perjantai 27. marraskuuta 2015

Omat ohjat

  Mainitsin aikaisemmin tilanneeni ne Elastic Rein Insertit pehmentämään käden kovuutta (taipumus arvioida raajojen liikeratoja väärin, käden joustamattomuus hartiasta asti). Olen niitä kahdesti testannut. Rehellisesti tunnustaen en juurikaan huomaa mitään eroa (käsien tuntopuutokset), mutta uskon, että ainakin hevosella on mukavampi olla niiden kanssa.


  Tilasin myös ikiomat ohjat. Ihan sitä varten, jos satun menemään johonkin muuallekin ratsastamaan, niin on sitten ottaa omat vermeet mukaan eikä tarvitse arpoa löytyykö tallilta jotain, josta rakennella. Ja koska halusin "personoidut" ohjat (hukkailen niitä todennäköisesti pitkin kyliä...), päätin uhmata kipurajaa ja ottaa tälläiset:




   Kumiohjat, joihin olen laittanut martingaalistopparin, öö, stoppariksi Ideana on pitää oma käsi tuon stopparin edessä niin, että ohjasote pysyy tavallisena, mutta stoppari estää ohjan liukumisen pidemmäksi. Mä en jaksa puristaa nyrkkiä kiinni kuin hetkellisesti ja huomaan, että ohja valuu pikkuhiljaa pidemmäksi kädestä.


 Tarvittaessa voin kuitenkin ottaa kiinni myös stopparista, jolloin se vaatii kädeltä entistä vähemmän "puristusvoimaa" (oli pakko pistää lainausmerkkeihin, koska sana puristusvoima saa itselläni aikaan mielikuvan, jossa ohjaa puristetaan kädessä hampaat irvessä hiki otsalta valuen.



   Kun ehti 20 vuotta pitämään niitä ohjia ns. perinteisellä tavalla kädessä, on melko haastavaa yrittää yhtäkkiä vaihtaa ohjasotetta. Enkä halua toistaiseksi siihen edes yrittää lähteä. Kokeilin ohjia, joissa "nappulat" oli tehty ohjasstoppareista ja se olisi väistämättä vaatinut ohjasotteen muuttamisen stopparin ison koon vuoksi. Ehkä just ja just olisi ohjasstoppari mahtunut käteen perinteiselläkin otteella, mutta raippa ei enää mahtunut. Ja mä tarvitsen sen tikun mukaani! Käytän paljon raippaa heikentynyttä pohjevoimaa ja nopeaa lihasväsymystä kompensoimaan. Oikeastaan paras olisi ratsastaa kepit molemmissa käsissä, mutta tyydyn kyllä mielummin vaihtelemaan keppiä kädestä toiseen tarpeen mukaan.

                                                       (Vaihtoehtoinen nappulaote)

                                                        (Vaihtoehtoinen nappulaote)

  Tai sit hevosen, joka on sen verran omalla moottorilla toimiva, ettei kepua tarvi. Muttei liian, koska se ei saa häiriintyä siitä, että se pohje välillä pamahtaa kovempaa kun oli tarkoitus. Mä vaan tykkään eniten vähän vetelistä tuntijunista. Hallitsen paremmin vetelän tuntijunan kuin tumpusta karkaavan energiapakkauksen ;)







torstai 26. marraskuuta 2015

Ihania päiviä!

  Tästä on selvästi tulossa yksi vuoden parhaista viikoista! Joillekin asiakkaille olen maininnut olevani viimeistä viikkoa tällä erää töissä, ja ne reaktiot on olleet uskomattoman lämmittäviä. Osa tulee halaamaan, joku on heittäytynyt erittäin huolestuneen näköiseksi, toinen harmittelee ja oikeastaan kaikkea siltä väliltä. Kukaan ei (toistaiseksi) ole sanonut, että "hemmetin hyvä että häivyt". Toki otan vastaan tälläisenkin palautteen, joten rohkeasti vaan sanomaan, jos joku on sitä mieltä ;). Pyydän kyllä perusteluja, mutta vain ja ainoastaan siksi, että osaan kehittyä tässä duunissa!


  Myös ratsitunti oli parasta sitten 2008. Alla tämän maailman paras hevonen (ja vaikka parempi joskus löytyisikin, niin tämä todennäköisesti pitää hopeaa hallussaan omaan loppuunsa asti. Ainoastaan siellä vihreämmillä laukkaa kaksi tämän voittanutta), joka innostui vielä näyttämään itsestään meikäläiselle uusia puolia. Mä niin tykkään monipuolisista ja monitasoisista hevosista! Mitä useampi laji hevoselle sopii, sen parempi. Mitä useampi taso siitä löytyy, sen parempi. Mä tykkäsin suokistani mm. juuri siksi, että siinä oli samassa paketissa lasten talutusheppa, terapiakäyttöön soveltuva heppa, opetusratsu, kärryttelyheppa, poliisiheppa, rakuunaheppa, näytösratsu, (myös metsätyö olisi onnistunut, mutta eipä koskaan kokeiltu), kouluheppa, esteheppa (tosin enää pienempiin luokkiin onnettomuuden seurauksena), kenttäheppa, tätikuljetin, setäkuljetin, mummukuljetin, pappakuljetin, vauvakuljetin...you name it! Ainoastaan pihan koriste ei olisi käynyt. Hevonen nimittäin kaipasi töihin pääsyä eikä viihtynyt pidemmillä lomilla (laidunlomaa lukuunottamatta). Siitä tuli ärtynyt ja jopa kiukkuinen, jos se ei päässyt töihin.

  Karkasin taas aitauksesta :D Mulla on taipumusta eksyä sivuraiteille. Varmaan geeneissä, nimittäin isä oli pitkään VR:llä hommissa ;) Ratsitunti siis yllätti positiivisesti ja varsinkin hevonen. Lähti vähän tahmeasti liikkeelle; teki kyllä kaiken mitä pyydettiin, mutta oli vähän jäykähkön ja vetelän tuntuinen. Mutta sitten se käynnistyi ja samalla kaikki alemmat vaihteet hajosivat koneesta. Ei se pysynyt hanskassa kunnolla ja varsinkin kun vielä lopputunnista jalkavoimat alkaa olemaan käytetty (tosin niitä ei tarvittu eteenpäin pyytämiseen vaan lähinnä laukan säilyttämiseen [iso hevonen, menee liian vauhdikkaasti tyyliin kolme laukka-askelta mahtuu pitkälle sivulle kun taas on kurvi vastassa, pitäis vähän saada kiinni ja lyhentää laukkaa, mutta kun pohje ei jaksa ylläpitää niin se putoaa raviin. Vauhti siis ei hiljene, vain askellaji vaihtuu. Got it? Oli pakko lisätä tää selvitys, kun toi "lähtee hanskasta, mutta ei jaksa pitää laukkaa yllä" kuulosti niin absurdilta]), niin lopputulos oli lähinnä koominen, mutta silti mulla itellä oli kokoajan hyvä olo. Ja turvallinen olo. Vaikkei se ihan ollut lapasessa, niin tunsin kuitenkin että se oli siinä. Mulle toi on todella tärkeä ominaisuus hevosessa.


  Olen tänään menossa palaveriin ylempien tahojen kanssa työharjoittelun väliaikaa koskien. Siellä selviää mitä saan tai mahdollisesti en saa tehdä (mahdollisia lyhempiä keikkoja tiettyyn summaan asti?), ja varmaan seuraavan harjoittelujakson ajankohtakin. Se kietoutuu kuitenkin seuraavan koulutusjakson ympärille/eteen/taakse, joten noin maaliskuun tienoille ensi vuoden puolelle mennään ennenkuin virallisesti palaan Harmoniatallille. Jokin osoitettu, opiskelua tukeva paikkakin kuulemma saattaa tulla kysymykseen tässä työharjoittelujen välissä, veikkasi eräs asianhoitajistani, mutta rehellisesti sanoen en oikein ymmärrä mikä se voisi olla. Vammais- ja erityisryhmien ratsastusta ei tällä seudulla muut toteuta samassa mittakaavassa kuin Harmoniatalli. Puhelinmyynti ja kauppojen siivous ei tietääkseni liity tähän alaan yhtään mitenkään ;) Toki menisin mielelläni, jos jotain opiskeluun liittyvää osoitetaan (esim. ratsastusterapeutin avustaminen tms.), mutta musta toi jotenkin kuulostaa aika kaukaa haetulta vaihtoehdolta. EMT, kohtahan sen näkee.

 

tiistai 24. marraskuuta 2015

Viimeinen viikko

   Viimeistä (tällä erää) viedään. Jotta oikein harmittaisi, oli eilinen aivan huippu päivä! Yksi mahtavimmista työharjoittelun aikana. Tehtiin yksi lehtijuttu (skannailen tänne myöhemmin, ilmestyy joulukuun puolivälin tienoilla), mulla oli ihan parhaat asiakkaat avustettavana ja päivän päätteeksi vielä lisää positiivisia fiiliksiä. Eipä tästä paljon jäänyt enää puuttumaan.

  En voi kylliksi korostaa sitä hyvää tunnetta, joka tulee lasten/vammaisten/erkkojen kanssa toimimisesta. Se rehellinen palaute (joka useimmin on positiivista) on yksi kantava voima. Ja toinen yhtä suuri on se, kun saa homman toimimaan. Edellisviikolla oli haasteita erään asiakkaan kanssa, mutta tällä viikolla luotin omaan intuitioon siitä, kuinka asia ratkaistaan ja se toimi! Toinen asiakas tuli innostuneena ja hymyilevänä. Sama asiakas, joka edellisviikolla tärisi, vapisi ja ääni väristen kuiskaili, että pelottaa. Hänen kanssaan ravattiin pisimmillään puolitoista kierrosta putkeen, kun edelliskerralla aloitettiin kolmesta askeleesta. Priceless tuntuu olevan sana, jota käytän hyvin usein, mutten pysty estämään itseäni käyttämästä sitä jälleen kerran: PRICELESS!!

  (En ole ehtinyt kuvailemaan ollenkaan, joten mulla ei valitettavasti ole käyttää tuoreita kuvia tähän postaukseen. Eikä kyllä juuri vanhojakaan, koska kaikki alkavat olemaan turvassa kopioituna cd:illä (joita nyt en jaksa alkaa hakemaan ja latailemaan...) Tässä kuitenkin video Harmoniatallista:

                                                      https://youtu.be/TcDiNqUxkyk



  Omasta ratsastuksesta. Jonkinasteista motivaation palautumista on havaittavissa. Kipuilen kyllä jatkuvasti ja harvemmin selässä hyvältä tuntuukaan, mutta jo sinne meneminen on jonkinasteinen erävoitto taistelussa Heidi vs. MS. Ehkä pieni motivaatiosyöppö on se tosiasia, että voin voittaa taisteluita, mutta koko sodan tulen häviämään. Varmaankin siksi tuntuu välillä järjettömältä edes sotia, kun tietää lopputuloksen (joka on miinusmerkkinen). Toisaalta taas välillä tulee raivo. Raivo siitä, että MS ei todellakaan saa viedä ihan kaikkea mun elämästä. Se on ottanut jo niin paljon, ettei kiusallaankaan halua antaa sille vielä loppujakin. Ylämäkiä ja alamäkiä. Niitä tulee varmasti olemaan koko elämän, mutta pyrkimys on tasoittaa nousuja ja laskuja. Pieni aaltoliike on hyväksyttävä, mutta hallitsemattomat syöksyt eivät. Sairauteen sopeutumiseen kuuluu nousut ja laskut, seesteisemmät kaudet ja tapahtuvammat kaudet. Useammaltakin psykologilta/psyk.sairaanhoitajalta/lääkäriltä/tms olen kuullut, että mulla on juuri se tarvittava rohkeus ja kyky prosessoida asioita. Välillä hukkaan sen vahingossa jonnekin, mutta aikani etsiskeltyäni se yleensä löytyy jostain piilosta.

  Ratsastuksen osalta koen tällä hetkellä vaikeimpana asiana koordinaation ja tasapainon  heikentymisen. Nämä ovat aikaisemmin olleet vahvuuksiani, joten tuntuu välillä turhauttavalta selässä, kun tiedät mitä pitäisi tehdä, mutta et pysty sitä toteuttamaan. Vedän kyllä yhdestä ohjasta sujuvasti, jopa käytän toista pohjetta samanaikaisesti, mutta sitten alkaa ongelmat. Siihen mukaan vielä toinen käsi, toinen jalka ja muka vielä painoapukin? Ei onnistu! Ne ei vaan toimi yhtä aikaa. Kaksi apua samanaikaisesti on pystyminen. Joskus saattaa vahingossa heilahtaa joku kolmaskin sinne sekaan, mutta se on todennäköisesti juurikin se vahinko. Olen monesti selässä miettinyt, että jos joskus vielä sen kolmannen hevoseni hankkisin, niin se täytyy kyllä opettaa kahdella samanaikaisella avulla toimivaksi :D

  Tasapainoa pystyn onneksi harjoittamaan HH:n kanssa. Tosin en tiedä mihin asti pystyn sitä harjoittamaan ja missä kohtaa tulee sairaus vastaan. Mutta kokeilen. HH:n kanssa olen nyt mennyt poikkeuksetta joko ilman satulaa tai ratsastusvyöllä ja jossain kohtaa otan mukaan myös satulan, mutta aion repiä siitä jalustimet kokonaan irti. Sitten mennään se, mihin tasapaino riittää, ei enempää. HH:n kanssa se ei haittaa. Se on kuitenkin jo vanha papparainen ja ollut kevyellä käytöllä jo pidempään. Se saa viettää eläkepäiviä ja liikuskella vain mielenvirkistykseksi ja kuntoa ylläpitääkseen. Mutta sellainen verenmaku suussa -tyylinen liikehdintä on heitetty romukoppaan!

  Tässä HH:sta kirjoittaessani tekeekin mieli lähteä herraa katsomaan. Meillä on lunta täällä yllättävän runsaasti, joten voitaisiin tänään lähteä tutkiskelemaan uusia maastopolkuja ja ihailemaan talvista maisemaa. Oikeastaan taidankin samantien lyödä pillit pussiin ja alkaa vetämään kamppeita päälle!

 Pari kuvaa löysin vielä koneen kätköistä.





















perjantai 20. marraskuuta 2015

Ensilumi

  Tiedän! Hiljaista on taas ollut. Mun läppärin näyttö sanoi sopimuksensa irti, ja lähipäivät olen keskittynyt pelastamaan koneelta talteen kuvia ja tiedostoja. Myös koulutehtäviä.

  Tällä päivämäärällä on satanut ensilumi meidän huudeille. 7 vuotta sitten, 2008, se satoi päivää aikaisemmin. Muistan sen siitä, että talutin hevostani viimeisellä matkallaan tallista laidunpellolle, kun lumihiutaleet hiljalleen leijailivat meidän päälle.

  Tänään se sitten satoi enemmänkin tiskirätteinä HH:n niskaan.






  Mulla käynnistyy ensi viikolla viimeinen työharjoitteluviikko tällä erää.  Sen jälkeen kerkiän panostamaan tähän blogiinkin enemmän. Stay tuned!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Missä miehet ratsastaa

  On ollut vähän hiljaista täällä blogin puolella. Ei vaan meinaa aika riittää kaikkeen. Nytkin HH "varastaa" (maailman paras tapa rosvoilla!) aikaa mm. koulutehtävien teolta, joten niille pitää löytää aika muualta. Kotitöitä pitäisi saada tehtyä ja pesuekin pidettyä suurinpiirtein ruuassa. Voisin ottaa pari lisätuntia vuorokauteen ja ostaa muutaman asennettavan lisäkäden itselleni. Mutta toistaiseksi on pakko mennä näillä.

  Eikä passaa valittaa, koska tässä on enää tätä työharjoittelujaksoa jäljellä kaksi viikkoa ja sen jälkeen todennäköisesti valitan liikaa aikaa ja tekemisen puutetta ;)

  Aina silloin tällöin, tietyissä tilanteissa, sitä tulee mietittyä, kuinka hyviä ihmisiä on saanut tavata hevoselämässään aikanaan. Jos mä tarvitsen jotain, tiedän kenen puoleen kääntyä. Tai jos en tiedäkään, niin aina tuntuu löytyvän joku, joka osaa neuvoa oikeaan suuntaan. En voi niitä taustajoukoiksi nimittää, koska koen tekeväni tätä kuitenkin viimekädessä yksin, omana itsenäni, mutta jonkinlainen verkosto se on. Ihan kuin MS-taudinkin osalta. Näistä molemmista verkoistoista olen älyttömän kiitollinen! (Samalla suuri kiitos näille ihmisille! Tuskin olen älynnyt kiittää siitä.)

  Ja näistä kontakteista kuuluu kiitos myös kypärien hankinnassa. Kiitos ihanien vanhojen heppatuttujen, mulla on nyt pojille omat ratsastuskypärät ja jopa oma, sata vuotta vanha kupolinsuojani meni vihdoin vaihtoon!



  Ja pointtihan tässä on se, että säästin tässä sen verran paljon pelinappulaa, että voin ne sijoittaa lasten muihin harrastuksiin. Olen aina halunnut vilpittömästi uskoa, että jos annat omastasi, saat sen joskus myös takaisin.

  Sairastavan harrastaminen on hyvin monesti kiven alla resurssien (taloudelliset, fyysiset, henkiset, sosiaaliset esteet) puutteen vuoksi. Harrastus on kuitenkin hyvin hyvin merkittävä tekijä jokaisen hyvinvoinnissa. Omistani olen joutunut luopumaan vuosien myötä (pitkän työkyvyttömyyden vuoksi), mutta meille on isännän kanssa aina ollut tärkeää, että lapset saavat harrastaa. Mutta jos kaikki menee hyvin, saattaa mulla kohta olla hyvääkin kerrottavaa tämän asian tiimoilta. Kerron kun asia ratkeaa ;)

  Sanoin jo joskus esikoisen syntymän jälkeen, kun kyseltiin että tuleeko tästä heppapoika, hyvin painokkaasti EI. Ensin vaan harrastellaan, sitten pitää saada oma poni, sitten vähän isompi poni, sitten hevonen, sitten vähän isompi hevonen, sitten parempi hevonen, sitten vielä parempi hevonen... Kyllä te tiedätte. Ei vaiteskaan, jos ihan tosissaan puhutaan, niin hevoset ja ratsastus on mitä parhain harrastus. Uskallan jopa väittää, että vain ja ainoastaan siitä syystä musta tuli täysjärkinen ;) Ja vastuuntuntoinen, huolehtiva, varmaan työteliäskin. Ja köyhä :D Kippasin kottikärryillä kaikki rahani hevosille ja erittäin iloisin mielin. Joku hevosäijä joskus sanoikin, kun tuskailin että hevoset syö kaiken mitä automaatilta hakee, että "eksää vielä tolla kokemuksellakaan tiedä että hevoselle kannattaa antaa heinää syötäväksi?" No ehhehhee, eipä paljon kuivempaa huumoria voi hakea, mutta kieltämättä nauratti siinä kohtaa.

  Anyway, nyt mun lapset on molemmat innostuneet ratsastuksesta. Lähes joka kerta kun lähden tallille, ne kysyy että pääsevätkö hekin ratsastamaan. Nuorempi on aivan tuon meidän naapurissa asuvan vuonohevosen lumoissa. Sille se on ainoa oikea hevonen. Ja niin varmaan isännällekin. Jos se sais valita kaikista maailman hevosista, se ottais tuon vuoniksen.



 
  Video on esikoisen 7v-synttäreiltä. Keksin edellisenä päivänä, että poni pihalle vois olla kiva ylläri ja onneksi vuonis järjestyi lyhyellä varoitusajalla. Ja ehkä hieman yllätyksekseni, jokainen poika kiipesi ponin selkään. Yllätykseksi sen vuoksi, että tuossa iässä alkaa jo tämä "ratsastus on ihan tyttöjen hommaa" -lällätys, joka koitui ainakin isännän esikoispojan ratsastusharrastuksen tuhoksi. Mutta nämä kiipesivät kaikki ja jokainen tykkäsi! Harmoniatallilla ei ole omia ryhmiä pojille/miehille, eikä tule ilmeisesti olemaankaan, mutta mä itse haluan tulevaisuudessa (riippuen vähän mihin suuntaan tie vie tai on viemättä) perustaa omat ryhmät kaksilahkeisille. Lapsille sen vuoksi, että voidaan tehdä enemmän jotain ritarileikkejä ja miekalla lyöntejä yms. ja myös siksi, että ei-koko-Suomen-laajuisella-otannalla olivat monet haastattelemani pojat sitä mieltä, että on kivempaa ratsastaa poikien ryhmässä kuin tyttöjen kanssa. Ja vaikka henkilökohtaisella tasolla lapset oppivat ja etenevät eri tahtia, tuntuu vauhti pojilla olevan jokatapauksessa tyttöjä nopeampaa.

  Miesten osalta minut ensimmäisenä pysäytti jo aikaa sitten eräs ratsastava setä, joka sanoi kaipaavansa ratsastuskouluihin omia miesten ryhmiä. Kysyin miksi. Hän vastasi suurinpiirtein näillä sanoilla: "Koska tuntuu ihan hemmetin nololta siellä naisten keskellä kysellä, että kuinka näiden vehkeiden täällä kuuluisi olla kun ravi sattuu niin hemmetisti. Ja kuinka se naisopettaja muka osaisi tässä auttaa?" Hetkinen! Niin muuten, ei mulla ainakaan ole asiasta omakohtaista kokemusta enkä todellakaan osaisi asiassa neuvoa. Siksi mä pyytäisin aloittelevien miesten ryhmään paikalle silloin tällöin myös miesopettajan. Lisäksi keskustelussa tuli ilmi myös, no, millähän nimellä sitä nyt kutsuisi? Jonkinlainen miehinen itsetunto ehkä? Kun nainen menee sörkkimään miesten soppaan... Kanssaratsastajanainen alkaa jakelemaan omia neuvojaan, niin siinä kohtaa mies lyö hanskat tiskiin. Hieman kärjistetysti näin, mutta tästä asiasta me puhuttiin.



  (Tässä välissä me käytiin isännän kanssa keskustelu asiasta, ja hän oli myös selkeästi sitä mieltä, että menisi nimenomaan miesten ryhmään. Häneltä tuli hyviä argumentteja asiasta.)

  Sekaryhmät on jees, jos ne saa miehet mukaan. Mutta yksikin siitä syystä ulkopuolelle jäävä mies, on mun mielestä osoitus siitä, että miesten ryhmiä tarvitaan.

  Haluaisin nyt kuulla teiltä (sekä naisilta, miehiltä, pojilta, tytöiltä) kommentteja asiasta. Olisin todella kiitollinen, jos voisit edes muutamalla sanalla kommentoida tähän alle. (Ja taas, merkintä kommenttiin, jos et halua sitä julkaistavaksi. Luen kaikki ennen julkaisua.)

  Olisiko miehille ja pojille hyvä olla omia ryhmiä? Miksi?

  (Alkoi niin soimaan päässä tämä biisi, että se on pakko tähän linkittää)

                                              Missä miehet ratsastaa

 


maanantai 9. marraskuuta 2015

Herra H

  Hetken mielijohteesta keksin tehdä tavanomaisen postauksen sijaan vlog-postauksen. En suunnitellut tätä, annoin vaan tulla mitä mieleen juolahti. Joskus yksi tuttu sanoi, että ihana nähdä tämmöisiä selästä kuvattuja videoita, niin pääsee itsekin ratsaille. Siitä se ajatus sitten lähti ja puhelimen kamera napsahti päälle.

  Videon päätähti on nimeltään "Herra H" tai lyhyemmin "HH", mikä ei tietenkään ole hevosen oikea nimi, mutta tässä blogissa se vierailee aliaksen turvin.

 














perjantai 6. marraskuuta 2015

Not able?

  Hyvä että on vapaapäivä. Jalkoja särkee ja olo on muutenkin vähemmän hyvä. Jostain syystä pohkeet on täysin jumissa (varmaan lievää spastisuutta osittain) ja ihan kuin olisi uusi flunssa tekemässä tuloaan. Toivottavasti tämä ei mene samalla kaavalla kuin viime vuonna. Kun se ensimmäinen keuhkoputkentulehdus pääsi niskan päälle, niin sitten oltiin kevääseen asti enemmän ja vähemmän kipeänä. Uusivaa keuhkoputkentulehdusta, useita antibioottikuureja, puolikuntoisuutta, stressiä, lihasrevähtymiä yskimisestä johtuen... Ei mitään sänkyyn kaatavaa, mutta ärsyttävää kuitenkin.



  Meillä 3-v. kuopuskin tietää, että äiskän pitäisi välttää infektioita. Tai siis lapsentasoisesti hän ilmaisee sen näin: "Meille ei saa tulla pöpöjä, koska sitten äiti ei osaa enää kävellä. Mutta se voi sitten kontata." (Niinpä, miksi me aikuiset tehdään asioista niin monimutkaisia?) No, tosiasiassa viiteen vuoteen ei mikään infektio ole saanut mulle nelivetoa päälle, mutta sitäkin mahdollisuutta voi välillä hyväksikäyttää ohimennen, kun kuopus ei suostu menemään käsipesulle tarhapäivän jälkeen.

  Fakta kuitenkin on, että MS-tautia(kin) sairastavien olisi hyvä pyrkiä välttämään infektioita (helpommin sanottu kuin tehty!), koska infektio voi laukaista myös pahenemisvaiheen. Lisäksi immuunivasteeseen vaikuttava lääkitys heikentää vastustuskykyä entisestään. Oikeastaan myös siksi tämä hevosten kanssa toimiminen on todella hyvä tulevaisuuden ammatti. Harvemmin hevoset tartuttaa meikäläiseen mitään kausiflunssia ja viceversa. Ihmiset eivät yleensä tule tallille ratsastamaan kuumeessa ja huonovointisina, joten sitäkin kautta mahdollisuus saada infektio on selvästi pienempi, kuin esimerkiksi sisätyötä tekevällä asiakaspalvelijalla. Tai henkilökohtaisella avustajalla. Tai sairaanhoitajalla. Mä luotan aikuisiin ihmisiin sen verran, että he osaavat olla yskimättä ja räkimättä päin sekä huolehtia käsihygieniastaan, joten en jää neljän seinän sisälle flunssa-aikoina. MS-diagnoosin jälkeen olen vuosittainut ottanut influenssarokotteen ja rokotuttanut myös perheeni. Lisäksi tankkaan D-vitamiinia isoilla annoksilla läpi vuoden. Se riittää mihin riittää ja se tulee mikä tulee.


  Se siitä. Tilasin eilen itselleni tälläiset vekottimet:



Suomenkielistä nimeä en tiedä, mutta englanniksi Elastic Rein Inserts. Vajaa 30e postikuluineen Briteistä. Yksi heppatuttu kommentoi osuvasti Facebookissa, että "aloittelijoille ja tumpeloille". Jep,sehän minä. Uudestaan aloittelija, ikuinen tumpelo. Oikeastaan ei ollut kovin vaikea myöntää, että tarvitsen ratsastuksen apuvälineitä. Ehkä siksi, että olen hyväksynyt itselleni joskus mahdollisesti tulevat liikkumisen apuvälineet jo etukäteen. Moni taistelee sen kanssa; pitkitetään apuvälineiden käyttöönottoa (tarpeettomasti), koska ei vaan haluta asiaa myöntää ja hyväksyä. 

  Tarvitsen myös ohjat näiden kaveriksi. Löysin Ausseista megamakeet violetit ohjat, joihin olis itse voinut askarrella martingaalistoppareista nappulat,


 mutta eihän ne Suomeen toimittaneet. Tarvitsen nimittäin myös lisää jeesiä käteen. Mun nyrkki ei pysy kiinni (ei jaksa puristaa), joten ohjakaan ei pysy kädessä. Toisaalta mitä väliä sillä on, kun ei kuitenkaan tunne mitä siellä toisessa päässä tapahtuu ;) Mutta maneesissa on aivan älyttömän tylsät maisemat eikä niitä jaksa katsella tunnista toiseen. Samoja laitoja. Joten pitääkseen edes jonkinlaista mielenkiintoa yllä, on suotavaa välillä edes kokeilla jotain ratsastukseen viittaavaa toimintaa. Ratsastusta siitä ei varmasti koskaan saa (ikuinen pessimisti), mutta jos edes sinnepäin niin se kelpaa mulle. Mutta selväksi tässä on käynyt, että tarvitsee lähteä liikkeelle taas kerran ihan sieltä pohjalta. Opetella uudestaan alusti asti, uusien lähtökohtien vuoksi.



  Lonkan ojentajat jäkittää pahasti, joten ratsastan (liian) lyhyillä jalustimilla, joka vaikuttaa omasta mielestäni huonontavasti hevoseen vaikuttamiseen ja sen ympärille pääsemiseen (vaikka väliäkö sillä kun ei kuitenkaan tunne sitä täysin). Samaan sarjaan kuuluu lievä tasapainovaikeus ja keskivartaloon rajuimmin iskevä lihasväsymys. Varmaankin tästä syystä puristan polvella ja reidellä itseni satulaan. Alapohje ei jaksa samaan malliin kuin ennen (ikänsä liimakavioita puskeneena niitä on harjoitettu, heh), joten yritän suorastaan kaivertaa kantapääni ulos hevosen kyljestä toiselle puolelle. Lisäksi alapohje on juurikin tuon puskemisen takia ollut aina levoton. Kädet väsyy yläselästä lähtien sormiin asti ja mikä ilkeintä, niissä ei enää tunnu olevan itsenäisesti liikkuvia osia. Koko käsi on yhtä ja samaa rautakankea olkapäästä sormiin. Kun sormi liikkuu, liikkuu koko käsi ja toisinpäin. Enkä mä jaksa kannatella kättä, vaan haen sille tukea hevosesta.

  Kun yhdistetään noi ja lisätään vielä vasemman puolen selvemmät tuntopuutokset ja -häiriöt sekä yleinen heikkous, niin onko tässä hei oikeasti mitään järkeä? En jaksaisi aloittaa tätä samaa juttua uudestaan. Suurin lukko tässä on kuitenkin psyyke. Uskon, että pystyn selättämään nuo fyysiset ongelmat kyllä ja löytämään sen tavan, jolla ratsastaa itselle sopivammalla tavalla, mutta psyykkisesti olen luovuttanut jo vuosia sitten. Siksi tää homma on niin lukossa. Vaikka välillä yritän uskotella itselleni, että kyllä tää tästä, niin kaikkein syvimmällä on kuitenkin vahva tunne siitä, ettei tää onnistu. Eli valehtelen itselleni ja samalla tiedän totuuden sisälläni. Ja siksi mä kai oikein en haluaisikaan ratsastaa. Ratsastaa, isolla ärrällä. Mä tykkään kyllä maastoilla omaksi ilokseni kivan hevosen kanssa (ja tähän on ilmeisesti avautumassa mahdollisuuskin! Olen sunnuntaina menossa tutustumiskäynnille. Hevosen tunnen ennestään ja se on mahtava, mutta tsekkaan vielä puitteet) ja myös vähän hömpötellä kentällä/maneesissa menemään ilman ylimääräisiä silmiä, yhä omaksi ilokseni. Se riittäisi. Saisi ratsastaa ilman paineita ja vaatimuksia. Mä haluan ratsastaa, mutta en Ratsastaa. (Tai ehkä salaa haluaisin myös Ratsastaa, mutta mun psyyke ei ole tarpeeksi vahva siihen.)

  Mun pitäisi jotenkin oppia ulkoistamaan itseni itsestäni. Muita mä tsemppaan kyllä viimeiseen asti ja pyrin kaikin tavoin löytämään keinoja toteuttaa, mutta miksen pysty tekemään sitä itseni kanssa? Pitäisi sairastua jakautuneeseen persoonallisuuteen, jotta voisin ottaa itseni erilleen itsestäni ja tsempata itse sitä toista itseäni. (Käytän paljon mustaa huumoria, älkää loukkaantuko!). Olen myös taipuvainen syysmasennukseen, ja kieltämättä silläkin voi olla pieni osa tässä ratsastusasiassa. Varmaan onkin, koska nyt kun katson taaksepäin vaikka tätä blogia, on viimeaikaiset bloggaukset olleet enemmän negatiivisia kuin positiivisia.



  Joten täytynee lopettaa positiivisuuteen: Katsokaa pararatsastajia. Siellä on ihmisiä, joilla ei ole esmes käsiä tai jalkoja, ja ne ratsastaa silti. Ne kilpailee! Ja minä muka neliraajaisena en pysty ratsastamaan? Niin että mietippäs Heidi sitä pienessä päässäsi hetken aikaa.

  Positiivisuus on kuulemma asenne. Mulla on siis hommia tehtävänä.





tiistai 3. marraskuuta 2015

Fatiikki

  Fatiikki on eniten invalidisoiva MS-taudin oire. Jostain tutkimuksesta luin, että 85% kaikista MS-tautia sairastavista kärsii fatiikista jossain sairautensa vaiheessa. Fatiikki on jotain, jota terve ihminen ei voi ymmärtää. Ja siksi koitan avata asiaa tässä postauksessa.

  http://www.heseva.fi/fi/heseva-kuntoutus-fatiikki-%E2%80%93-lupa-laiskotella-vai-jotain-ihan-muuta

  Työkykyselvitystä tehdessä lääkäri pyysi kuvailemaan fatiikkia. Sanoin silloin, että "se on jotain täysin ulkona tästä maailmasta. Ihan yliluonnollista, ei sellaista voi olla". Olen kahteen otteeseen tautihistoriani aikana kärsinyt pidemmästä fatiikkiputkesta. Toinen kesti noin 1,5 vuotta ja lyhyempi "vain" 8kk. Piece of cake. Sen lisäksi fatiikki näyttäytyy päivän - parin viikon jaksoina säännöllisen epäsäännöllisesti. Se ei varoita tulostaan, tosin ajan kanssa oppii olemaan provoisomatta sen saapumista tietyillä toimilla. Se voi tulla hiljaa hiipien tai lävähtää päälle koko voimalla.

                                  (http://www.ncf-net.org/forum/2013winter1.htm)

  Siteeraan itseäni ja omia sanomisiani fatiikin ollessa päällä:

"Jos nyt kysytään, niin mä en keksi yhtään syytä, miksi elämä ois muka järkevää. Ei tässä oo mitään päätä eikä häntää. Ja jos tää elämä on tätä koko lopun aikaa, niin ei hyvä heilu. Pelkkää tappelua, jotta selviät seuraavaan päivään jatkamaan sitä tappelua."

"Ei tää **** oo ihmisen elämää! Ei tässä kitumisessa oo mitään järkeä"

"Tänään on jo elokuu. Mit vit? Viimeksi muistan ihastelleeni ensimmäisiä leskenlehtiä ja miettineeni, että ihanaa kun on kesä edessä. Nyt kun mä katson taaksepäin...ei näy oikeastaan mitään. Tämä helvetin uupumus on vienyt mun tilaisuuden elää tätä kesää. Se meni ohi, koska mä en jaksanut. Räpiköin arjen hommat läpi enkä huomannut siinä sivussa ollenkaan, että aika kului. Nukuin ohi kesän. Kun mietin kesäkuuta, mitä silloin tapahtui? En saa kiinni yhdestäkään tapahtumasta. Entäs heinäkuu? Esikoinen täytti vuosia, mutta mitä muuta? En tiedä sitäkään. Tätäkö tää on jatkossa? En muista kuolinvuoteellani muuta kuin uupumuksen? Kaikki muu menee ohi? Miksi tän pitää olla näin?!

"Kauhein tunne fatiikissa on se, ettei voi hallita omaa elämäänsä."






   Fatiikki on jotain sellaista, että toivoisin koko sydämestäni, ettei sitä koskaan, kukaan vähättelisi. Fatiikki ei aina näy päälle. Fatiikki voi olla kokonaisvaltaista, kognitiivista tai fyysistä. Annan yhden esimerkin omasta elämästä (kopioin tähän, pahoittelen että blogspot maalaa tekstin)

Olen yksin kotona (tai siis nukkuvien lasten kanssa), isäntä on töissä. Palohälytin alkaa huutamaan uutta patteria. Näinhän se sitten meni:

Hyvin selkeä ja helpolta kuulostava missio: otan siitä vanhan patterin pois, jotta piippaus lakkaa. Toteutus olikin sitten kaikkea muuta. Voitteko kuvitella, mä en saanut sitä hemmentin luukkua edes auki. Aikani väänsin ja käänsin ja tuloksena mulla oli se koko hälläri irti katosta. Istuin lattialla piippaava palohälytin sylissäni ja mietin voinko edes minä olla niin tyhmä, etten saa tätä kantta auki???

Minä sitten surkeana soittamaan isännälle että miten tää kansi aukee. Isäntä sanoi rauhallisesti puhelimeen että "Nyt rauhoitut ja katsot sitä hälytintä. Siinä lukee "auki" ja "kiinni". Löydätkö?"

"Tässä lukee paljon tekstiä, mutten tajua mikä tarkoittaa auki tai kiinni" (hätääntymistä)

"Ihan rauhassa. Katso tarkkaan. Kuvittele että se hälytin olisi yhä katossa. Katsotko oikeaa puolta?"

"Joo"

"Löydätkö?"

"EN!!! Voiks tän vääntää väkisin auki???" 

"Älä väännä"

"Mä en tajua kuinka tää aukee!!!" (nyyhkytystä) "Heitän tän tonne ulos"

"Joo, laita vaan. Mä hoidan sen kun tuun. Oo ihan rauhassa. Ei mitään hätää."

(Ja palohälytin meni terassin pöydälle piippaamaan).


  Kognitiivisen fatiikin päällä ollessa en kyennyt edes vaihtamaan palohälyttimeen patteria. Se oli yhtä vaikeaa kuin ydinfysiikka, tähtitiede ja kemian kaavat.




Tässä kerättynä kanssamäsien ajatuksia aiheesta. Allekirjoitan jokaikisen kohdan!

- Ei jaksa kuunnella, mutta ei myöskään ymmärrä, mitä toinen puhuu. Pahimmillaan kuuluu "wou-wou-wou" kuten entivanhasesta venyneestä C-kasetista.

- Pahimmillaan on fatiikki ollut sitä luokkaa, että oksetti, pyörrytti enkä mä tajunnut oikein enää mitä ympärillä tapahtui.

- Väsyttää niin, ettei jaksa ees nukkua, makaa vaan.

- Ei jaksa nousta sängystä mennäkseen vessaan, vaikka olisi hätä. Ei jaksa seistä suorassa, vaan liikkuu kumarassa. Ei jaksa seistä ilman tukea. Pystyy puhumaan, mutta ei jaksa kuitenkaan pitää silmiä auki.

