Putoaminen pt.7

   Mietin kauan minkä maastoutumisen valitsen tähän viimeiseksi. Enkä halua nyt kuulostaa saarnapapilta, mutta varmaan kuitenkin kuulostan tahtomattanikin. Tässä viimeisessä putoamisessa haluan tuoda esiin omaa vahvaa näkemystä siitä, että suosittelen kaikille ratsastuksen aloittaville, kokemattomille ratsastajille ja varsinkin erityisratsastajille SRL:n hyväksymää ratsastuskoulua harrastuksen aloittamiseen/jatkamiseen. Tänä päivänä edullisempi hinta saattaa houkuttaa näillä ns. villeillä talleilla, mutta panostakaa mielummin laatuun ja turvallisuuteen tässä asiassa.

  (Tässä kohtaa saatan saada sivullisia huutoja siitä, että voi "villi" tallikin olla hyvä. Varmasti voikin, mutta ihmettelen miksei siinä kohtaa haeta SRL:n luokitusta tallille. Siinä on myös etunsa. Ja itselleni henk koht tulee aina mieleen, että mikä osa tässä ei nyt täytä SRL:n vaatimuksia, kun talli ei ole hyväksytty...)

  Itse kävin nuorempana ratsastuskouluasiakkuuteni ohessa tälläisellä "villillä" tallilla useita vuosia. Nopeasti laskettuna 5 vuotta? Ehkä kuudennenkin, en muista ihan tarkkaan. Mutta kerron sen putoamisen ensin.


  Oli jouluaaton aatto, varmaankin vuonna 1992? Oltiin aamusta lähdetty mun kaverin kanssa ratsastamaan toiselle paikkakunnalle, ajatuksena ratsastaa pari tuntia ja tulla sitten kotiin. Valitsin ensimmäiseksi ratsukseni kimon, tosi kivan connemara-tamman, jolla olin jo kesällä mennyt aiemmin. Ja tykkäsin siitä kovasti. (En halua linkittää hevosen nimeä tai kuvaa tähän, en myöskään tallia. Talli lienee vielä tänä päivänäkin toiminnassa, mutten tiedä millaista toiminta tällä hetkellä on.)

  Kenttä oli jäässä, joten saatiin kehoitus mennä läheiselle pellolle ratsastamaan. Ratsastaminen tapahtui siis ilman valvontaa. Enkä tietenkään haastatellut henkilökuntaa sen enempää ratsusta siinä vaiheessa. Päästiin tallin pihasta pellolle, noin pari sataa metriä, ja kun pelto aukeni niin niin aukeni poninkin energiahanat. Ensimmäisenä se hyppäsi pystyyn, siitä loikkasi erittäin pitkään pukkisarjaan, josta erkaannuin jossain kymmenennen pukin kohdalla. Päätä en saanut ylös vaikka kuinka kiskoin. Se oli melkoista köyrypukkisarjaa. Aikansa se sitten irroitteli pellolla ja kun oli tarpeeksi juossut, niin antoi kiinni. Mutten uskaltanut siinä kohtaa, kuitenkin suht kokemattomana ratsastajana, mennä enää selkään, vaan halusin mielummin vaihtaa ponia.

  No, tallissa sitten kuulin, ettei ponilla oltu ratsastettu kesän jälkeen kertaakaan. Ihan kiva, melkein puoli vuotta tarhassa seisoskelua ja annetaan alle 4 vuotta ratsastaneelle ponitytölle. Reilu kerho.

  Eikä tää suinkaan ollut ainoa kerta kun näin tapahtui. Muistan elävästi yhdenkin kerran kun mulle annettiin "vihainen poni, joka ei ole antanut laitumelta kiinni moneen viikkoon vaan käy päälle". Meitsi kuitenkin sai sen kiinni (ja itseasiassa ilman mitään ongelmia) ja kamoja hakemaan mennessäni oli ponin satulan ja suitsien päällä niin paksu pölykerros, ettei sekään poni varmasti ollut liikkunut vähän pidempään aikaan kuin "moneen viikkoon". Tosin monta viikkoahan voi olla joko 5 tai 50. Tällä ilmeisesti lähempänä sitä viittäkymmentä.

  Tämäkin hyppäsi pystyyn heti kun sain jalkani jalustimeen. Muistaakseni siihen tuli pari tallityttöä pitämään sitä paikallaan, että pääsin selkään ja lähdin suoraan ravaamaan kentälle siitä pysähdyksestä. Tiesin silloin, että tuskin pysyn selässä jos ei lähdetä heti liikkeelle purkamaan energiaa. (Oli siihen mennessä jo kertynyt enemmän ratsastuskokemustakin. Fiksuhan olisi tässä tilanteessa juoksuttanut ponin ensin, mutta ei sillä tallilla poneja juoksuteltu. Se oli myös vähän kuin kilpailua siitä, kuka uskaltaa mennä selkään...). Ravasin kentälle ja ravasin ainakin miljoona kierrosta putkeen ja otin laukat päälle. Sen jälkeen poni oli täysin rauhallinen ja itseasiassa siitä tuli yksi mun sen paikan lempiponeista. Mutta mitä hemmetin järkeä tässäkään muka oli? Ei tasan yhtään mitään!

  Ei sitä siihen aikaan ajatellut niin paljon. Varsinkin kun piti olla olevinaan kauhean rohkea, vaikkei aina olisi ollutkaan, eikä se itsesuojeluvaistokaan ollut vielä kehittynyt täysiin mittoihin. Ja kyllähän se vähän hiveli nuoren tytön itsetuntoa, kun tunnettiin paikassa ja saatettiin tulla sanomaan, että "voisitko mennä tänään yhden tunnin (ponilla X) kun se on käyttäytynyt vähän huonosti tällä viikolla ratsastusleirillä". Sitä tunsi itsensä niin tärkeäksi ja taitavammaksi kun oikeasti olikaan! Se, alhainen hintataso ja muutamat todella kivat ponit olivatkin se, mikä sai paikkaan palaamaan vuosi toisensa jälkeen.

  Vaikka jo nuorena nähtiin tiettyjä epäkohtia tallin toiminnassa, niitä opittiin sietämään ja katsomaan läpi sormien, vaikkakin niitä jälkeenpäin kritisoitiin hyvin vahvasti. Mutta kaiken sen kokeneena, voin rehellisesti sanoa, etten omaa jälkikasvuani päästäisi missään nimessä vastaavaan paikkaan. Tässä astuu kuvaan SRL ja sen hyväksymät ratsastuskoulut. Niissä on sentään valvonta ja tietyt kriteerit on täytyttävä. Hevosten ja ponien hyvinvoinnista huolehditaan. Turvallisuudesta huolehditaan, sekä ihmisten että hevosten. Jos ratsastaja on tarpeeksi kokenut arvioimaan itse menostaan "villille" tallille, niin senkun menee. Mutta aloitteville, lapsille ja vähän ratsastuskokemusta omaaville suosittelen ehdottomasti SRL:n hyväksymää ratsastuskoulua! Erityisratsastajien kohdalla joutuu niissäkin tekemään yleensä karsintaa mm. esteettömyyden tai sopivien hevosten vuoksi.

  Itse selvisin onneksi nuoruuteni tuolla "villillä" tallilla ilman sen suurempia haavereita. Uskon sen vahvasti johtuneen myös siitä, että kävin samanaikaisesti jatkuvasti ratsastuskoulussa tunneilla ja hoidin sekä liikuttelin siellä hevosia. Opin jatkuvasti lisää, joka oli varmasti mukana toiminnassani toisella tallilla. Putoilin muutamia kertoja, mutta ne olivat lähinnä selästä kupsahtelua ilman satulaa ratsastaessa. Tuo ylläkuvattu talviputoaminen taitaa olla ainoa tuon laatuinen.

  Enkä myöskään saanut hengiltä ainuttakaan ponia. Uskokaa tai älkää, mutta näitäkin tapauksia tallilla oli. Johtuen osaamattomuudesta ja valvonnan puutteesta. Voitteko kuvitella, että joku todellakin ratsastaa hevosen kuoliaaksi? (Hmm, nyt taitaa joillakin blogin lukijoilla jo kellot soida mistä paikasta puhun.) Tässä kohtaa korostan, että paikan ponit olivat aivan ihania ja henkilökunta ainakin meille henkilökohtaisesti erittäin ystävällisiä, toimintatapa vain oli kontrolloimatonta ja rahaan perustuvaa.

  Korvaamattomia kokemuksia ja mahtavia muistoja paikka on kuitenkin jättänyt, ja voipi olla, että myös näiden seisoneiden ja jumpittelevien ponien ratsastaminen saattoi joillain tavoin ehkä kehittääkin, vaikkakin se tapahtui ilman ohjausta. Mutta toimintatapaa itsessään en tänä päivänä hyväksy, enkä suosittele vastaavaa (edes lievemmässä muodossa) kenenkään tukemaan.

  Tämä postaus on ilman kuvia, koska en halua tunnistettavuuden vuoksi skannata tähän omia kuviani, enkä laittaa mitään Harmoniatallin kuvia, jottei sitä sotketa millään lailla tähän juttuun.

 Seuraavaksi sitten toivottavasti selässä pysymisjuttuja :) Mulla on yksi kiinnostava viritys parhaillaan menossa ja se toteutuessaan (ja hyvin todennäköisesti toteutuessaan) mahdollistaa taas myös ratsastusbloggausten löytymisen täältä.