(Oli vähän teknisiä ongelmia videoinnissa)
Enivei, pakko kuitenkin kertoa yhdestä maastolenkillä vastaantulleesta asiasta, jolla on itseasiassa hyvin suuri merkitys kun puhutaan vammaisratsastuksesta.
Ensinnäkin tein tiedostaen valinnan toimia tavanomaisestani poiketen, ja asian opetus on se, että siinä olisi voinut käydä jonkinlainen äksidentti. Mutta sopiva hevonen paikkasi ratsastajan mokan ja hoiti homman kunnialla kotiin.
Mä en koskaan laukkaa maastossa itselleni tuntematonta polkua tai tietä, vaan tarkistan sen aina ensin muussa askellajissa ja palaan sitten mahdollisesti takaisinpäin sen laukassa. Tämä koskee myös muuttuvia sääolosuhteita. Tällä kertaa kuitenkin riskit tiedostaen päätin laukata tienpätkän, jossa olin ennenkin laukkaillut, mutta vallitsevat sääolosuhteet saattoivat olla muuttaneet olosuhteita.
Pohja oli hyvä ja luminen, joten siltä osalta ei ollut huolta, mutta nämä yllätysmomentit jätin omasta valinnastani huomioimatta. Jos en olisi ollut yksin liikenteessä, niin olisin toiminut itselleni tavanomaisella tavalla eli tsekannut reitin ensin, mutta itse oman itseni kanssa saatan silloin tällöin ottaa tiedostettuja riskejäkin (en tosin suosittele sitä kenellekään muulle vammaisratsastajalle!).
Ja siellähän se yllätysmomentti vaani. Mutkan takana, yllättäen näkökenttään ilmestyen. Tien vieressä ollut oja oli yhdeltä kohdalta tulvinut tien yli ja jäätynyt pakkasella. Tien yli meni noin puolentoista metrin pituinen jäälautta. Ja kun se yllättäin sieltä pamahtaa esiin, niin ajatuksella kerkesin reagoimaan sen verran, että me saatetaan kaatua, jos se on liukas tai jos HH iskee jarrut pohjaan, niin meikä todennäköisesti jatkaa kuitenkin matkaa. Ei noi äkkijarrutukset oo mun tasapainon kannalta ihan ideaalisia ;)
Onneks mulla kuitenkin oli alla hevonen, joka ei tee asioista sen suurempaa numeroa. Niinkuin ei tälläkään kertaa. Se vaan katsoi, että "jahas tollainen" ja leiskautti komeasti yli. Ja laukka jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juuri näin! Ei tehdä asiasta isompaa kuin mitä se oikeasti onkaan <3
Mutta sainpahan muistutuksen itselleni, että kannattaa pitäytyä siinä vanhassa tutussa tavassa ja olla poikkeamatta siitä. Vaatimukset on näin vammaisratsastajana vähän eri kuin tavisratsina. Lisäksi pitää huomioida hevosen ominaisuudet. Rehellisesti sanoen HH ei ole läheskään yhtä tasapainoinen ja hallittu kuin oma Prutkuttimeni, joten sen kanssa täytyy huomioida se, ettei se pysähdy ihan askeleessa.
(Ai että, tuli mieleen eräs kesäinen tapahtuma vuosia sitten, kun oltiin Prutkun kanssa lenkillä järveä kiertämässä. Sitä kiersi myös koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät, joten siellä ei oikein voinut posottaa tukka putkella. Paitsi suorilla pätkillä baanan ollessa tyhjä. Kerran me sitten laukkailtiin suht rauhallista laukkaa siellä. Tehtiin pidempää pätkää ja kurvin takaa myöskin tuli kävelijänainen. Mulla on tapana siirtää käyntiin aina vastaantulijan kohdatessa, mutta tällä kertaa mun hevonen oli sitä mieltä ettei anna laukkaa pois :D Mutta kuuliaisesti se hidasti käyntitempoiseen laukkaan, vaikkei laukasta luopunutkaan. Mikäs siinä. Sanottiin kohteliaasti rouvalle "päivää", rouva pysähtyi katsomaan ja kun oltiin muutaman käyntivauhtisen laukka-askeleen päässä, mutta oli pakko antaa hevosen mennä kun se oli niin innoissaan! <3 Musta se oli jotenkin tosi liikkistä, kun hevonen tiesi, että me hidastetaan vastaantulijoiden kohdalla, mutta valitsi sitten itse koota laukkaansa sen verran, että pystyi sen ylläpitämään ohitusvauhdissa. Mutta kun hevonen pystyy ja osaa, niin ei ongelmaa. Vai oliko se pieni vihje siitä, että on kouluratsastus jäänyt viime aikoina sen verran vähemmälle, että pitää näköjään itse hoitaa hommat...?;) )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti