Elämäni ensimmäiset vyökokeet takana ja kummallista kyllä, ne meni ihmeen sujuvasti. Muutamia hapuiluja tuli, jos laskenta lähti omalle kognitiolle liian vauhdikkaasti, mutta muistin liikkeet ja liikesarjat kaikki :) Jouduin kuitenkin laittamaan osittain vajaakuntoisena kaiken peliin ja vielä tänäänkin löytyy kropasta paikkoja, jotka huutaa hoosiannaa. Lähinnä tuolta heikommalta vasemmalta puolelta.
Sain sen mitä halusin ja toivoin. Ensimmäisen värivyöni. Aloittaessani tämän uuden harrastuksen ajattelin, etten varmaankaan pysty saavuttamaan yhtään mitään sairauteni rajoittaessa. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kallistua keltaisen natsan puoleen, mutta keltainen vyö oli "not able". Ennen vyökokeita kuitenkin tajusin, että vyö on mahdollinen, mikäli kunto kestää fysiikkaosuuden. Ja nyt jälkeenpäin sanottuna, tuo vyö nasahti ehkä yllättävänkin helposti. Ja nälkä kasvaa syödessä... Nyt tekee mieli koittaa sattuisiko vihreä onnistumaan. Ja jos se onnistuu, niin ehkä vielä sininen? Mun esikoinen kysyi aionko hankkia mustan vyön. Rehellisesti vastasin hänelle, että siihen en tule koskaan (aikuisten oikeasti koskaan) yltämään, mutta ei mun tarvitsekaan. Sairaus tulee vastaan, mutta missä kohdassa? Se alkaa tässä kiinnostamaan. Toisaalta olen kyllä kohtuu tyytyväinen keltaisen vyön harrastelija loppuelämäni, jos rajoitteet tulevat jo nyt vastaan. Sain ainakin jotain ja se on pääasia.
(PS. Hankin Back on Track -nilkkatuen treenejä varten heikompaan nilkkaan, joka on kipuillut varsinkin hyppyjä tehdessä. Ja se oikeasti wörkkii! Aikaisemmin on BOTia käyttänyt vain hevosellani, mutta nyt koitin myös itseeni.)
Sen verran vyökokeet kuitenkin verottivat seuraavalta päivältä, että ratsitunti oli pitkästä aikaa taas niitä, joiden yli saa vetää suuret punaiset henkselit ja olla koskaan enää ajattelematta koko tuntia.
Eikä tuo murulainen tullut kyllä askeltakaan vastaan. Ei sitten pienintäkään askelta. Päinvastoin. Otti kyllä tilanteesta lähes kaiken irti! Jos jopa hevosista mitään tietämätön kommentoi tunnin jälkeen, että "hevonen taisi vähän koetella sua?", niin se kertoo mielestäni aika paljon :D Huonoin ja aneemisin tunti Sinillä tähänastisen historian aikana. Katsoin videolta eilen nopeasti kuinka karmaisevalta se ulospäin näytti ja kyllä taas silmään sattui! Sini liikkui juuri niin huonosti kuin sitä ratsastin. Se on fiksu hevonen, eikä viitsi, jos ei tarvi. Alkuverkassa tuli muutama nopea parin sekunnin välähdys, että tästä voi ehkä sittenkin vielä tulla jotain, mutta ei siitä tullut. Huononi vaan, mitä pidemmälle tunti eteni. Eteenpäinpyrkimys oli unohtunut jonnekin, enkä pystynyt väsyneillä jaloillani vaikuttamaan. Jätin kannuksetkin pois, koska Sinillä on toisessa kyljessä karvaton läntti juuri siinä kohdassa (mummu on saanut pihatossa vähän kyytiä, reilu kerho :/ ), ja kerran ehdin sen hiertämään vereslihalle ennenkuin tajusin, että se on juuri siinä kohtaa. Voisi sanoa, että olin aika aseettomana liikkeellä. Sinilläkin tuntui olevan vähemmän hyvä aamupäivä, koska se protestoi lähestulkoon jokaista raipan napautusta potkaisemalla, pukittamalla, köyräisemällä tai epämääräisellä tasajalkaloikalla. Meillä ei kummallakaan ollut oikein hyvä olo, ja siksi luovutin jo kesken tunnin. Jos ei siitä tuu mitään, kumpikaan ei nauti siitä, niin mitä järkeä on jatkaa juuri siinä hetkessä? Näillä mentiin tällä kertaa, ja ens kerralla sitten toivottavasti ihan muilla eväillä.
Tässä alkutunnin pätkässä oli vielä aineksia lähteä rakentelemaan tuntia, mutta vesi valui hanhen selästä suorastaan ryöppyämällä pois. Better luck next time :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti