Eilen mulla tuli täysin kognitiivinen puoli esteeksi. Toki maneesin kuumuus teki huonoa, mutta sekin suurimmaksi osaksi vain ruokki kognition romahtamista. Tajusin, että huonona päivänä en pysty ratsastamaan ryhmässä.
Mun ideaali on hevonen + minä. Ei ketään muuta. Missään. Ei ylimääräisiä aistiärsykkeitä - niitä nimittäin lähtee pelkästään hevosesta niin paljon, että olen pelkästään sen kanssa jo helisemässä.
Tiettyyn rajaan asti pystyn itse rakentelemaan itseäni ja hevosta, mutta jos aletaan puhumaan oppimisesta, niin sitä ei yksin tapahdu. Seuraavaksi ideaalein on siis yksityistunti, mutta mä en oikein ole yksäreiden kannattaja omalla kohdallani. En pidä muutenkaan keskipisteenä olemisesta, joten jossain kohtaa mua alkaa ahdistamaan, kun mua kyylätään jatkuvasti. Jokaikinen pienikin virhe nähdään. Siedän yksärit, mutta ne ei oo mun ykkösvalinta.
Kolmantena joudutaan mukaan ottamaan kanssaratsastaja. Oli niitä sitten yksi tai viisi, riippuu päivästä kuinka ne vaikuttaa mun sietämiskykyyni. Yksi ratsastaja voi olla vaikeampi tilanne kuin viisi. Ainakin jos se yksi on ns. äänekäs ratsastaja. Mut on aikanaan opetettu ratsastamaan niin, että ollaan turvat kiinni selässä ollessa, jollei ole oikeasti jotain tärkeää asiaa. Vastataan jos kysytään, mutta muuten *shhhhh*. Oikeesti, tykkään ja tänä päivänä jopa tarvitsen sen.
Kanssaratsastajien pitäisi olla ideaalitilanteessa myös samantasoisia itseni kanssa. Hyvänä päivänä on ihan fine humputella vaikka alkeiskurssilaisten esiratsastajana, mutta en mä siitä itselleni mitään saa. Mutta joskus ihan kivaa, no problem! Huonona päivänä ei tule kuuloonkaan. Kun joudut itsesi ja oman hevosesi lisäksi keskittymään siihen mitä muut tekevät (eli suhaavat eteen, taakse, vierelle, pysähtelevät eteen [yleensä hevosen tahdosta], eivät ymmärrä väistämissäännöistä hölkäsen pöläystä) niin se vie voimavarat ihan nollille. Kaikki keskittyminen menee ympäristöön, etkä pysty enää keskittymään itseesi tai omaan hevoseesi. Ensin väsyy kognitiivinen puoli, sitä seuraa fyysinen väsyminen. Ja se on sitten jotakuinkin siinä sen tunnin osalta.
Joskus mä seurasin mielenkiinnolla opettajan eriyttämistaitoja kyseisissä tilanteissa, mutta rehellisesti olen sitä mieltä, että onhan se hieman epäreilua opettajallekin. Toki siitä pitäisi suoriutua, mutta itse liputan tasaisten ryhmien puolesta.
Hevonen itsessään lähettää jatkuvasti signaalia. Mitä kauemmin oot hevosten kanssa ollut tekemisissä, sitä paremmin ja tarkemmin niitä lukee. Rekisteröit jokaisen signaalin ja se väsyttää. Väsyttää niin helkutisti. Siinä on ihan tarpeeksi paremmallekin päivälle, ilman ulkopuolista häiriötekijää.
Vammaisratsastuksen kannalta on hyvä, että olen joutunut kohtaamaan omakohtaisesti nämä kognitiiviset vaikeudet, joten osaan suhtautua niihin hieman ymmärtäväisemmin nyt. Esimerkiksi aivovammapotilaat ja erilaisista kognitiivisista häiriöistä - syystä tai toisesta - kärsivät näyttäytyvät mulle ihan uudessa valossa tämän myötä. Alkaa olla jotain ymmärrystä olosuhteiden järjestämisestä kaikille sopiviksi. Käytännössä se vaan ei ole yhtä helppoa. Ja mä ymmärrän myös nurinan, mitä joskus kuulee tavisten ryhmässä ratsastavasta erityisratsastajasta. Oikeastaan kun mä mietin tätä, niin voiko erityisratsastaja koskaan olla rehellisesti tasavertainen ryhmässä tavisten kanssa? Melkein väitän, että ei. Ihannetapauksessa joo. Erityisratsastajalla on todennäköisesti aina enemmän huomioitavia asioita, mikä tekee hänestä eriarvoisen muihin nähden (enemmän ohjeistusta ja neuvomista ainakin, mikä joskus ärsyttää kanssaratsijoita). Vaikka taidot mätsäisi muiden kanssa, niin (kuten meikäläisellä) tulee muut asiat seinänä vastaan. Ja tällä hetkellä mä pidän itseäni kyllä kaikkein lähimpänä tavisryhmässä ratsastavaa erkkaratsia - ainakin siihen asti kun näen sopivamman.
Pystyinköhän mä yhtään avaamaan sitä asiaa, mikä mulla oli tarkoituksena? Vai onko tää ihan hepreaa ja avaruustiedettä? Ootko yhtään samaa mieltä? Vai täysin eri mieltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti