maanantai 3. lokakuuta 2016

Kun meinaa mennä ihon alle

  Luulen, että jokainen sossu, nuorisotyöntekijä, psykologi ja muut alan toimijat joutuvat ajoittain kamppailemaan sen kanssa, ettei päästä asiakkaitaan ihon alle. Vaikka takana olisi kuinka traagisia tapahtumia ja traumatisoivia kokemuksia, ei niitä voi ottaa henkilökohtaisesti kannettavakseen.

  Tämän kanssa joudun nyt kamppailemaan ensimmäistä kertaa. Vaikka itse tilanteessa olenkin onnistunut kohtuuhyvin säilyttämään ammattimaisuuden, en voi valehdella etteikö se vaikuttaisi näin työn ulkopuolellakin. Ensimmäinen haaste on pystyä suhtautumaan tilanteeseen ammattimaisesti, olematta kuitenkaan kova ja kylmä. Toinen haaste on pyrkiä pitämään ryhmän kohtelu kaikille tasavertaisena. Vaikka monesti tekisikin mieli antaa yhdelle etuoikeuksia kovien elämänkokemustensa vuoksi... Vaikein haaste on kuitenkin olla viemättä tilannetta työpaikalta kotiin. Mikä on töissä, myös jää töihin. Niinhän sen pitäisi mennä. Mutta joskus se asiakas näköjään jää päähän pyörimään. Eikä vain päähän, vaan kaivautuu ihon alle.

  Vammaisratsastuksen ohjaaja ei ole terapeutti, eikä meidän hommiin kuulu ratkoa kenenkään traumaattisia lapsuudenkokemuksia tms. Mutta hevonen eläimenä monesti avaa näitä tunnelukkoja, jolloin siinä hetkessä me joudutaan vastaanottamaan se sanoma, mikä sieltä tulee.



  Kerran esimerkiksi yksi lapsiasiakas alkoi yllättäin kertomaan mulle hyvinkin lennokasta, mutta surullista tarinaa. Luulin, että kyseessä on hyvällä mielikuvituksella varustettu lapsi ja menin kieltämättä aika hiljaiseksi kun hänen vanhempansa vahvistivat, että tarina on valitettavasti kokonaan todenperäinen ja osittain totta. Mutta vanhemmatkin olivat hieman hämmästyneitä siitä, että lapsi alkoi puhua mulle näistä asioista. Se oli se hevosen läsnäolo, joka sai lapsen puhumaan.

  Monesti olen kohdannut myös tilanteita, joissa asiakas alkaa hevosen selässä tai hoitaessaan sitä kysellä kuolemasta. En ole koskaan ohittanut aihetta, vaikka olenkin hiljaa omassa päässäni miettinyt, ovatko kysymykset esimerkiksi lapsen luontaista uteliaisuutta vai onko siellä takana jotain muuta. Olen pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin mahdollisimman neutraalisti ja ilman hurmoksellista paatosta (ts. uskonnollista näkökulmaa). Yleensä kysymykset ovat koskeneet sitä, kuinka hevonen kuolee. Mitä sille sitten tapahtuu. Mihin se sitten laitetaan. Kuinka se saadaan laitettua sinne mihin se laitetaankaan. Pidetäänkö hautajaiset. Pitääkö viedä ensin lääkäriin. Miten se mahtuu ambulanssiin.

  Yhden kerran mulle jäi itselleni tunne, etteivät erään nuoren omaiset olleet oikein tyytyväisiä siihen, että juttelin asiasta heidän lapsensa kanssa. Kuittasin vain, että meidän keskustelu oli oikein hyvähenkinen ja oman tulkintani mukaan luontaista kiinnostusta luonnollisiin asioihin. Mutta jätin sanomatta, että jos kieltäydyn asiasta keskustelemasta, se keskustelu käydään varmasti jonkun muun kanssa. Asiasta tulee tabu tai pelkoa aiheuttavat, jos asiasta keskusteleminen kielletään. Ja kieltämättä teki mieli sanoa sekin, että on hyvä asia, jos asiakas koki meidän välisen suhteen niin luottamukselliseksi, että hän uskalsi avata keskustelun aiheesta, josta ei ilmeisesti ollut halunnut keskustella omaistensa kanssa.



  Viime viikko oli taas niin hyvä viikko! Sain paljon hyvää palautetta, joka kieltämättä on aina mahtava kuulla. Varsinkin kun itsekin vielä ajoittain epäilee itseänsä. Lopputyö etenee ihan hyvään tahtiin ja uskoisin, ettei sen kanssa tule sen enempää ongelmia aikataulullisesti. Kaikki muu sitten onkin vielä täysin auki.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit