Ratsastaminen vaatii niin totaalista keskittymistä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Koko keho on töissä eikä mitään palikkatornin osaa pysty siirtämään huilaamaan hetkeksi. Ja kognitiivinen kuormitus on ihan järjettömän suurta. Sen tietävät ne, jotka ovat ratsastaneet kauan. Jokainen hevosen antama signaali rekisteröidään, joten aivokapasiteetti on jatkuvassa kuormitustilassa. Joka taas MS-tautisella laukaisee fatiikkia.
Ravasin kaksi kierrosta kouluaidoissa pitkällä radalla (20 x 60m) ja puuskutin kuin maratonin juoksemisen jälkeen. Nice! Tästä tulee hyvä tunti...
Ratsuna mulla oli ensimmäistä kertaa
Sunshine. Vuoniksen ja ilmeisesti tanskalaisen pv:n risteytys. Oikein herttainen ja miellyttävä ruuna. Harmi sinänsä, että tunti meni ihan läskiksi omalta osaltani. Sani nimittäin olisi ollut hyvässä vedossa laidunlomansa jälkeen ja teki mukisematta kaiken mitä siltä pyysi. Mutta kun ei sitten oikein jaksanut enää pyytää. Pitkästä aikaa tulin nimittäin hiekkalaatikon kautta alas selästä... Kun ei jalat pitäneet niin ne eivät pitäneet. Mutta tulipahan testattua mitä Sani tuumaa siitä, kun ratsastaja maastoutuu yllättäin osittain hänen mahansa alle. Ei sitten niin yhtään mitään! Kiltisti se seisoi ja odotti, kun väänsin itseni pystyyn jalustimesta vetämällä.
Tunti itsessään oli kyllä hyvä ja olisi ollut mahtavaa päästä ratsastamaan se täysipainoisesti. Tällä kertaa nyt näin ja ensi kerralla toivottavasti paremmin. Huomion arvoista on muuten se, että Tytsä näyttää korjanneen yhdessä tunnissa mun laukannostovikani. Nimittäin nyt ei ole kolmeen vai neljään tuntiin tullut ainuttakaan kropasta johtuvaa väärän nostoa, kun tiedän mihin kiinnittää huomiota.
Ensi viikolla starttaa toinen kesäkurssi ja pääsen taas ratsastamaan kahdesti viikossa loppukesän ajan. Täytyy yrittää ottaa niistä kaikki irti, sillä syksylle joudun jälleen vaihtamaan opettajaa. Tytsän tunnit on niin suosittuja, etten mahdu sinne enää mukaan ryhmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti