Puoliteholla

   Tämä mun blogin pitämiseni on tällä hetkellä hieman puolitehoista. Koska mulla on "kotonalorvimisjakso" menossa, mulla ei ole yhtään mitään asiaa vammais- ja erityisratsastamisesta. Jokaisesta omasta ratsisessiostakaan en jaksa raportoida. Lähinnä siksi, koska HH:n kanssa se on aina samaa puskien tonkimista perämetsissä (ihan omasta valinnasta tosin) ja harvemmin niillä reissuilla edes tapahtuu mitään mainittavaa, ja omia ratsituntejanikin missailen välillä muiden kiireiden vuoksi (muut kiireet = lapsien menot. Kaikki meikäläisen tuntevat tietävät, etten ihan tosta noin vaan ole valmis missaamaan ratsituntejani ;) ).

  Oikeastaan odotan jo kovasti pääsyä takaisin hommiin! Tietääkseni maaliskuun puolivälin tienoilla, koulutusviikonlopun jälkeen. Siitä saakin taas hommailla elämäänsä lisää sisältöä ilmeisesti tuonne toukokuun loppuun saakka. Varmaa aikataulua en ole vielä TE-toimiston osalta saanut.

  Ratsastamisesta yleensä voin kyllä sanoa, että mun tasapaino on parantunut todella paljon \o/ Kiitos siitä taitaa mennä HH:n suuntaan. Ahkera, lähes jokakertainen, ilman satulaa ratsastaminen on tehnyt tehtävänsä. Vaikka jalustimet kulkeekin siinä mukana varuilta, on omakin olo selvästi tasapainoisempi ja tukevampi selässä. Muy bueno! Tosin viimeisillä noin kymmenellä kerralla mun vasen jalka jostain syystä puutuu ja pistelee kesken ratsastuksen. Kertamäärän perusteella kyse ei ole mistään satunnaisesta, vaan jotain on meneillään tällä hetkellä. Ei välttämättä kuitenkaan mitään sen suurempaa, mutta ikävän tuntuista se silti on.

  Taekwon-do -treenit kulkee yllättävän hyvin. Kertaakaan ei ole tullut ongelmia jaksamisen kanssa ja siitä olen todella puulla päähän lyöty. Koordinaation huonontumisen kanssa on ollut eniten tekemistä. Oikeastaan itkua ja hammasten kiristystä. Veren sylkemistä. On kohdattu taas elämän epäreiluus siinä, kun on viety aiemman elämän vahvuus. Kuinka paljon se enää pystyy sairauden vuoksi petrautumaan, jää nähtäväksi. Toisaalta tuntuu paremmalta ajatella, että se jää kiinni koordinaatiokyvyn puutteesta eikä jaksamisesta. Ja kieltämättä vähän hymyilyttää, kun muut ryhmäläiset valittavat kipeitä paikkojaan edellisen treenin jäljeltä ja mä olen kuitenkin se sairas :) Mulla ei ole kertaakaan särkenyt paikkoja. Välillä tuntee tehneensä jotain, mutta ei särje. Ehkä aikanaan tehdyt rankat tallivuorot ja jokapäiväinen ratsastaminen ovat kuitenkin luoneet jonkinasteisen perustan, joka on yhä siellä jossain tallessa, vaikka hukkasinkin elämästäni monta vuotta luovuttamiseen ja itseni laiminlyömiseen. Muistan yhä kirkkaasti 2000-luvun loppupuolella olkapään kanssa taistellessani lääkärin spontaanin "oho, sullahan on täällä hyvät lihakset" -lausahduksen. Jep jep, kun vuosia mättää pa**aa parhaimmillaan 30 karsinan päivävauhdilla ja päälle kaikki heinäpaalien roudaukset ja muut hommat, niin on se ihme, jos riisitikkuna sattuu tuulessa kaatumaan.

  Leikin aikani kuluksi kuvanmuokkauksella :D Se on ihan hauskaa, kun sille päälle sattuu.