Kun katselin videoita jälkeenpäin, niin se on jossain siinä lähellä, mutta kuitenkin valovuoden päässä. Ja se jää puuttumaan nimenomaan mun käsistä. Kun se hienosäätö sieltä puuttuu, niin ne helkkarin narut ja tuntuma hevosen suuhun ei vaan voi säilyä. Sini taas ei juuri välitä, vaikka naru lyö välillä tyhjää. Sini on enemmän läsnä, kun taas Kaisa katkeaa sään (säkä) kohdalta johonkin. Tuntuu, että ratsastaa puolikkaalla hevosella, kun ei saa mitään kosketusta sinne etupäähän.
Ja jännä juttu, että nyt vasta videolta huomasin kuinka paljon asioita mulla meni ohi :D Kyllä mä videota katsoessani hoksasin heti, että nyt puhutaan mulle, mutta mulla ei oo hajuakaan siitä selässä. Joskus kun seuraan tunteja, niin olen kokoajan kärryillä mikä ohje oli kenellekin, mutta kun olen itse selässä, saa kaiken vääntää rautalangasta. Inhottavaa! Tuntee itsekin itsensä vähän, eh, vajaaksi :/
En lupaa tänne videota, koska se todellakin sattuu silmään, uskokaa pois! Mutta oli siinä joitain pieniä positiivisia yllätyksiäkin, kun oikein hakemalla haki niitä. Ja se, mistä olin ylpeä tunnin jälkeen -> tein ravista muutaman laukannoston :) Ne on mulle todella vaikeita ja Kaisan kanssa en ollut niitä koskaan vielä uskaltanut tehdä, mutta nytpäs tein. Ja ne ei näyttäneet niin hirveiltä kuin oletin. \o/ Joskus tuntuu, että voisi olla kovalla työllä ihan suht kehityskelpoinen, mutta välillä sitten taas no way! Suurin syy siihen on varmasti vielä sopeutumattomuus MS-tautiin. Joiltain osin olen asian käsitellyt ja tietyllä lailla hyväksynyt, mutta sitten on jotain, jota vastaan potkin näköjään oikein urakalla. Vaikka tiedostaen ne hyväksyn, niin tiedostamaton puoli potkii näköjään vastaan ja lujaa. En tiennyt, että tää on näin pitkä tie. Ja onneksi se ei kaikilla olekaan. Mä vaan olen ilmeisesti niin kovapäinen, että pitää tämäkin asia käydä pidemmän kautta. Mutta onneksi olen jo sen verran isot kesot saanut näytettyä MS:n suuntaan palatessani hevosten ja ratsastuksen pariin, että suunta on kuitenkin oikea.
Olen moneen otteeseen katsellut tyhjää ruutua One Noten lopputyön kansiossa. Pitäis aloittaa, mutta kun se ei nyt aloitu. Samanaikaisesti olisi niin paljon asiaa, mutta kun en oikein tiedä kuinka lähtisin sitä rakentelemaan, niin onnistun ainoastaan tuijottamaan sitä tyhjää ruutua. Neuropsykologisissa testeissä näkyi ihan sama asia. Kun oli paljon nippelinappelia, niin en saanut niitä käsiteltyä ollenkaan. Jonain päivänä se lähtee, mutta en tiedä minä.
Sama koskee taekwon-doa. Vyökokeet lähestyvät ja aion sieltä käydä jonkun natsan hakemassa. Jos seuraavaa vyöväriä havittelisin, niin pitäisi treenata. Mutta kun ei oo aikaa eikä voimia kaikkeen. Mulla on koordinaation kanssa todella paljon tekemistä ja muutamia liikkeitä, jotka pitäisi selvittää itselleen pala palalta pilkkomalla, ja ajaa sitä kautta selkärankaan, mutta kun MS. Taas se sama MS. Jos mä olisin ollut ihan hiton fiksu, niin en olisi ottanut mitään ylimääräistä tähän työharjoittelujakson ajalle. Mutta sitä fiksuutta ei nyt löytynyt, ja siksi joudun tasapainoilemaan, luopumaan ja tekemään kompromissejä.
Esikoinen sairastaa (ilmeisesti liikkeellä oleva B-influenssa), joten leviämistä odotellessa. Tuo nuorempi imuroi sen jokatapauksessa, me aikuiset ollaan kysymysmerkkejä. Ja tapani mukaan pelkään etukäteen omaa sairastumistani. Mun seuraava pahenemisvaihe on päivä päivältä lähempänä. Olen ihmeellisen kauan saanut mennä ilman niitä, mutta kyllä se sieltä vielä tulee. Ennemmin tai myöhemmin. En vain haluaisi sitä nyt tähän väliin; sotkemaan työharjoittelua ja vyökokeita. Ja siitä toipuminen ottaa oman aikansa, riippuen kuinka pahaksi se pääsee. Optimistit sanoo, että älä siitä murehdi etukäteen, se tulee kun se tulee ja murehditaan sitten. Mutta kun on sen helvetin kertaalleen elänyt, niin voin kertoa että todellakin murehdin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti