Heppakerho erkoille!

Jänis ja Kilpikonna

  Joskus hevonen voi olla niin leikissä mukana, että se pilaa koko homman. Meillä kävi juuri tällä viikolla niin.

  Yhden erkkaryhmän kanssa meillä oli leikkitunti ja yhtenä leikkinä oli "Jänis ja Kilpikonna". Leikki on simppeli. Tarkoituksena on mennä esim. radan poikki pitkältä sivulta toiselle pitkälle sivulle, joko jänis-vaihteella (mahdollisimman reippaasti) tai kilpikonnana (mahdollisimman hitaasti, kuitenkaan pysähtymättä). Jäniksenä ensimmäinen maalissa voittaa, kilpikonnana viimeinen maalissa on "paras". Samalla leikissä oppii sitä, että viimeisenä maalissa ei olekaan aina se huonoin vaihtoehto ;)

 Tässä kohdassa kannattanee varmuuden vuoksi mainita, että kilpailuhenkiset leikit eivät sovellu kaikille ratsastajille, mutta toisaalta sopivissa määrin opettavat lasta sietämään pettymyksiäkin. Ohjaajan täytyy kuitenkin olla hyvin sensitiivinen lukemaan asiakkaitaan tehdäänkö leikistä kilpailu, vai leikitäänkö muuten.

  Meillä oli iso Kaisa ja kolme ponia. Alusta asti oli siis selvää, että Kaisahan on aina ykkösenä maalissa jänisskabassa, mutta ponit saavat kilpikonnassa sopivasti tasoitusta Kaisan harppoessa isolla loikalla ensimmäisenä maaliin. Ainoa kysymysmerkki Kaisan kohdalla oli se, että kuinka halukas Hänen Korkeutensa on toimimaan ratsastajan kanssa, vai mateleeko Hän kuitenkin viimeisenä maaliin myös nopeuskisassa.

  Ensimmäinen jäniskisa näytti nopeuskilpailun luonteen. Kaisa lähti vähän tahmeasti liikkeelle, mutta ilmeisesti hoksasi homman jujun, koska nopeasti vaihtoi isommalle kaasulle ja harppoi maaliin ykkösenä. Eka erä Kaisalle 1-0. Seuraavaksi otettiin kilpikonna. Ja voi hitto, Kaisahan mateli viimeisenä maaliin ja vei toisenkin erän. Kaisa 2, muut 0. Seuraavassa jäniksessä huomasin että Kaisan ratsastaja herpaantui lähtöä odotellessa ja annoin lähtömerkin juuri silloin, jotta ponit saavat etumatkaa. Ilmeisesti Kaisa on kuitenkin niin kilpailuhenkinen, että vaikka jäi lähdössä reilusti jälkeen, niin kiri Paavon kiinni ja sortui pienimuotoiseen huijaukseen. Lauman johtajan ominaisuudessa Kuningatar veti korvat luimuun, naksautti hampaitaan ja narskautti Paavolle, joka jarrutti kuin seinään ja päästi isompiarvoisen edelleen. Kaisa 3, muut 0.

  Tässä vaiheessa Paavon ratsastaja näytti hieman pettyneeltä, koska oli odottanut voittavansa, mutta sitten kävikin näin. Selitin diskaavani Kaisan tästä erästä huijauksen johdosta, jonka jälkeen kaikki oli taas Paavon ratsastajalla hyvin ja silmiin palasi loiste. Myös Kaisan ratsastaja oli asian kanssa hyvillä mielin, koska hän ymmärsi, että hylkääminen johtui hevosesta eikä hänestä. Itseasiassa ratsastaja jopa nauroi Kaisan diskaamiselle.

  Viimeisessä kilpparissa tomppeli Kaisa vei taas erän nimiinsä ja samanaikaisesti sekä kirosin hevosen peliälyä, että olin siitä suunnattoman hämmästynyt. Nimittäin ratsastajahan ei itse pystynyt säätelemään niin paljoa. Kaisalla oli hyvin suuri osuus asiassa.

  Vaikka ratsastajat tykkäsivät leikistä, niin päätin kuitenkin vaihtaa - Kaisan ylivoimaisuuden vuoksi :D

  Mulla on jenkeistä tilattu heppaleikkikirja, jossa on joitain ihan käyttökelpoisia leikkejä. Siellä on myös leikki, jossa lasketaan vasikoita juoksemaan samalle alueelle ja ratsastajat lassoavat niitä. Eniten lassonnut voittaa... Tästä toki voisi kehitellä taitavammille ratsastajille "lassoa Erkki" -version?

K-Love

Sinnikkyys

  Palautumisviikon jälkeen alkaa draivi olla taas pikkuhiljaa kohdillaan. Lopputyötä olen saanut työstettyä yllättävänkin hyvin (vaikkakin löysin Wordistä uusia ominaisuuksia, joita oli tietenkin pakko kokeilla. Sen seurauksena lopputyöni näytti enemmänkin käsittelevän Wordin visuaalisia ominaisuuksia kuin MS-tautia ja ratsastusta :D Lähti niin sanotusti raveissa laukalle. Mutta asia on nyt korjattu).

  Tänään haluan kuitenkin kirjoittaa periksiantamattomuudesta ja sisukkuudesta. Olen tuossa kylällä jo vuoden verran katsellut erästä keski-ikäistä miestä, joka liikkuu rollaattorin kanssa. Kävelee hieman huonosti, mutta kävelee. Pitkiä matkoja. Päivittäin. Hänestä oikein huokuu ulospäin se, että hän pitää yllä omaa toimintakykyään. Olen aina ajanut autolla ohi, mutta jos joskus törmään häneen kävellen, niin varmasti pysäytän ja kerron ihailevani tuota hänen tekemistään.

  Vähän sama on eräs papparainen, joka sitkeästi lenkkeilee tätä meidän omaa kylää ympäri. Vauhtihan ei papalla päätä huimaa. Kerran me mentiin esikoisen kanssa kävelemällä ohitse. Mutta pappa hölkkää ja rispektit papalle siitä. Hänellä on aina kuulokkeet päässä ja voisin kuvitella, että luureissa raikaa Reijo Taipale tai vastaava ikivihreä artisti ;)

  Kunnon teräsmummo taas löytyy meidän taekwon-do -ryhmästä. 75-vuotias muori vetäs meikäläisen kanssa viime treeneissä - arvatkaa montako sit-upsia! Tehtiin se parityönä, joten ajattelin, että vedetään yhdessä parikymmentä tai maksimissaan 30, ja teen loput yksin. Mutta muori vaan jatkoi ja jatkoi... Tehtiin yhdessä 100. Täydet 100. Kelatkaa nyt!! Putkeen, ilman taukoja. Mummu iskee satasen tiskiin. Jeesus, että se on rautainen!! Meillä on vähän semmoinen sisäpiirin tsoukki ollut, että ollaan monesti parihommissa pari, koska hän saa ikävähennyksen ja meikä vammaisvähennyksen. Mutta tällä kertaa ei jätetty mitään armopaloja, vaan vedettiin samat kuin muutkin. Hyvä mummu!!!

  Tässä on mullekin hyvä henkisen kasvun paikka. Liian usein ajattelen, etten pysty kykenemään tai ettei se ole sen arvoista, mutta jos ylläolevat kolme pystyy, niin kyllä hitto pystyn minäkin. Piippuun en voi enkä saa itseäni vetää, mutta joskus voi käydä oman mukavuusalueensa ulkopuolella kasvakseen henkisesti vahvemmaksi.

Auta anomaalista ;)

 Tänään oli onneksi viimeinen viikoittainen ravaaminen TAYSissa. Torstai on tähän asti ollut mun ainoa aamu- ja päivävapaa päivä - tai siis olisi ollut ilman noita polikäyntejä. Nyt ne siirtyi kuukausittaisiksi sentään. Kuukausikäyntejä jatketaan vuosi. Eikä tarvitse mitenkään pelästyä; ihan oireenmukaisesta MS-taudin hoidosta kysymys. Ei sen ihmeempiä.

 Eilen skippasin illan tkd-treenit järkevänä vetona loppuviikkoa ajatellen. Kiuruveden viikonloppu painaa vielä jonkin verran. Huomasin sen ratsitunnilla taas aika radikaalisti. Taekwon-do on kuitenkin astetta raskaampi, joten luulen (tai oikeastaan tiedän) tehneeni järkivedon.

 Sopivasti käytiin lyhyesti viikonloppuna anomaliaakin (raajapuutos, epämuodostuma jne), ja itse olen saanut käteni kanssa melkoista oppia siitä nimenomaan ratsastusta ajatellen. Jos joku ei vielä tiennyt, niin tässä se tulee: on ihan hemmetin vaikea luopua yhtäkkiä yhdestä avusta kokonaan! Lisäksi vielä tuntiprutkut ovat niin fiksuja, että käyttävät tilannetta siekailematta hyväkseen päästäkseen helpommalla :D Jos tämä oma tilanteeni olisi pysyvä, alkaisin välittömästi kehittelemään itselleni toimivaa ohjaviritelmää, sekä jotain tehostamaan tarvittaessa oikeaa pohjetta. Huomasin myös eroja hevosten välillä... Kaisa käytti tilannetta hyväkseen selkeästi enemmän kuin Sini ja Asterix ;)

 Ja Kaisasta puheenollen, on myös huomattu, että mitä huonompi päivä mulla on ja mitä huonommin ratsastan, sitä paremmin hevonen toimii. Kun taas Sinin kanssa on toisinpäin. Muita en ole niin pystynyt vertailemaankaan.

 Muuten, tässä käsipuolena elellessä tarvitsee aika-ajoin apua toisilta. Mutta miksi se apu pitää aina pyytää? Miksei sitä juurikaan koskaan tarjota?

                             
                                         (Faustia kutittaa ja Erkki yrittää venyä)

Ilmeisesti Erkki ei ihan ylettynyt haluttuun kohtaan, koska Faust tuli vielä pyytämään multakin että "etsä vähän viittis?" No tottakai viitsin! Propsit Erkille sitkeästä yrittämisestä! Kyllä kaveria pitää auttaa <3

                                                (Faust viimeisteli vielä itse)

                                                       (Nyt on hyvä)

Tarinatuokio

  Olipa kerran erityisratsastaja. Erityinen ratsastaja ratsasti erityisellä hevosella erityisissä olosuhteissa ja erityisissä puitteissa. Tunnit sujuivat melko neutraalisti. Vähän ravia siellä, toinen pätkä täällä, voltin pyöräytys käynnissä - ihan tätä perus erityisratsastusta.

Eräänä päivänä erityisratsastaja kysyi: "voidaanko tällä kertaa tehdä jotain erityistä?"

Ohjaaja vastasi: "Toki! Ja mitähän se sitten olisi?"

"Avo- ja sulkutaivutusta"

"Aha...öh...tota..."

"Oon tehnyt niitä ratsastusterapiassa"

"Aha. Okei... No, voidaan toki koittaa..."

  Varmaankin melko skeptisenä, ohjaaja antaa erityisratsastajalle melko vapaat kädet alkuverryttelyyn, pyytäen kuitenkin tekemään paljon ympyröitä, voltteja ja kaarevia uria tulevia taivutusväistöjä ajatellen. Alkupalaksi ratsastaja pyöräyttää 10 metrin ravivoltin. "Mitä hittoo?!? Pystyykö se tuohon?" Näköjään, koska toistaa saman useampaan kertaan. Mitäköhän muuta sieltä vielä vakan alta löytyykään?

  Avotaivutusta tehdään pitkillä sivuilla. Pienellä sanallisella avittamisella hevonen tulee juuri ja juuri kolmeksi uraksi luettavaa väistöä, taipuen kaulasta ja jopa inansa rungosta. Kun ohjaaja avittaa ratsastajaa lisää, on lopputulos selvä avotaivutus! Oho!!

  Sulkutaivutusta kokeillaan "eskaritasolla", eli ratsastamalla pohkeenväistöä pitkää sivua pitkin ja kääntämällä sitten asetus toiseen suuntaan. Ei tarvitse taipua, ei kulkea neljällä uralla, kunhan tulee vähän sinnepäin. Mutta hupsistakeikkaa, todennäköisesti hevosella on suuri rooli tässä, sillä vaikka tullaan jalat kolmella uralla, niin selkeä taivutus on taas kaulassa ja inansa myös rungossa. Vaikea sanoa, kuinka paljon on ratsastajan vaikutusta ja paljonko hevosen vastaantulemista. Ratsastaja loistaa kuin Naantalin aurinko. Vaikkakin hevosen avustuksella, on ratsastaja saanut itselleen mahtavan kokemuksen ja todisteen omasta pystyvyydestään. Häntä on haastettu omasta, hevosen ja ohjaajan toimesta ja tehtävässä on onnistuttu. Tällä tunteella ratsastaja porskuttaa monta päivää.

 End of story.

  En kerro mistä tarina on tullut, mutta se on tosi tarina. On ihan sama kuka ratsasti, kuka ohjasi ja mikä oli hevonen. Tarinan opetus on se, että vammaisratsastaja saattaa pystyä tekemään paljon enemmän, kuin mihin hänen ajattelisi pystyvän. Hän tarvitsee vain tilaisuuden, luottamista ja kevyttä tönimistä oikeaan suuntaan.

  Tarina herätteli itseänikin. Vaikka olen mielestäni rohkealla taktiikalla muutenkin liikkeellä, niin tämä oli toinen kerta kun kyseessä on ratsastaja, joka joko tietoisesti pitää kynttilänsä vakan alla tai sitä ei ole kaivettu sieltä esiin. Ehkä siksi tämä meni osittain ihon alle, koska luulen, ettei oma kynttilänikään ole vielä näkyvillä. Se on hyvin paksun styrox-kuplamuovi -yhdistelmän alla, josta sitä joutuu kaivamaan kaksin käsin ja jopa lapiolla. Oikeastaan oikein kaivurilla. Mutta jossain tuolla syvyyksissä se on.

 Eikä WAU-elämysten tarvitse olla näin vaativia onnistumisia. Asiakas, joka on ennen ravannut vain pitkän sivun, menee yhtäkkiä koko kierroksen, on yhtä WAU. Arka ratsastaja, joka aloittaa ravaamisen kolmella askeleella, mutta menee lopputunnista jo 25 askelta, on yhtä WAU. Tai ratsastaja, joka ei uskalla irrottaa kättään ohjasta, ratsastaa loppukäynnissä molemmat kädet irti ohjista. Ja niin kauan kun näitä tilanteita tulee, se kannustaa jatkamaan, sekä ratsastaa että ohjaajaa.

Kolmas jakso

  Kiuruvedeltä palailtu. Ensimmäiselle jaksolle lähdin vähän "anteeksi kun olen olemassa" -asenteella, mutta palasin täynnä itseluottamusta. Toiselle jaksolle menin sen itseluottamuksen kanssa, mutta palasin "anteeksi kun olen olemassa" -asenteella. Itseäkin vähän jänskätti kuinka tällä kertaa käy, koska lähdin vähän noiden yllämainittujen välimaastossa. Ja vaikka kädestä johtuen koen hieman alisuoriutuneeni viikonlopusta, niin fiilis on sama kuin mennessä. Eli juuri sellainen sopiva :)

  Jouduin skippaamaan perjantain ja lauantain ratsastukset, mutta sunnuntaina päätin uskaltaa kokeilla. Me ratsasteltiin ja arvosteltiin toisillemme ratsastajamerkkiä, joten tälläinen käsipuoli vamppi oli oikein omiaan siellä seassa ;) Valitettavasti mulle tuli ikävä Harmonian hevosia... Mun hevonen ei saanut herätettyä luottamusta mussa. Se vähän katseli ja oli ajoittain hälytysvalmiudessa. Kiva hevonen muuten, mutta tässä tilanteessa ei toiminut. Mä jopa katsoin turvallisemmaksi jättää laukat välistä, koska en luottanut hevoseen ja se on silloin jo paljon se.

  Ratsikamoja ei ollut mukana, mutta lainakypärällä ja lainahanskalla pääsi riittävän pitkälle. Tuo ylläoleva kuva on aivan loistava osoittamaan kipsatun käden vaikutuksen mun istuntaan. Olen aivan toispuoleinen! Mulla siis oikea käsi on tuettu vartaloon vatsan päälle, jottei siihen kohdistu kauheaa hölskymistä, enkä pidä sillä ohjasta kiinni. Ja on muuten yllättävän vaikea ratsastaa, kun yksi raaja (ja apu) on pois käytöstä! Mielenkiinnosta muiden tehdessä omia ratojaan kokeilin kuinka takari, avo-, sulku- ja vastataivutus onnistuu. Sain kaikista jotain sinnepäin aikaiseksi, mutta eihän ne tyylipuhtaita olleet nähneetkään :D Ja rehellisyyden nimissä annetaan hevoselle tunnustusta takarin osalta, nimittäin ilman hevosen vastaantulemista en olisi sitä saanut aikaiseksi. Mun oli hirveen vaikea yrittää johtaa etuosaa kääntymään ja näin taas silmissäni sen kysymysmerkkipuhekuplan syttyvän hevosen pään päälle. Kuitenkin kun oli puoleen väliin päästy, niin se hoksas mitä tässä yritetään ja kiepautti lopun itse.

  Matkustuksesta johtuen meikä oli vähän töttöröö ja oli kohtuullisen haastava eka duunipäivä suoraan perään. Palaverissa TEAKin edustajan kanssa sovittiin, että sairasloman (eli kipsin ajan) teen sen mitä teen ja painan loput päivät etänä kouluhommia. Kipsin poiston jälkeen painotetaan sitten enemmän sitä käytännön hommaa.