maanantai 28. maaliskuuta 2016

Valintoja

  En juurikaan ole viime aikoina kironnut sairauttani, mutta nyt kiroan. Tai siis kiroisin, jos "kiroileminen ei olis niin perkeleen rumaa", appiukkoni sanoin. Mutta nyt ärsyttää. Nimittäin ennen ajanlaskun alkua, ts. ennen diagnoosia, ei olisi ollut puhettakaan, etten olisi muka venynyt näihin. Mutta nyt neljä samanaikaista asiaa keikauttaa kupin nurin.

  Törmään monesti siihen, että "ei susta yhtään näe päälle että sairastat MS-tautia". Ja niin sanon monesti itsekin. Mutta pinnan alla ei mene sekuntiakaan, kun en kamppaile sairauden aiheuttamien haittojen kanssa. Jokaikinen minuutti ja sekunti, on MS päällimmäisenä sanelemassa mitä teen tai en tee.



  Ja nyt olen taas saman seinän edessä. Työharjoittelu, omat ratsastukset, taekwon-do ja HH. Haluaisin hoitaa kaikki, mutten vaan pysty kykenemään. Jotain mun on pakko karsia tai mennään syviin pohjamutiin. Päällimmäisenä kuorrutteenahan tässä on omat lapset, jotka yhäkin imevät suurimman osan käytettävissä olevasta energiasta. Mutta niiden hoitaminen on niin itsestäänselvyys, että jätän sen tässä kokonaan huomioimatta. Ne on mun prioriteetti nro 1 ja kaikki muu tule vasta niiden jälkeen.

 Yllämainituista asioista työharjoittelu on se, johon en juurikaan voi vaikuttaa. Omat ratsit suorittelen aina ja poikkeuksetta työpäivän yhteydessä, koska resurssit ei riitä pelkästään tunnilla käymiseen omana päivänään. Ongelma on se, että en saa sisällä olevia tuntejani (olen yhäkin vahvasti sitä mieltä, etten pääse ratsastamaan niin paljoa kuin oikeasti pitäisi, ja ilmoitin tämän myös koulutuksessa) käytettyä, koska aikataulut. Ja niitä aikatauluja haastaa taekwon-do. Kahdet omat reenit ja esikoisen järjestäminen kahteen kertaan omiin harkkoihinsa. Ne syö mun mahdollisuudet osallistua mihinkään iltatunnille. Ja sitten on vielä HH. Ihana pappamurunen, joka on mun hyvän mielen kaveri. Tarjoaa jotain sellaista, johon ei muut tällä hetkellä kykene. Joudun vähentämään, mutten aio luopua.



  Ja mua ketuttaa ihan saakelisti. Heidi-ennen-dg ois tehnyt just kaiken mitä haluaa, dg-Heidi tekee just sen mitä MS antaa. Tietynlainen itsemääräämisoikeus sairastaessa häviää, enkä tiedä tulenko siihen sopeutumaan koskaan. Mutta koska mä väitän olevani fiksu, mä tiedostan nämä asiat ja reagoin niihin ENNEN kuin ne muodostuvat ongelmaksi. Voisin painaa kaikki neljä menemään niin kauan kuin jaksan, ja romahtaa syvälle fatiikin syövereihin. Olla sitten useamman toipumisviikon sairaslomalla ja zombiena kotona. Tai sit karsin ajoissa, vaikka se ei kivalta tunnukaan.

  Mietin tänään pitkästä aikaa HH:lle mennessäni, että kumman sijoitan asteikossa korkeammalle; papan vai tkd-treenit. Hörinämyrsky, joka mua oli tarhassa vastassa, vahvisti omat ajatukset. Ja hieno lenkki auringon paisteessa ihanassa kevätsäässä vielä komppaili sivussa. Ensimmäisenä lähtee toiset tkd-reenit, valitettavasti. Ja yksi päivä papalta on pakko jättää pois, mutta kahdesta pidän (toistaiseksi...) kiinni.


  Alkutilanne 3 x pappa ja 2 x tkd tulee MS:n sanelemana vaihtumaan seuraavien kahden kuukauden ajaksi muotoon 2 x pappa, 1 x tkd. Jos se ei riitä, laitetaan rinnakkain pappa ja omat ratsitunnit, mutta sinne asti en toistaiseksi halua edes ajatella joutuvani. Eiks oo raivostuttavaa? Joutua miettimään mistä tykkäämistään asioista joutuu luopumaan, jotta jaksaa elää suht normaalia arkea. En mä sitä sano, ettei se ns. terveelläkin ihmisellä olisi joskus edessä. Voi ollakin. Mutta mulle tää on uusi ja pakon sanelema juttu. Vaikka potkin vastaan, niin ei se siitä enää muuksi muutu. Ja varsinkin koska mun historiasta löytyy yksi hyvin vakava burn-out, mun on pakko reagoida. Vaikka sitten itkupotkuraivarien saattelemana, mutta pakko on.

  Pääsiäisenä mä olen nukkunut. Yöllä ja päivälläkin. Ja se on varoitusmerkki nro 1.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit