Tänään haluan kuitenkin kirjoittaa periksiantamattomuudesta ja sisukkuudesta. Olen tuossa kylällä jo vuoden verran katsellut erästä keski-ikäistä miestä, joka liikkuu rollaattorin kanssa. Kävelee hieman huonosti, mutta kävelee. Pitkiä matkoja. Päivittäin. Hänestä oikein huokuu ulospäin se, että hän pitää yllä omaa toimintakykyään. Olen aina ajanut autolla ohi, mutta jos joskus törmään häneen kävellen, niin varmasti pysäytän ja kerron ihailevani tuota hänen tekemistään.
Vähän sama on eräs papparainen, joka sitkeästi lenkkeilee tätä meidän omaa kylää ympäri. Vauhtihan ei papalla päätä huimaa. Kerran me mentiin esikoisen kanssa kävelemällä ohitse. Mutta pappa hölkkää ja rispektit papalle siitä. Hänellä on aina kuulokkeet päässä ja voisin kuvitella, että luureissa raikaa Reijo Taipale tai vastaava ikivihreä artisti ;)
Kunnon teräsmummo taas löytyy meidän taekwon-do -ryhmästä. 75-vuotias muori vetäs meikäläisen kanssa viime treeneissä - arvatkaa montako sit-upsia! Tehtiin se parityönä, joten ajattelin, että vedetään yhdessä parikymmentä tai maksimissaan 30, ja teen loput yksin. Mutta muori vaan jatkoi ja jatkoi... Tehtiin yhdessä 100. Täydet 100. Kelatkaa nyt!! Putkeen, ilman taukoja. Mummu iskee satasen tiskiin. Jeesus, että se on rautainen!! Meillä on vähän semmoinen sisäpiirin tsoukki ollut, että ollaan monesti parihommissa pari, koska hän saa ikävähennyksen ja meikä vammaisvähennyksen. Mutta tällä kertaa ei jätetty mitään armopaloja, vaan vedettiin samat kuin muutkin. Hyvä mummu!!!
Tässä on mullekin hyvä henkisen kasvun paikka. Liian usein ajattelen, etten pysty kykenemään tai ettei se ole sen arvoista, mutta jos ylläolevat kolme pystyy, niin kyllä hitto pystyn minäkin. Piippuun en voi enkä saa itseäni vetää, mutta joskus voi käydä oman mukavuusalueensa ulkopuolella kasvakseen henkisesti vahvemmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti