lauantai 21. toukokuuta 2016

Taputeltu

  Se on taas paketissa edellistä hieman antoisampana kokonaisuutena. Jakson aikana on tullut varsinainen kielikylpy; mulle on opetettu mm. swahilia, olen käyttänyt muutamaa osaamaani venäjän fraasia, kuunnellut sujuvasti arabiaa, somaliaa ja joitakin tunnistamattomia kieliä. Tämähän on kuin lukiossa aikanaan, jossa tankattiin vieraiden kielten kursseja vain saadakseen tuntimäärät täyteen. (En kuitenkaan ole mikään kielinero!! Vaikka olen kirjoittanut pitkän ruotsin, lyhyen enkun ja valinnaisen saksan sekä lukenut erinäisiä kursseja ranskaa, matkailuranskaa, matkailusaksaa, espanjaa ja matkailuespanjaa sekä mainittua venäjää peräti yhden täytekurssin, niin kielitaito ei oikeasti kata noista yhtäkään!! Kaikki on unohdettu jo vuosia sitten käytön puutteessa.)

  TE-toimiston loppupalautteeseenkin mainitsin, että rohkeus tehdä ja haastaa on kasvanut tämän jakson aikana. Sen koen ehkä yhtenä merkittävämpänä asiana. Haluan viedä erityisasiakkaat omien toimintakykyjensä ylärajoille, niin että kapasiteetti tulee käyttöön eikä jää puolittaiseksi tai käyttämättä kokonaan. Muutamia vähän "kepillä jäätä" -tyylisiä kokeiluja on tehty ja jokaikinen niistä onnistui, ainakin jollain tavalla. Palaute asiakkailta/läheisiltä on yhäkin ollut pelkästään positiivista, joka on meille kollegan kanssa selvä merkki siitä, että meidän suunta on oikea.

  Yllättävää kyllä, en ole saanut positiivista vaikutetta pelkästään hevosmaailmaan liittyen, vaan jopa omaan arkeeni on tullut näkyviin joitain elementtejä, jotka ovat olleet hukassa vuosia. Jopa vuosikymmenen. Jokunen saatu tai hoksattu juttu on transferoitunut hevoselämästä arkeen.

                                 (Hienon kuvan nappasi Sonja mun kameralla)

  Enivei, jatko on tällä hetkellä täysin auki. TE-toimiston päätöksiä tullee syksyyn mennessä ja niissä joko myönnetään tai ollaan myöntämättä lisää työharjoittelua. Koen olevani enemmän tai vähemmän freelancer vuoden loppuun asti, tietyillä velvoitteilla. Koulutukseen itsessään ei työharjoittelua kuulu, joten toisaalta olen myös vapaa tekemään mitä huvittaa, jos yhtäkkiä alkaakin kaupan kassan hommat kiinnostaa ;) (Ei pelkoa, sillä yhden kesän nuoruudessani istuin kaupan kassalla ja hoksasin, ettei se oo ihan mun juttu...)

  Tavallaan on hetkeksi hyvä, että kaikki tämä purkautuu, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, etten jaksa enkä halua kauaa istua aloillani ja olla toimettomana. Ehkä mä tässä viikon-pari vähän tasaan, hoitelen intensiivisesti HH:ta ja keskityn omaan perheeseen. Tapaan ehkä muutamia kavereita, koska treffikutsuja roikkuu ilmassa useampia.

  Merkittävimpien asioiden joukkoon nousee ehdottomasti myös työyhteisön toimivuuden tärkeys. Kirsi on mun oikea käsi ja mä olen (luultavasti) Kirsin oikea käsi. Jos mä en haltsaa, voin luottaa siihen, että Kirsi haltsaa. Ja viceversa. Hevosiin voi luottaa. Ja jos tarviit apua korkeammalta tasolta, on tärkeä tietää, että ne on siellä selän takana saatavilla. Työyhteisö tarvitsee persoonia, jolloin koko tila valaistuu kun ne astuu sisään. Hyvän fiiliksen luojia. Ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. Tähän skaalaan kuulu tässä laskussa myös tallin kengittäjä :) Se on mun ainoa linkki entiseen paikkaan (lukuunottamatta tietty vanhoja kavereita ja tuttuja), ja jotenkin mulle tulee aina hyvä fiilis, kun seppä on paikalla talossa. Tiedän, että silloin paikalla on joku, joka tietää ja tuntee mun taidot ja kyvyt - jolle ei tartte selvittää eikä todistella mitään. Joka ei bamlaa itsestäänselvyyksiä, vain koska "jos toi ei tiedäkään". Mun potentiaali ei ole vielä käytössä, mutta paikalla on joku, joka sen tietää ja tunnustaa.

  Ehkä kuitenkin kaikkein voimakkaimmin olen saanut opetuksen siitä, ettei kannata tehdä omia oletuksia. Antaa omien luulojensa laukata. Ihminen, joka "on varmaan joku kauhea, vanha nutturapää, jolla on pipo jatkuvasti liian tiukasti päässä" ;), onkin osoittautunut mun suoranaiseksi idoliksi ja noussut vuoden aikana yhdeksi mun tärkeimmistä vaikuttajista hevoselämässä. Eikä pelkästään ammattimaisuutensa ansiosta, vaan kaiken sen sisäisen ajatusmaailman, josta mulla on paljon opittavaa. Ja jota ihailen suunnattomasti. Kaiken lisäksi se pikku perkele saa jollain ihmeellisellä tavalla olemaan heittämättä hanskoja naulaan ratsastuksen osalta, niin onko tarvetta edes sanoakaan, että tuossa on jotain tavoittelemisen arvoista.

  Kettu kuittaa ja huilailee hetken.

                                                  (Empty house syndrome)

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit