ChatterVox Pro

  Myönnetään, että MS-tauti vähän vaikuttaa joiltain osin mun työskentelyyn. Yksi ongelmakohta on äänenkäyttö. Ihan samalla lailla kuin muutkin lihakset väsyvät, myös ääni väsyy. En jaksa välttämättä ylläpitää äänenvoimakkuutta koko tuntia, jonka vuoksi tarvitsen avukseni äänenvahvistimen.

  Myönnetään myös se, että mulla ei myöskään ole ennestään kauheasti laitteista kokemusta, joten laitoin vain Haltijalle kyselyn, mikä äänenvahvistin toimisi tässä mun tilanteessa parhaiten. He suosittelivat ChatterVox Prota, joten sen sitten itselleni nappasin. Pointsit kotiin pikatoimituksesta, sillä tilasin sen maanantaina, tiistaina vahvistettiin puhelinnumero tilaukseen ja torstaina paketti oli mulla kotiovelle toimitettuna.

  Sen verran olen laitteeseen ehtinyt tutustua, että se on parhaillaan latauksessa... Myös pääpanta on paljon mukavampi käyttää kuin edellinen (ja ainoa) jota olen aikaisemmin käyttänyt, joten kai tästä hyvä tulee. Huomenna vekotin pääsee koeajoon ja toivottavasti helpottaa omalta osaltaan mun työskentelyä.


  Sillä yhäkään ei MS-taudin osalta ihan hirveän hyvin suksi luista. Yöt ovat tosi rikkonaisia, koska kaikki paikat puutuu ja saa minuutin välein vaihdella asentoa. Maanantaina käyn neuropolilla näytillä ja katsotaan mitä asialle tehdään tai ollaan tekemättä.


  Lokakuu ja TaRin vammaisratsastuskilpailut lähestyvät. Muutamat ovatkin tuossa jo muistelleet, että uhosin tekeväni niissä ensimmäisen parastarttini. "Kotikisoista" olisi miellyttävin aloittaa, mutta uhoamiseksi se nyt sitten kuitenkin tällä kertaa jää. Omalta osaltani olen vetänyt henkselit näiden kisojen yli ja suurin syy siihen on hevosen puute. Yhtä mulle tarjottiin, mutta tunnustetaan etten ole ehtinyt sitä työstää, joten radalle sen kanssa en tässä vaiheessa halua. Lisäksi ratsastuskunto on tällä hetkellä sitä luokkaa, että pitäisi olla todella omamoottorinen hevonen, jos haluaisi edes mahdollisuuden ratsastaa radan loppuun asti ilman välipysähdyksiä (ja välipysähdyksiähän voi olla kaksi, jos muuten ei ratsasta yhtään väärää tietä. Se vaan ei tällä hetkellä riitä :/). Olen siis päättänyt olla heittämättä euroja kaivoon ja siirtää ajatukset tulevaisuuteen. Nyt ei vaan tunnu siltä, että on mitään kiinnostusta koko asiaa kohtaan. Varsinkin kun tietää, että tuloksena on hylkäys väärinratsastuksien (eli välipysähdyksien) vuoksi, niin ei oikein nappaa. Kun menen, haluan mennä oikeasti yrittämään hyvää rataa enkä valmiiksi tietoisena siitä, että hylky tulee. Tulen kyllä tsemppaamaan muita, mutta omat jalat pysyvät visusti maassa. Kiva kuitenkin nähdä taas tuttuja!! Ei uskoisi, kuinka sosiaalinen tapahtuma pienistä kisoistakin on tullut itselle :)


 

Good morn´ oh dreadful day

 7 vuotta ilman ainuttakaan pahenemivaihetta. Vain lieviä oirekorostumia silloin tällöin. Mutta viime viikot on eletty jännittäviä aikoja. Aluksi tuntui vain, että jotenkin olo ei ole oma itsensä. Että jotain on tekeillä, muttei tiedä mitä. Alkoi olla tavanomaista väsyneempi, aamut oli takkuisia, kaikki liikkuminen rasitti enemmän kuin pitäisi. Tuntui, ettei päivän rasituksista oikein palautunut.

  Sitten viime perjantaina lähti toisesta jalkapohjasta tunto kesken ratsitunnin. Lauantain duunipäivän jälkeen vasen jalka otti polvitaipeen kohdalta itseensä perusteellisemmin ja seuraavana päivänä seurasi toisen jalan nilkka. Alkoi myös normaalia voimakkaampi väsymys ja rasitussärky keski- ja ylävartalossa. Tuntui, ettei jaksa hartiapalikkaa pitää rintarangan päällä ollenkaan. Myös tuntoaisti alkoi tehdä tepposiaan; Blondin kaviot olivat olevinaan tulikuumat vaikka tosiasiassa eivät olleet. Mun käsiin ne kuitenkin hohkasivat kuin kekäleet. Ja oikeastaan koko hevonen tuntui ylikuumentuneelta lämpöpatterilta.

  Viimeksi yhtä selkeät tuntohäiriöt heijastuivat kaupassa kylmätuotteisiin. Jos hain nopeasti kaupasta vaikka yhden maitolitran, jouduin aina ottamaan kärryn tai korin, koska maitolitran lämpötila oli -273 astetta. Ainakin mun käsien mielestä.

 Joka aamu herään ja tunnustelen jännittyneenä vieläkö jalat kantavat. Onko tää pahis vai ei? Mistä mä sen voin tietää kun ei ole kokemusta kuin yhdestä rajusta? Pitääkö lähteä kortisonipulssiin?

  Varmuudeksi laitoin neuronpolille tilannekatsauksen, jotta tarvittaessa pääsen nopeasti pulssiin. Viimeksi pulssi lähti korjaamaan olotilaa jo kolmen päivän pulssijakson aikana eli hurjan nopeasti, joten toivon sen tekevän saman myös sitten kun seuraavan kerran aika on. Seurailen nyt tilannetta vielä muutaman päivän. On toki mahdollista, että tämä on kehon tulkitsemaa ylirasitusta, josta se antaa merkkejä. Luulen, että muutama seuraava päivä antaa selvyyttä asiaan.

  Mutta siihen asti joka aamu "Good morn´oh dreadful day".

NR Avoimet Ovet 30.9.

  Niihama Ridingin avoimet ovet lauantaina 30.9. klo 15 - 17. Kannattaa tulla tutustumaan - olit sitten vammais-/erityisratsastaja tai ihan tavis ratsastusharrastaja (tai sellaiseksi haluava). Pystyn vilpittömästi suosittelemaan sekä omia palveluitani (*niks*) sekä ratsastuskoulun palveluita.

  Varatkaa päivä kalenteriinne!! Olen paikalla koko tapahtuman ajan ja kerron mielelläni vammais- ja erityisryhmien ratsastusmahdollisuuksista. Jos läheisesi ratsastuskunto mietityttää, tulkaa yhdessä niin katsotaan tilanne.

  Lupaan arpoa jälleen pari yksityistuntia 25 eurolla (norm. 60e) kaikkien yhteystietonsa jättäneiden kesken (koskee vain minun toimintaani, ei Niihama Ridingin ratsastuskoulutunteja).

  Tervetuloa!!

Hevonen "fysioterapoi"

(Minä en ole fysioterapeutti - eikä minusta koskaan sellaista tulekaan. En ole ratsastusterapeutti - eikä minusta koskaan sellaista tulekaan. En ole myöskään toimintaterapeutti, psykoterapeutti, astronautti tai mikään muukaan. Olen vain MS-tautinen, jolla sattuu olemaan pitkä hevoskokemus taustalla ja sitä kautta tietoa hevosen vaikutuksesta fysiikkaan, psyykeeseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin)

  Eroan ehkä sillä muista vammaisratsastuksen ohjaajista, että mulle on alusta asti ollut selvää, että kaikkien ei tarvitse opetella ratsastamista ja hevostaitoja nauttiakseen ja hyötyäkseen hevosesta. Me voidaan lähteä maastolenkille nautiskelemaan luonnosta tai pyöriä ympäri kenttää/maneesia opettelematta koskaan kuinka pohkeenväistöä ratsastetaan. Tai edes kuinka hevosta ohjataan. Mulle se on täysin fine! Mulle voi tulla istuskelemaan hevosen selkään opettelematta koskaan yhtään mitään. Takaan, että siitäkin saa moninaiset hyödyt, vaikka ei puhutakaan ratsastuksen opettelusta.

  Nimittäin vaikka itse en ole fyssari (niinkuin aloituksessa mainitsin), niin hevonenpa on! Ei tosin koulutettu sellainen eikä edes itse tietoinen siitä, että tälläinen "ammattinimike" löytyy, mutta se vaan on. Luonnostaan. Olemalla se mikä on. Tekemällä niitä asioita, joita hevonen luonnostaan tekee. Hevonen ei tiedä, että pelkästään liikkumalla ja kantamalla ratsastajaa selässään, se luo fyysistä hyvinvointia ratsastajalleen. Se ei tiedä, kuinka paljon eläimen läsnäolo ja sen kanssa vuorovaikutuksessa oleminen vaikuttaa ihmisen psyykkeeseen. Se ei myöskään tiedä kuinka suuri sosiaalista hyvinvointia lisäävä vaikutus sillä on (mukaanlukien talliyhteisö ja muut ihmiset). Hevonen on näistä autuaan tietämätön, mutta ehkä hyvä niin. Ei lisätä niiden stressitasoa ainakaan sen asian osalta.

  Hevosen tarvitsee vain olla ja se hyödyttää ihmistä. Aika uskomatonta eikö?

  Eilen mulla kävi asiakas, joka ei hyödy yhtään mitään ratsastustunnilla olemisesta. Ehkä jopa päinvastoin. Hän itse mainitsi "traumatisoituvansa" siitä. Ja uskokaa tai älkää, me jopa kokeiltiin tämä, koska luupäänä en usko ihan kaikkea mitä mulle kerrotaan ;) Haluan nähdä ja kokea itse. Kyllä, tämä asiakas oli täysin oikeassa! Hän ei hyödy ratsastuksen opettelusta, mutta hän hyötyy hevosen selässä olemisesta. Joten sitä me sitten hänen kanssaan hyödynnetään. Meillä on leppoisa tunti, jonka aikana jutellaan paljon kaikesta maan ja taivaan väliltä samalla kuin hevonen "hoitaa" selässä istujaa. Toki itse hieman maasta käsin stimuloin lisää hevosen hyvää tekevää vaikutusta ja haastan ratsastajan käyttämään sitä kautta enemmän kehoaan hyväkseen, mutta periaatteessa hevonen hoitaa kaiken työn.

  Tätä voisi ehkä verrata toimistotyöläiseen, joka tulee töihin, istuu koneensa ääreen kahvikupin kanssa ja juttelee siinä kokopäivän mukavia asiakkailleen samalla kuin kone hoitaa käsin koskematta kaikki päivän työt :D Tältä musta välillä tuntuu näiden asiakkaiden kanssa. Hevonen tekee kaiken työn ja minä vaan komppailen maasta käsin. Välillä tuntuu jopa väärältä ottaa siitä rahaa, koska se kaikki raha kuuluisi hevoselle!! Pitäisi avata hevosille porkkanarahasto, johon suunnata kaikki niiden tienaamat rahat ja pitää porkkanajuhlia ympäri vuoden <3

                                        (Eiks se asiakas nyt jo tuu? Hommiin pitäis päästä!)

  Jouduin myös oman tuntini kääntämään fysioterapiaksi (erinäisistä syistä) ja kylläpä oli taas hetken ihanan letkeät jalat kun selästä hyppäsi alas! Nyt kun henkilökohtaisen karvafyssarin lopetuksesta on puolisen vuotta, alkaa taas huomata kuinka kannattaisi ottaa viikko-ohjelmaan mukaan nämä omat, itsemäärätyt fysioterapiahetket. Karvafyssarin tarpeellisuudesta ja sen tekemästä "hoidosta" johtuen mm. hyppäsin eilen ilman satulaa jopa parin pienen esteen yli. Kun vertaa lähtötilanteeseen, jolloin vajaa kolme vuotta sitten roikuin kynsin hampain ratsun harjassa kiinni, jotta pysyisin selässä. Jolloin ilman satulaa meneminen oli pelkkää henkiinjäämis- ja selviytymiskamppailua. Onneksi sitkeästi jatkoin lisäämällä jalustimet ratsastusvyöhön tueksi ja ajan mittaan niitä jalustimia ei sitten enää tarvinnut käyttää. Kulkivat mukana hätätilanteiden varalla, mutta oma oleminen oli niin vakaantunut selässä että periaatteessa niitä en tarvinnut. Enkä tarvinnut eilenkään.

  Ehkä taas kun seuraava pahenemisvaihe iskee, myös tasapainoelimissä olevat plakit aktivoituvat ja tekevät hallaa tasapainolle. Mutta kun tulehdus on saatu sammumaan, niin ainakin tiedän miten korjata tilanne tasolle, jolla oltiin ennen pahenemisvaihetta ;)

Vertaistukea vammaisratsastajille

  Nopeasti vain mainitsen, että SRL on käynnistänyt ratsastuksen vertaistukiprojektin, josta kuulette myöhemmin lisää. Linkittelen toki tännekin siitä infoa. Mutta arvatkaa kenen oli ihan pakko taas tunkea itsensä mukaan, kun kysymyksessä  on vammais- ja erityisryhmien ratsastajien asiat...

Kielikuvien esterata

  If you are losing faith in yourself

 go and meet a client

  Välillä tuntuu olevan trippeleitä, muureja ja hautoja tiellä niin, ettei minkään kohdalla pääse valitsemaan vaihtoehtoista reittiä, vaan on puskettava suoraan kohti ja toivoa pääsevänsä yli. Mahdollisimman vähillä virhepisteillä tietty, mutta mieluiten puhtaasti. Tulee niitä hetkiä, kun tuntuu siltä, että koko maailmalle pitää todistella omaa osaamistaan. Rikkoa ennakkoluuloja, asenteellisuutta, stigmoja, mutua. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa vain kääntyä ympäri ja poistua käynnissä radalta. (Jostain syystä kielikuvat puskivat tällä kertaa väkisin estehyppelöiden pariin. Ehkä eilinen estetunti jäi takaraivoon nakuttamaan ja tempaisee kielikuvat mukaansa)

  Joskus kieltämättä käännynkin ympäri ja poistun radalta. Esimerkiksi juuri MS-taudin puhkeamisen aikana tuli näin tehtyä. Kunnes latasin suuremmat panokset piippuun ja tulin jälleen lähtöviivalle. Viime vuonna koulutuksen ja työharkkojen päätyttyä suoritin samantyyppisen vetäytymisen areenalta, mutta tällä kertaa jäin sentään laidalle katselemaan pysyäkseni edes vähän kärryillä siitä missä kentällä mennään.

  Silloin kun itse hetkellisesti menettää uskon itseensä (joko MS-taudin vaikutuksesta tai ympäristön paineen alla) olen todennut asiakkaat parhaaksi mahdolliseksi pinnalle nostajaksi. Edes jossain on uskoa, edes jossain on luottoa. Ja sitä kautta saa taas muistutettua myös itseään miksi siellä kentällä yhä pyöritään ja yritetään edetä parhaimman mukaan.

(Kössi kuvassa ei liity tekstiin millään lailla, mutta söpösteli tarhassa niin, että oli pakko napsaista kuva)

  Alku kaikessa uudessa voi olla hankalaa. Välillä MS ilkkuu pääkopassa, kuinka kannattaa heittää hanskat tiskiin, koska "et jaksa etkä pysty kuitenkaan". Jatkuvasti saa olla varpaillaan, jottei anna sille pikkupirulle mahdollisuutta iskeä jostain kulman takaa. Toistaiseksi olen onnistunut siinä melko hyvin (eli säätelemään omaa työtaakkaani, kunnes ajan myötä keho ja psyyke taas mukautuu hektisempään menoon ja pystyn lisäämään töitäni).

  Nyt kuitenkin jostain se ajatus putkahti. Kaksi onnistunutta asiakastuntia polki sen hölmön ajatuksen suohon ja muistutti taas itseäni, että minä tiedän mitä teen. Mun ajatus on hyvin vahva ja jo monesti todistettu asiakkaiden puolelta oikeaksi ja toimivaksi. Jos joku sitä epäilee, niin ihan vapaasti. Jos minä uskon itseeni ja tekemiseeni, se heijastuu myös muihin. Sinä päivänä kun (tai siis jos!) menetän uskoni, motivaationi ja haluni tehdä tätä, heitän varmasti lopullisesti hanskat tiskiin. Ilman intohimoa ja kristallinkirkasta visiota tämä ei toimi. Vammais- ja erityisryhmät ovat haastava asiakasryhmä ihan kaikessa tässä yhteiskunnassa, kohdaten ennakkoluuloja ja asenteellisuutta.

  Ajatuksesta huolimatta lähdin tekemään työtäni ihan niinkuin ennenkin. Iskin suoraan sinne missä tuntui (asiakkaalla) ja sain palkinnoksi vuolaat kiittelyt päivän parhaasta hetkestä sekä iltaan asti jatkuvasta kestohymystä ja fyysisten oireiden lievittymisestä. Yhdessä työparin kanssa me saatiin annettua kahdelle henkilölle rutkasti enemmän mitä he olivat tulleet hakemaan. Ja luvan taputella toisiamme päälaelle hyvin suoritetusta hommasta. Huomasin myös itse, minkä asiakasryhmän/asiakasryhmien kanssa olen parhaimmillani ja jemmaan tämän talteen tulevaisuutta varten lisätäkseni mahdollisesti juuri näiden asiakkaiden määrää.


  Jos jäit kaipaamaan raporttia siitä estetunnista, jonka mainitsin, niin ei siitä sen enempää kuin että hyvä tunti se taas oli. Epäilin etukäteen rasituksesta johtuvaa rajua alisuoriutumista, mutta oikeastaan tunti meni itseltäkin yllättävän sujuvasti. Ehkä aiempaa huomattavasti useampien lepotaukojen ansiosta? Blondi näytti taas kerran miksi hän on hyvä hevonen ja miksi ratsastamisen jälkeen on aina hyvällä tuulella. Estepuolella on lähdetty korjaamaan mun omaa "virhettä", jonka olen ottanut tavaksi jo ihan nuorena. Vahvasti selkärankaan jäänyttä fyysistä virhettä ei ms-tautinen niin vaan korjaakaan, joten asetan itselleni tavoitteeksi saadaan sen kuntoon vuoteen...eh...2087 mennessä. 

Ilman jalkoja

  Mua kiinnostaa aina hirveästi hevosen ensireaktiot asioihin. Ne eivät välttämättä ole lopullinen tulos, mutta antaa yleensä viitettä tulevaisuudesta. Siksi oli mielenkiintoista päästä testaamaan muutaman hevosen soveltuvuutta alaraajahalvaantuneille ratsastajille.

  Testaan aina ensin itse ennenkuin päästän hevosen työskentelemään asiakkaan kanssa. Mielummin käytän itseäni koekappaleena kuin asiakasta. (Vaikkakin tässä kohtaa joku jo saattaisi huutaa, että vammainen testaa vai?!? No, tavallaan käytän siis myös vammaista henkilöä testikappaleena ;) )

  Alaraajahalvaantuneiden kanssahan ei oikein pysty käyttämään pohjetta. Ne ovat lähinnä lärpättimet, jotka roikkuvat menossa mukana, mutta eivät varsinaisesti tee mitään. Jalat kannattaa kuitenkin laittaa vähintäänkin kumppareilla kiinni jalustimiin ja tarralla kiinni jalustinhihnat satulavyöhön, jotta jalka ei heilu holtittomasti pitkin hevosen kylkeä. Olen myös tilannut reisitarrat reiden ympärille kiinnitettäväksi, joka tukevoittaa ratsastajan yläpohjetta. (Tämä vinkki on kopioitu kilpailevalta pararatsastajalta, joka käyttää reisiremmejä ratsastaessaan.)

  Niinkuin jo tiedätte, tykkään kokeilla itse asioita. On nimittäin turha huudella maasta, että "käytä sisäpohjetta". Tai sokealle, että "katso mihin ratsastat". Tai kuurolle yhtään mitään.

  Valkoista Prinssiä kokeilin oman tuntini alussa. Mun mielestä on reilumpaa tehdä se heti selkäännoustessa, kuin hämmentää hevosta yhtäkkiä kesken tunnin heittäytymällä "jalattomaksi". Joka toki voi mahdollinen tilanne olla sekin kyllä. Valkoinen Prinssi on ihana, nöyrä, kuuliainen työmyyrä, joka yritti ymmärtää mun merkkejäni. Ravisiirtymisessä käynnin tempo kiihtyi ja kiihtyi kyllä, mutta hevonen luuli, että yritän ratsastaa vain mahdollisimman reipasta käyntiä ja se tunnollisesti sitä tarjosi. Jouduin kerran kertomaan raipan avulla mitä haluan ja hevonen hoksasi sen kerrasta. Sen jälkeen jokainen ravisiirtyminen tuli kuin kaupan hyllyltä.

  Samalla lailla alkuun hämmentyneitä kysymysmerkkejä suorittivat Neiti Lohikäärme ja Herra Kisatykki (hevoset esiintyvät tässä postauksessa salanimillä). Nämäkin molemmat vain yhden kertomisen jälkeen adaptoituivat mahtavasti "jalattomaan" ratsastajaan. En oikeastaan voinut olla tyytyväisempi hevosiin!

  Alaraajaongelmaisella ratsastajalla ei voi olla järjettömän laiska hevonen. Tai ei oikeastaan ollenkaan laiska! Hevosella pitää olla omaa eteenpäinpyrkimystä, mutta sitä ei saa olla liikaa. Sen täytyy kuitenkin sietää raipan kosketus pohjeapuna reagoimatta siihen yliampuvasti. Esimerkiksi Herra Iso Herra reagoi juurikin raippaan isosti, joten se ei tulisi sopimaan olemattomista jaloista kärsiville, vaikka muuten aivan mahtava hevonen onkin.

(Vaikka kuvissa esiintyykin Kaunis Rohkea (eli Blondi), niin hän ei valitettavasti kuulu näiden alaraajaongelmaisten toivelistalle ;))

  Muuten, asiasta melkein toiseen rasiaan, vaikka toisaalta samassa rasiassa pysytäänkin! Lupaan ratsastustunnin halvempaan hintaan kaikille asiakkaille, jotka tulevat antamaan minulle kokemusta sellaisesta vammasta, josta en ole vielä ehtinyt hankkimaan kokemusta :) Koska oppiminen on silloin molemminpuoleista, saat hyvityksen tuntihinnassa, kunhan ohjeistat ja jaat kokemusta minullekin. Esimerkiksi viittomilla en ole vielä päässyt tuntia pitämään ja ne alkavat uhkaavasti jo unohtua, joten kuulovammaiselle asiakkaalle lupaan heti alennuksen!! Voit ottaa yhteyttä ja kertoa itsestäsi, niin katsotaan kuuluuko vammasi kokemuslistalleni!