Huomenna Tre Goes Western

  Huomenna Tampereen ratsastuskeskuksessa lännenratsastustapahtuma.                       http://www.tampereenratsastusseura.fi/?x254956=304951
 Tapahtuman FB-sivut:  https://www.facebook.com/events/1879676535593792/

  Ohjelma:

13:00 Maastakäsin työskentely lännenhevosen kanssa, lännenratsastuksen perusteet
13:30 Trail –lajiesittely
14:30 Kahvitauolla live countrymusiikkia ja keppihevosten trail-kisa
15:00 Lännenratsastuksessa käytettävien hevosrotujen ja varusteiden esittely
15:30 Reining -lajiesittely
16:00 Rivitanssiesitys ja yleisön rivitanssiharjoitus
16:20 Ranch trail –lajiesittely

Ohjelmassa myös talutusratsastusta lännenvarusteilla (klo 14:30 alkaen)

Mukana Kavioliitossa 30 v!

   Meitsi on areenalla Trail-lajiesittelyn yhteydessä (alkaa 13.30) koeratsastamassa rataa vammaisratsastajan ominaisuudessa (Minna ja minä koekaniineina). Rata on SM-osakilpailun rata, joten todennäköisesti saadaan mennä helpotettuna joitain radan osia. Toisaalta tykkään kovasti tämmöisestä "suoraan huipulle" -tyyppisestä toiminnasta ;) Mun on tarkoitus ratsastaa Harmoniatallin Kaisalla ja ollaan molemmat yhtä keltanokkia hommassa.  Onneksi Kaisa on älykäs ja rohkea, joten saattaa siitä jotain tullakin.

  Toisen kerran osallistun ohjelmaan klo 16.20 alkavassa Ranch Trail -esittelyssä. Siinä ensin "ammattilaiset" näyttää kuinka homma toimii ja sitten me muut yritetään perässä. Radan voi suorittaa joko ratsain tai maasta käsin, ja monien vaihtoehtojen kautta nyt sitten ilmeisesti suoritan sen Erkin kanssa maasta. Erkki ei hätkähdä mitään, joten jos en itse suuremmin sössi hommaa, niin Erkki on kova sana tässä - sanokaa mun sanoneen!!

  Tapahtumassa on myös talutusratsastusta lännenvarusteilla Niihama Ridingin toimesta. Erityisryhmille lännenratsastuskokeilua ei valitettavasti saatu tällä erää järjestymään, mutta uskokaa tai älkää, tein kovasti hommia asian eteen. En vain tällä kertaa pystynyt vaikuttamaan kaikkeen.

  Nähdään huomenna!!!

Itsensä pahin vihollinen

  Pahaenteinen otsikko, mutta omalla kohdallani se on juuri niin. Sain viime jaksolla Kiuruvedellä palautetta, että mun pitäisi päästä irti liiallisesta itsekriittisyydestä. Tänään törmäsin siihen taas.

  Case: Erkkatunti, hyvin vähän itse ratsastamiseen osallistuvia oppilaita.
  Missio: Jotain kiinnostusta ylläpitävää ja virikkeellistä "ratsastuksenomaista toimintaa"

Tähän asti luulin tehneeni ihan hyviä päätöksiä ja ratkaisuja. Ja ennen tuntia oli vielä hyvin luottavainen olo. Sitten... yksi itselleni täysin uusi asiakas. Tai ei oikeastaan itse asiakas, vaan hänen taustajoukkonsa. Muutama lause meikäläiselle, josta huomasin, että musta oli puhuttu ja että odotukset olivat korkealla. Siinä hetkessä koko harjoitus oli aivan syvältä!! Miksen mä suunnitellut jotain vielä parempaa? Tässähän ei ole oikeastaan sittenkään yhtään mitään järkeä!

Ei muuta kuin *gulps* ja suden suuhun. Mutta koko tunnin ajan mulla oli vahva fiilis siitä, että olisi pitänyt keksiä jotain parempaa. Jotain isompaa, jotain enemmän. Että tää on kuitenkin pettymys.

Luotsasin kuitenkin tunnin läpi omasta epävarmuudesta huolimatta ja meinasin loppukaarrossa pudota polvilleni, kun tunsin yhtäkkiä käden olkapäälläni ja äänen, joka sanoi "Hyvä tunti. Tosi hyvä tunti. Kiitos." Siinä kohtaa hymyilin ja vastasin "kiitos, tosi kiva kuulla!", mutta oikeasti olisin halunnut hypätä sen ihmisen kaulaan ja tirauttaa pari ilon kyyneltä. Ja sen jälkeen teki mieli pamauttaa kaulimella päähän sitä ilkkuvaa pikku demonia, joka koko tunnin huusi takaraivossa, ettei tämä kelpaa. Se olin MINÄ ITSE, joka oletti, ettei tämä kelpaa. MINÄ ITSE yritin sabotoida omaa toimintaani haluamalla olla parempi, suurempi, mahtavampi. Loppupeleissä kuitenkin se voi olla hyvin pienestä kiinni, varsinkin erityisasiakkaiden kanssa. Huomasinhan mä sen, että oppilas näytti peukkua ainakin 50 kertaa tunnin aikana. Jos erityisasiakas näyttää peukkua, niin se tarkoittaa hyvä. Vilpittömästi hyvä. Mutta minä en jossain syvemmällä itsessäni sitä uskonut.

Näiden ajatusten kanssa mä lähden lomalle. Onpahan jotain, mitä ajatella porealtaassa lilluessa. Neutraalissa paikassa, matkan päässä kaikesta, on hyvää aikaa ajatella koko tulevaisuutta ja mihin suuntaan alkaa omaansa rakentamaan. Tai jos en jaksa, niin sitten en ajattele yhtään mitään! :)

(Kuva on napattu demonstroimaan autistisen henkilön totaalikieltäytymistä, mutta sopii jollain lailla myös tähän aiheeseen)

PS. Blogi on hiljaa ensi viikon ajan. 30.10 sunnuntaina mut löytää Tampere goes Western -tapahtumasta. En vielä tiedä ihan tarkkaan mistä roolista, mutta jos saan hevosen lainaksi, niin myös esiintymisareenalta ;)

EA

  En ole aikaisemmassa työelämässäni tarvinnut EA-kortteja, ja viimeisin suoritettu EA1 löytyy lukion jälkeisiltä vuosilta. Nyt kuitenkin vammaisratsastuksen ohjaajaksi valmistuminen vaatii voimassaolevaa EA1-koulutusta, joten marssittiin Kirsin kanssa tunnollisesti suorittamaan se. Varsinaisesti mitään uutta kurssilta ei tullut ja vähän toisaalta harmittaa, että joutuu siitä läpyskästä maksamaan (parkkimaksuineen) n. 140e + kaikki jatkossa tulevat kortin uusimiskoulutukset. Mutta ei auta vinkua, kun säädökset on mitä on.

  Nyt kuitenkin se läpyskä on rahapussissa ja rintalastan alaosa kipeänä. Sekä kouluttajan kehut saatu hyvin sidotusta siteestä. Sanoin, että on tullut hevosten kanssa harjoiteltua ;)

  Rintalasta on sen vuoksi kipeänä (hyvä ettei suorastaan murskana), kun Kirsi vähän harjoitteli meikäläisellä Heimlichin otetta. Vaikka tarkoitus oli vain kevyesti harjoitella, niin mimmihän kiskaisi sitten niin, että jos ei olisi ollut oikeassa kohdassa, niin meikäläisen aamupala olisi ollut tutkittavana lattialla. Meikältä pääsi spontaani ja tuskainen "Hyi saa****!" No, lohduttavaa tietää, että tuskin tukehdun kuoliaaksi Kirsin ollessa maisemissa :D

  Me tehtiin kaikki harjoitukset parityönä tai samassa ryhmässä. Mun mielestä se oli tärkeää, koska työskennellään muutenkin paljon tiiminä ja hätätilanteissa se yhteenhitsautuminen on tärkeää. Kiuruvedellä taas meidät yritetään pitää mahdollisimman kaukana toisistamme, ja siellä se on jopa toivottavaa. Tallilla pääsen jatkuvasti seuraamaan Kirsiä ja saan häneltä palautetta, muualla ollessa haluan saada sitä muilta!

  Hei, nyt muuten tuli valehdeltua!! Olihan siellä jotain uutta. Defibrillaattorin käyttö :) Aina kun on edes yksi uusi asia opittu, on kurssi ollut hyödyllinen.

Apina

  Eilen olin hetken mielijohteesta rohkea, ja uskalsin hieman ravistella selässäni olevaa apinaa. Eihän se sieltä pois lähtenyt, mutta yksi kynsi saattoi irrota.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, niin niitä apinoitahan roikkuu siellä useampikin - oikeastaan koko suku. Mutta eilen ravistelin niin kutsuttua "vaihtoapinaa". Jossain aikaisemmassa postauksessa olen maininnut, että laukanvaihdot on mulle yksi apina (eli ongelma). Poniaikoina kun niitä alettiin harjoittelemaan, oli ponitkin niin osaavia, että nehän vaihtoi kun vähän heilautti pohkeet toisinpäin :D Sitten sai kuvitella olevansa hyvinkin taitava ratsastaja ;)

 Oman sh-ruunani kanssa laukanvaihdot oli nimenomaan SE ongelma. Jostain syystä hevonen ei niitä tehnyt (kenenkään kanssa) kuin joskus ja jouluna, joten vaihtoja ei sitten tullut edes treenattua. Puhtaan vaihdon (lennosta) tein sen kanssa vissiin yhden käden sormilla laskettavat kerrat, joten niistä ei jälkipolville ole juuri kertomista.

  Takaraivoon on jotenkin vuosien myötä iskostunut ajatus, että koska hevonen ei niitä tee, niin minäkään en niitä tee. Ja nyt diagnoosin mukanatuomien hankaluuksien myötä, olen myös jossain syvällä mielen perukoilla kuvitellut, etten edes enää kykene ajoittamaan vaihtoja ja apuja oikein. Keskinkertaisena ja huonona päivänä viesti ei edes kulje niin nopeasti, että ehtisin mukaan.

 Eilen kuitenkin spontaanisti (ja yksinäisten puomien ollessa paikoillaan) ajattelin että hemmetti, kokeillaan mitä tästä tulee nyt kun ei ole yleisöäkään suuremmin. Vaikken ole Kaisan koskaan nähnyt tekevän ainoatakaan puhdasta vaihtoa lennosta, niin uskoin sen kuitenkin haltsaavan ainakin estevaihdot.

  Testailin alkuun oman kehon viestin kulkunopeutta. Ratsastin laukassa puomia kohti, siirsin juuri ennen puomia käyntiin, käynnissä puomin yli ja välittömästi vastakkaisen laukan nosto. Tarkoituksena ottaa mahdollisimman vähän käyntiaskeleita siinä välissä. Viesti kulki yllättävän hyvin (mikä tuli ehkä aavistuksen yllätyksenä itselle, koska takana oli jo kohtuullisen raskas ja nopeatempoinen päivä). Vähensin kokoajan käyntiaskeleita välissä, kunnes vaihto tuli puomin päälle. Kaippari teki joka ainoan puhtaasti. Ei pelkkä etuosa, tai etuosa ensin ja takapää seuraavassa askeleessa perässä, vaan kaikki puhtaana puomin päällä.

  Pieneksi hetkeksi se apinan ilkkuminen laantui. Mutta siinä kohtaa kun edes harkitsin koittavani lennosta (siis ilman puomia, sileällä), alkoi apina sen verran huitomaan kesoa tiskiin, että päätin lopettaa ennenkuin aloitinkaan. Kun itsellä ja hevosella on vielä hyvä mieli. Jos nyt kuitenkin lähdetään ihan pienin askelin tökkimään apinaa selässä, eikä yritetä irtaantua siitä kertaheitolla. Tänään oli päivä, jolloin onnistui ja oli mahdollista. Jonain toisena päivänä ei ehkä onnistukaan. Tarvitsen kuitenkin onnistumisen kokemuksia vuosien henkisen ja fyysisen kamppailun myötä.

  Tästä muistona valmentajan loistava tilannetaju aikanaan, kun oma hevonen oli saikulla ja ratsastin siihen aikaan lainahevosella tunneilla. Yhdellä kerralla meillä oli aiheena laukanvaihdot ja tämä hevonen ei niitä kunnolla vielä osannut/pystynyt tekemään. Romahdin kesken tunnin. Valmentaja oli niin fiksu, että pyysi hetkeksi mulle lainaan toiselta oppilaalta ratsun, joka teki vaihdot helposti, jotta sain muutaman onnistumisen kokemuksen alle.

Vammaisratsastuskilpailut

  Ekat takana. Mitähän niistä nyt sanois. Omista ajoista on niin kauan aikaa, että paljon on tapahtunut kisasaralla. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se uskomaton yhteishenki, mikä oli läsnä koko kilpailujen ajan.

  Ainakin näissä vammaisratsastuksen kilpailuissa henki oli huippu! Kaikki iloitsivat toisten suorituksista vilpittömästi, tsemppi ja me-henki oli aivan uskomattoman tiivis.

  Ja kelatkaa kuinka kovia tyyppejä noi on, kun tulevat tallille ja ratsastavat hevosella, jota eivät ole koskaan nähneetkään 20 minuutin verkka-ajalla kouluradan! Ja (tämä jatkuu vielä)... kukaan ei laita hevosen piikkiin yhtään mitään! Kertaakaan en kuullut rutinaa hevosesta tai minkäänlaista negatiivista. Jos jollain ei joku kohta radasta oikein onnistunut, niin se laitettiin omaan piikkiin eikä hevosen. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain selittää kuinka "huono hevonen oli tänään alla". Oikeasti, respectit kaikille kilpailijoille!!

  Sitäpaitsi siellä vedettiin ihan huikeita prosentteja radoista! Yli 70:ntä prossaakin. Lainahevosella, yhdellä kädellä, ilman jalkojen käyttöä, näkövammaisena nämä repivät noita tuloksia!

  Henkilökohtaisesti mua lämmitti suuresti useammankin kilpailijan meikäläisen kosiskelu. Mullekin olisi kuulemma tilaa radoilla, ja kysyttiin koska hyppään sekaan kouluaitoihin. Tai hiekkalaatikkoon, niinkuin itse tykkään sanoa omalla kohdallani.

  Hyvät kisat, ihanat ratsastajat, kivat hevoset, mahtavat tukijoukot ja kilpailujen mahdollistajat. Ei mulla muuta. (Sori, hirveä kiire, en ehdi etsiskelemään kuvia tai bloggaamaan pidemmin)

Mulla on taas käsi!

  Oma, vanha tuttu käsi. Paitsi ettei se tunnu siltä... Ei sitten yhtään! Jäykkä kuin rautakanki; ei taivu ylös, alas eikä sivulle. Roikkuu toimettomana ja oudon tuntuisena mukana. Ja kyseessä on kuitenkin vain 5 viikkoa kipsissä. 5 viikkoa ja menee tähän jamaan? Uskomatonta!

  Mutta erittäin hyvä muistutus itselleni siitä, kuinka hauras ihmisen keho on ja kuinka se kannattaa pitää mahdollisimman toimintakykyisenä. Jos mennään vuosia taaksepäin MS:n pahenemisvaiheen aikoihin, niin kuntoutuminen sieltä, lattioilla konttaavasta nelivedosta tämän päivän kuntoon, otti 6 vuotta. Tokikaan yli puolet tuosta ajasta ei ollut millään lailla aktiivista kuntoutumista. Vain asia, joka luonnollisesti tapahtui. Mutta asia, joka on saanut miettimään oman kehonhuollon tärkeyttä.

  Enkä tällä hetkellä keksi mitään parempaa siihen kuin taekwon-do ja ratsastus. Nämä kaksi yritän kynsin hampain pitää elämässäni hamaan tappiin asti. Kun pyörätuoli aikanaan kutsuu, sovellan taekwon-dosta jotain myös tuoliin sopivaksi ;) Määrällisesti (2xvko) tuo riittää mulle. Ratsastus 1xvko taas ei. Tämän vuoden lopun suunnitelmana on ainoastaan valmistua. Vuoden vaihteen jälkeen alan suunnitella elämää eteenpäin ja silloin joudun vakavasti miettimään oman hevosen hankkimista (osittain asiakaskäyttöön) oman toimintakykyni ylläpitämiseksi. Ja ehkä varovaisesti myös odottelemaan debyyttia kouluaitoihin? Kai se on kerran pakko käydä kokeilemassa. Jos se sitten tuntuu siltä, että ei ikinä enää, niin ompahan kokeiltu. :)

Vikinää

  Viimeisen kuukauden ajan on taas vikisty MS:n heitellessä omia kapuloitaan rattaisiin. Sinänsä tässä ei oo ollut mitään hätää, mutta harrastukset ja muu aktiviteetti pakkaa taas jäädä olemattomiin.Työharjoittelun aikana se on ykkösprioriteetti näistä ja mun pitää taas laskea käytettävissä olevat lusikkani sen mukaan. (Lusikkateoria)

  Tänään olin pitkästä aikaa Herra Hoon a.k.a. suokkipapparaisen luona. Kävin vain hoitelemassa ja tsekkaamassa herran kondiksen. Jätkä tuli niin innoissaan mua vastaan portille, että otti innostuksissaan tällin langoista. Meni tietty mun piikkiin hevosen kupolissa :D On ollut ihan kauhean huono omatunto siitä, etten ole toukokuun jälkeen ehtinyt kuin pari kertaa laitumella käymään morjestamassa. Nyt yritän kaikin keinoin saada järjestettyä aikaa tällä muruselle ruunalle. Sitäpaitsi se on mun ensteks paras fyssari, joten kuntoutumisen nimissäkin on pakko yrittää. Nappasin hepan suitset kotiin pestäväksi, mutta kotona huomasin, etteivät ne ole HH:n suitsia nähneetkään. Pesin ne kuitenkin, joten toivottavasti niiden omistaja - kuka onkaan - arvostaa ilmaista suitsienpesupalvelua :D Sattuuhan sitä.

  Samoin taekwon-do -harrastus on vähän huonolla mallilla. Osaksi kipsin takia, osaksi voimavarojen puutteen. Näyttää siltä, että joulun vyökokeisiin ei mun käyntikerrat riitä, mutta toisaalta ei riitä taidotkaan. Tuntuu, että koko syyskausi on junnannut paikallaan. Mutta onko sillä toisaalta niin väliä. Vaikka mulla on vähän "kaikki mulle heti nyt" -asenne, niin MS-tauti itsessään on opettanut hyvin paljon sietämään sitä, että nyt ei vain tapahdu.

  Lauantaina on ensimmäiset vammaisratsastuskisat Harmoniatallin historiassa. Ja ekat itselle, ihan sivusta seuraajanakin. En ratsasta itse. Jonain päivänä kyllä. Kunhan on hevonen käytettävissä ja treenikertoja alla sen verran, että kehtaa radalle lähteä. Kiva kuitenkin nähdä, kun muut kaltaiset tuuppaavat menemään. Hengessä mukana!!