratsastaja itse ratkaisun, mutta vaikeata on päättää antaako yksi tilaisuus hoksata itse vai useampi. Jotkut ratsastajat turhautuvat voimakkaastikin, jos ratkaisu ei löydy nopeasti ja näissä tilanteissa se vaan täytyy "haistaa" että kohta menee yli. Toiset taas yrittävät sitkeästi useammankin kerran ja se riemuntunne kun he hoksaavat ratkaisun!

  On myös eri asia kertoa ratsastajalle mikä tehtävässä menee "väärin", kuin kertoa kuinka se korjataan. Yritän käyttää molempia tapoja vaihtelevasti. Ihan simppeleimmillään esimerkiksi

1."nyt Kunkku kävelee liian hitaasti"  (ratsastajan tehtäväksi jää pohtia miten tilanne ratkaistaan; mikä on korjaus ja kuinka se tehdään)

2."ratsasta Kunkkua enemmän eteenpäin" (kerrotaan missä on "virhe", mutta ratsastajan annetaan keksiä kuinka se korjataan)

3."käytä molempia pohkeita saadaksesi Kunkun kävelemään reippaammin" (missä on "virhe", mitä pitää tehdä, jotta saadaan aikaan haluttu tapahtuma)


  Olen itse omilla ratsitunneillani tarkkaillut tätä (aina ehtiessäni ja muistaessani). Tilanteet vaihtelee, joten opettajankin täytyy mukautua sen mukaan. Välillä tarvitaan enemmän ohjeistamista, välillä voi jättää ratsastajalle itselleen pähkäiltävää. Hyvä opettaja tekee sen tyylikkäästi ja taitavasti. Näkee, koska tarvitsee nopeampaa puuttumista, mutta osaa myös jättää puuttumatta tarpeen mukaan. Pitää myös osata puuttua oikeaan asiaan! Kukaan ei pysty kertaheitolla muuttamaan koko ratsastustaan, vaan virhe kerrallaan (tai kokeneemmilla parikin) pitäisi edetä. Osata poimia sieltä se merkittävin, jota lähdetään työstämään.

  Käyn jokaisen tunnin päätteeksi itse omassa mielessäni läpi, kuinka meni "noin niinku omasta mielestä" ;) Koenko, että neuvoin tarpeeksi, mutten liikaa? Vai olisinko ehkä voinut opastaa enemmän? Vai neuvoinko liikaa ja sitä kautta saatoin vaikuttaa negatiivisesti ratsastajan omaan tekemiseen (ja joskus myös psyykeeseen)? Erityisasiakkaiden kanssa olen huomannut, että liika neuvominenkin on pahasta. Kerran kertasin yhdelle parille toimintaohjeet, kun näin selkeästi, että toinen heistä ei ollut ihan kartalla. Mutta toinen taas oli, ja hieman loukkaantuikin siitä että neuvoin asian uudestaan. Hän sanoi, että "en mä niin tyhmä ole että pitää kahteen kertaan selvittää". Enhän mä siihen voinut vastata, että "et niin, mutta kun "Elmeri" tässä vieressä ei vielä tajunnut" (koska silloin "Elmeri" on niin "tyhmä", että vaatii useamman kerran selvittämisen). Vastasin: Et niin, mutta kertaan tämän vielä varmuuden vuoksi. Jäi vähän jupisemaan ja mutisemaan, mutta pääsi yli tilanteesta kun aloitettiin hommat.

  Nyt kun viimeisiä omia ratsitunteja viedään, yritän imeä viimeisetkin vaikutteet (learn from the best), vaikka mikään tokikaan ei estä mua istahtamasta maneesin laidalle seuraamaan opettajien työskentelyä muuten vain. Tavisratsiopettajien työskentelyä seuraamalla en saa välttämättä suoraan hyviä toimintamalleja erityisasiakkaiden pariin, mutta kaikesta voi aina tehdä omat sovellukset erkkoja varten. Niinkuin olen ennenkin sanonut, mulla on hyvin kirkas ja vahva visio mielessäni mihin suuntaan haluan itse asioita viedä, mutta kehittyäkseen ja tullakseen paremmaksi se vaatii jatkuvaa, kriittistäkin tarkastelua. Ja tätä kriittistä tarkastelua herättää parhaiten muiden ammattilaisten seuraaminen.

                          (Kamukin on tarkkana! Kuvituskuva, ei liity suoranaisesti tekstiin :) )

Pararata korkattu!

  Sain vihdoin tehtyä sen!! Ratsastettua sen hemmetin pararadan, jonka olen jo moneen kertaan ehtinyt uhota ratsastavani. Ja jos rehellisiä ollaan niin tein sen sitten suoraan kahtena...

  Mutta antakaa mun aloittaa aamusta, sillä siitäkin haluan kertoa. Joulukuu nimittäin aukaistiin kouluratsastusjumpalla yhdessä Sanin kanssa ja siitä tulikin ihan hyvää jälkeä. En ollut hetkeen aikaan mennyt Sanilla ja se oli todella kiva pitkästä aikaa (en edes muistanut, että se voi olla noinkin kiva). Jotenkin vaan kaikki oli kunnossa; hyvä tunti, hyvä aihe, hyvä hevonen ja mikä kummallisinta, jopa meikä ratsasti lähes omalla tasollaan :O Mun täytyy sanoa (vaikka aika muistoja kultaakin) että väittäisin tämän olleen paras tunti kymmeneen vuoteen. Jotenkin vaan tuntui, että kaikki oli kohdallaan.

  Iltapäivällä jatkettiin Blondin kanssa rataharjoituksissa. Mulla oli vähän sellainen asenne, että silmät kiinni ja sinnepäin, joten ajattelin etten tee edes juuri minkäänmoista alkuverkkaa. Ja tämä olikin ensimmäinen kerta ikinä, kun menen radalle ravattuani kaksi kierrosta ja tekemällä laukannostot molempiin suuntiin. Blondi oli hyvin menossa, joten en halunnut tappaa sen menohaluja verkkaamalla "turhaan" ja aamupäivällä Blondin kanssa oli ratsastaja tehnyt sen verran hyvää työtä, että Blondi oli ns. säädöillä vielä. Kokeilin, että se on kuulolla eteenpäin ja se riitti mulle.

  Ratsastin päänaukaisuratana käyntiohjelman, sillä koen yhäkin että pystyn ratsastamaan omalla tasollani tällä hetkellä vain käynnissä. Sitäpaitsi käynnissä jää aikaa ratsastaa kulmat ja huolelliset tiet, kun muissa askellajeissa ne on vähän sinnepäin... Blondi pokkasi vapaasta käynnistä jopa ysin ja arvostelussa luki, että se oli kauniisti esitetty. Olemme siis ilmeisesti tuomarin kanssa samaa mieltä siitä, että olen parhaimmillani ratsastaessani käyntiä vapain ohjin :D Mutta siitähän on hyvä lähteä petraamaan.

  Prosentteja kerättiin 73, joten tuo oli ihan kohtuuhyvä rata, vaikka sössinkin molemmat 8m voltit melkein kympeiksi. Myös pysähdykset jäivät 6 ja 6,5, joten olisi ehkä kannattanut alkuverkassa testata se pidätteiden läpimenopuoli myös ;) Muut arvostelukohdat olivat seiskaa ja kasia.

  Toisena ratana heti käyntiohjelman perään ratsastin V-luokan helpoimman radan (2002/2006). Etukäteen vähän kritisoin itseäni siitä, että piti sitten Blondi valita siihenkin, kun olisi voinut ottaa paljon helpommankin hevosen... Mutta ehkä mun vaan piti tehdä tämä Blondin kanssa, koska se on kuitenkin mun hyvänmielen hevonen.

  Blondi oli melko railakas tällä radalla. Hyvä, että se meni eteenpäin, mutta pitäisi vähän osata himmatakin. Se meiltä nyt jäi tällä kertaa ja siirtymiset alaspäin olivat hyvin pitkälle jyrkkiä. Toisaalta maininta "energinen laukka" ja lopussa yhteenvetona "energinen suoritus" on Blondille kyllä aika bueno ;) Siirtymiset oli vähän mitä sattui tulemaan, mutta prossia kuitenkin 67. Joten kai tuohonkin rataan voi olla tyytyväinen.

  Ja kyllä mä olenkin. Tuomari oli kirjoittanut paperiin, että "sujuvaa, miellyttävää yhteistyötä" ja sanoi henkilökohtaisesti että me ollaan ihan lupaava ratsukko. Ja Blondi on täyden kympin hevonen, kaikki kunnia sille! Takaosaan lisää voimaa ja sitä kautta kokoamiskykyä, niin kyllä sillä tässä Suomen tasolla potkisi (joku. En minä! Mun pitää vielä opetella ratsastamaan ennenkuin se joku voisi olla minä...)

  Mutta hei, Bucket Listin kohdan  "ratsasta pararata" saa nyt rastittaa!! Eikä tartte enää ikinä sitä tehdä jos ei halua :)

 PS. Kuvia saati videoita ei ole. Mun kuvaaja sippas.

Vaihtelevia tilanteita

  Jos ajattelee vammaisen/erkkaratsastajan ja vammattoman ratsastajan eroja ohjaajan kannalta, niin ensimmäisenä mulla nousee ehdottomasti esiin päivän ja olotilan nopeankin vaihtelun asettamat tilanteet. Ja se on se, miksi vammaisratsastaja ei välttämättä viihdy tavallisessa ratsastuskouluryhmässä.

  Se vaatii joustavuutta ohjaajalta. Se vaatii tarkempaa hevosvalintaa. Se voi vaatia tunnin aiheen muuttamista lennosta toiseen joko tunnin alussa tai jopa kesken tunnin. Ja uskokaa tai älkää, kyllä se voi käydä ihon alla meikäläisilläkin ratsastaessa. Kyllä mä tunnustan, että on joka kerta hieman vaivaantunut olo, kun joutuu sanomaan että "tänään mä en pysty ratsastamaan". Tai kun raahaa hevosen maneesiin ratsastus- tai terapiavyöllä varustettuna ja kävelet koko tunnin katsellen kun muut paahtaa menemään. Kyllä se joka kerta vähän kirpaisee, vaikka itse tietää että se on siinä hetkessä ehdottomasti parempi ja joskus jopa ainoa vaihtoehto.

  Itseltäni palveluntarjoana se vaatii myös joustavuutta peruutusten suhteen. Yleisesti nykyään ratsastuskouluilla on kai käytössä tapa, että peruutusten pitää tulla vuorokautta aikaisemmin tai peruttua tuntia ei hyvitetä. Omakohtaisella kokemuksella väitän, että kun puhutaan vammais- ja erityisryhmistä, tuo käytäntö on, eh..., "vähemmän-vammaista-huomioiva", vaikka hyvin sen ymmärränkin! Vointi, tilanteet, olosuhteet vaihtelevat nopeastikin ja peruutuksia voi tulla nopeallakin aikataululla. Tiedänhän sen omakohtaisestikin; kun fatiikki iskee, se ei kysele aikatauluja. Ei sitä kiinnosta onko ratsastustunti vielä edessä vai ei. Autisminkirjon henkilöillä voi yksi ennakoimaton tilanne kotona laukaista hillittömän raivokohtauksen tai jumittumisen tilanteeseen, joka ei vain laannu ajoissa. Jopa nopeasti muuttuva säätila voi vaikuttaa.

  Siksi pyrin olemaan mahdollisimman joustava asiakkaiden peruutuskäytännön osalta. Koska vuokraan hevoset kolmannelta osapuolelta ja varaan ne sitä kautta käyttööni (pois ratsastuskoulutoiminnasta), maksan itse hevosvuokrat varatuista tunneista. Siksi minullekin tulee ikävä tilanne, jos tunti perutaan saman päivän aikana, sillä maksan kuitenkin hevosvuokran siitä. Olen keksinyt tähän omasta mielestäni nerokkaan ratkaisun ;) Mua käy avustamassa muutama ihana ja korvaamaton tyyppi, joille yritän aina mahdollisuuksien mukaan löytää jotain korvausta antamastaan avusta. Kun nopean aikataulun peruutus tulee, lähtee nopeasti kysely pääsisikö joku avustajista mahdollisesti ratsastamaan perutulle tunnille. Viimeisenä vaihtoehtona käytän perutun tunnin hevosen itse testailemalla esim. jotain apuvälinettä, hevosen soveltuvuutta johonkin tiettyyn asiaan tai vaikka terapoimalla itseäni MS-taudin osalta. Näin ei tarvitse heittää rahaa kaivoon ja voin olla hieman joustavampi asiakkaiden tilanteen vaatimien peruutusten suhteen. (Läpi ei kuitenkaan mene selkeät ennakoitavissa [vuorokautta ennen] olevat peruutukset, vaan puhun nimenomaan äkillisistä vamman ja/tai erityispiirteen aiheuttamasta nopeasta tilanteen muutoksesta.)

  Ohessa listattuna muutamia asiakkailta kuulleita ajatuksia siitä, miksi ei haluta integroitua vammattomien kanssa samalle ratsastuskoulutunnille:

- ei jaksa/halua selitellä miksi joutuu toimimaan niinkuin toimii (ylimääräiset tauot, ratsastuksen apuvälineet, muut poikkeavat asiat yms)

- soveltuvan hevosen/hevosten puute ("jalattomat" tarvitsevat tarpeeksi omamoottorisen, kehonhallintaongelmaiset tarpeeksi tasaiset askellajit omaavan ja rauhallisen hevosen, yläraajavaivaiset/tuntopuutoksiset tarpeeksi kevyen edestä jne.)

- opettaja ei ymmärrä rajoitteita

- ei kuntoonlaitto/poisvientiapua saatavilla 

- ei haluta muiden "tuijoteltavaksi", kanssaratsastajapaine, oman rauhan puute

- voi tulla pitkiäkin taukoja vammasta/sairaudesta johtuen (tuntipaikan menetys, tunteja ei välttämättä korvata)

- opettaja ei uskalla haastaa tarpeeksi erityisratsastajaa

- ratsastuksen apuvälineiden puute

- ei välttämättä tarjolla sopivaa ratsastusaikaa (jos ratsastus ei mahdollista iltaisin esim. sairauden vuoksi)

  Pitää tietenkin muistaa, että jotkut vastaavasti nimenomaan haluavat tavisten joukkoon ratsastamaan! Heillä näkökulmina lienee useimmiten joukkoon sulautuminen (ei korosteta erityisyyttä, nosteta vammaa/sairautta jalustalle, yhteenkuuluvuus) ja sosiaalisuuden lisääminen. Ja kaikki tavat harrastaa ovat aivan yhtä oikeita!! Kunhan jokaisella olisi se oma mielekäs harrastus, on ihan sama kuinka harrastustaan toteuttaa, kunhan toteuttaa.

  Valitettavasti jos joustavuutta ja mukautuvuutta ei löydy, syö se myös harrastusmotivaatiota. Mutta rakkaat kanssaratsastajat, muistetaan se joustavuus ja mukautuvuus myös toisinpäin. Kokeile ennakkoluulottomasti myös uusia ratsuja. Jos ratsu ei sovi, niin se ei sovi, mutta onpahan kokeiltu (avaa myös opettajallesi ratsun sopimattomuutta, niin hänkin osaa sen jatkossa huomioida). Se kaikkein soveltuvin ratsukin voi olla joskus poissa käytöstä, joten ratsastajaakin hyödyttää vararatsujen löytäminen näitä tilanteita varten. Pyydä haasteita, jos niitä ei automaattisesti tarjota. Tarjoa tietoa, jos sitä ei automaattisesti löydy. Työstä omaa psyykettä päästäksesi sinuiksi itsesi ja vammasi/sairautesi kanssa (mikäli et sitä jo ole). Neuvottele. (Yritä ainakin.) Hyödynnä vertaistuki. Sieltä löytyy joskus uskomattoman hyviä vinkkejä ja uusia toimintatapoja.

Hengähdystauko

  Suokaa anteeksi blogihiljaisuus. Tällä hetkellä jaksaminen vaan ei riitä bloggaamiseen. Mulla on päässä useampikin eri aihe, mistä haluaisin kirjoittaa (yhdestä jopa aloitettu luonnos valmiina), mutta järjestäin totean, että nyt eivät lusikat riitä siihen hommaan ja lyön taas koneen säppiin.

  Toisaalta tilanne on kyllä ihanteellinen niiltä osin, että töitä on ollut sen verran, ettei juuri muuta normaalin arjen pyörittämisen lisäksi ole ollut voimavaroja tehdä. Mutta vieläkin se aikaansaava ja jaksava ihminen minussa haluaisi tehdä enemmän kuin mitä sairaus antaa enää myöden.

  Tasapainoilen kuitenkin vielä tämän kaiken kanssa. Päiväaikoihin mahtuisi lisääkin asiakkaita, ilta-aikoihin ja viikonlopulle en pysty ottamaan kaikkia tulijoita (itsestäni riippumattomista syistä). Muutoksia on tulossa, mutten vielä tiedä ovatko ne positiivisia vai negatiivisia. Stressikäyrät huitelevat siis huipussaan, mutta tässähän se paineensieto punnitaan.

  Haaveilen yhä omasta asiakashevosesta/omasta ratsusta. Paria hevosta on tarjottukin, mutta toistaiseksi joudun vastaamaan etten uskalla vielä ihan siihen lähteä. Tunnustelen vasta omaa jaksamisen tasoa, sillä MS:n käyttöohjeessa ei kerrota, jaksaako työtä tehdä 8h/5pvänä vai 1h/yhtenä päivänä. Tai jotain siltä väliltä. Itseasiassa mulla on jo tallillisen verran tiedossa hyviä hevosia :D Kunhan lottovoitto napsahtaa...

  Muutama asiakas on tiedustellut ratsastuksensa yhteydessä, kuinka mahdollisesti pystyn hoitamaan työni jos kunto romahtaa tai pahenemisvaihe iskee. Vastaan kaikille samalla tavalla: pystyn tekemään tätä duunia vaikka pyörätuolista käsin - tarvitsen silloin vain itselleni avustajan, joka hoitaa sen työn mihin tarvitsisin omia jalkoja (esim. hevosen taluttamisen, varustamisen, selkään auttamisen jne). Se oli yksi niistä spekseistä, jolla aikanaan lähdettiin tukemaan mun paluuta työelämään (eri tahot halusivat tietenkin, että tukemisellani on pidempiaikainen vaikutus). Olen joutunut selittämään mm. neurologille ja TE-keskukselle kuinka toimin, kun MS aikanaan etenee ja vaikuttaa työntekemiseeni.

  Ja vaikka tiesin, että aina tulee puskahuutelijoita, niin sairauteni esiintuominen ja mahdollinen vaikuttaminen työntekooni tuli todellakin iskuna vyön alle. Ihan kuin se, että olen liikuntarajoitteinen, vaikuttaisi kykyyni tehdä työtä hevosalalla ja erityisesti erityisryhmien kanssa. Päinvastoin, se on jopa mun valttikortti, herttaässä, että olen itsekin erityinen! Ymmärrys, empatia, tietotaito on aivan eri sarjaa kuin vammattomalla henkilöllä! Ja tästä asiakkaat ovat jopa kiitelleet, joten tästä terveisiä sinne puskiin. Kun ihminen ei ymmärrä, se ei myöskään tiedä.

  Ehkä tuo huutelu on hieman vaikuttanut omaan ratsastusmotivaatioonkin. Tiedän, että mua seurataan. Tiedän, ettei aina mun rajoitteista tiedetä. Tiedän, että sitä ihmetellään. Tiedän, että sitä arvostellaan. Voisin kuvitella, että siellä esiintyy myös niitä mun pahimpia pelkoja, joita en edes halua tähän kirjoittaa. Tiesin, että mun pitää kasvattaa paksumpi nahka, mutta toistaiseksi sen luominen on vasta vaiheessa. Mutta niin kauan, kun mun asiakkaat on tyytyväisiä, mä jaksan jatkaa!

  Haluan tähän loppuun linkittää biisin, joka sanoituksiltaan iskee muhun. Olen viime viikkoinen kuunnellut tämän autossa kerran aina mennessäni töihin ja töistä takaisin kotiin ajaessani. Hienosti tehty, vähän kieli poskessa ja hyväntuulisesti, mutta kuitenkin muistuttamassa siitä, että itse pitää muistaa oma arvonsa ja kehua itseään, koska harvemmin sitä kukaan muukaan tekee.

  Tsekkaa biisi linkin takaa.