- Tuijottaa tyhjyyteen näkemättä/kuulematta mitään. Niin kova väsy, kuin olisi valvonut useamman vuorokauden putkeen.

- Joku pyytää sua tekemään jotain, sä vastaat että oota mä levähdän/en jaksa tms. Se toinen ei kuule sua ja kysyy että mitä sä sanoit. Mut sun energia on kaikki mennyt siihen, kun sä vastasit ekan kerran etkä jaksa sanoa samaa uudestaan. Oot vaan hiljaa silmät kiinni ja rukoilet, et se toinen käyttää aivojaan hetken ja tajuaa, että sulla on nyt fatiikki päällä.

- Äärimmillään tulee fyysisiä oireita; tunne, ettei jaksaisi edes hengittää.

- Oon ollut sairaslomalla ja kolme päivää käymättä suihkussa ihan vaan koska en jaksanut. Oon ollut koko päivän syömättä, koska en jaksa mennä tien toiselle puolelle kauppaan. Oon pidätellyt pissaa ihan viimeiseen asti, kun en vaan jaksa nousta ja mennä vessaan.

- Makaa paikoillaan ja keskittyy vain että jaksaa hengittää. Ei pysty puhumaan eikä jaksa edes kättä liikuttaa. Raajat tuntuu todella painavilta, aivot ei kertakaikkiaan toimi kuin etanan vauhdilla.

- Makaa vaan hiljaa paikoillaan, ei jaksa puhua eikä ottaa kuulemaansa vastaan. Ihan sama mitä ympärillä tapahtuu.

- Ei jaksa puhua kuin supattamalla, ei jaksa purra ruokaa eikä oikein nielläkään.

- Sanat häviää, puhuminen vaikeaa. Ajatukset hajoaa, ei pysy kasassa. Asioiden ymmärtäminen vaikeaa. Tunneherkkyys kasvaa. Ilo ja itku herkässä.

- Pahimpia fatiikkipäiviä on ne, kun menet sängystä sänkyyn. Kun ei jaksa. Vessaan menoa (10m) täytyy suunnitella vähintään puoli tuntia sängyssä ja saatat siinäkin välissä nukahtaa.

- Imurointia hetki, makuulle, imurointia taas, makuulle, pölyjen pyyhintää, makuulle. Pyykit koneeseen, makuulle, pyykit narulle, makuulle, ruoan laitto ja syöminen, makuulle... Eli lepotaukoja joka välissä ja asiat jää vähän puolitiehen kun ei jaksa.

- Tosissaan harkitsee laskeeko alleen mielummin kuin raahaa itsensä sängystä vessaan.



  Tiesittekö muuten, että kapan vaihtaminen keittiön ikkunaan voi viedä 18 päivää? Silloinkin, kun kysymyksessä ei ole edes lamauttava fatiikki. Ihan sellainen pikkuinen vaan.

  Fatiikin ollessa vallalla, ei oikein mikään voi asiaa helpottaa, mutta yhden kerran koin pienen hetkellisen hyvän tunteen. Mun yksi tuttu laittoi mulle viestin: "Sä oot ihan v***n kova mimmi! Selviät arjesta ja lastenhoidosta vaikka jokainen päivä on taistelua". Hetkinen, niinpäs muuten selviänkin. Vaikka välillä mennään hukkuva-tarttuu-vaikka-oljenkorteen -metodilla, niin noissa lapsissa on niin valtava voima, että ne saa jotenkin luovimaan päivästä läpi.

  Onko fatiikkiin lääkettä? No, periaatteessa on, mun hyvin monella ne on käytännössä yhtä tyhjän kanssa, Niin myös mulla. Markkinoiden tehokkaimmallakin on sama vaikutus kuin purkalla. Aivan turhaa jauhamista. Efedriinipohjaista en ole koskaan kokeillut, mutta muita olen. Onneksi kuitenkin osaan nykyään olla mahdollisimman pitkälle provosoimatta fatiikkia omilla teoillani ja jos se tulee, niin yleensä on kysymyksessä ollut päivän - parin juttu (*kop kop*). Jos on tulossa oikein raskas päivä, niin saatan napata noita fatiikkilääkkeitä, jos niistä saisi edes placeboa.

                                               (http://lolzombie.com/9256/tired-dog-tired/)

  Toivottavasti pystyin tällä postauksella edes vähän avaamaan sitä, mitä fatiikki on ja miltä se tuntuu. Mulla olisi lukemattomia esimerkkejä omasta elämästä. Ylläolevat tulivat vain ensimmäisinä mieleen. Jos saan yhden toiveen esittää vielä tuon ylläolevan "älä koskaan aliarvioi fatiikista kärsivää" niin muista, että fatiikki on vakava asia. Kukaan siitä kärsivä ei ole sitä toivonut, ei välttämättä itselleen aiheuttanut ja vaihtaisi sen heti pois, jos se olisi mahdollista.


                                   (http://thejourneyofjessicad.com/tag/being-dead-tired/)







sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Putoaminen pt.7

   Mietin kauan minkä maastoutumisen valitsen tähän viimeiseksi. Enkä halua nyt kuulostaa saarnapapilta, mutta varmaan kuitenkin kuulostan tahtomattanikin. Tässä viimeisessä putoamisessa haluan tuoda esiin omaa vahvaa näkemystä siitä, että suosittelen kaikille ratsastuksen aloittaville, kokemattomille ratsastajille ja varsinkin erityisratsastajille SRL:n hyväksymää ratsastuskoulua harrastuksen aloittamiseen/jatkamiseen. Tänä päivänä edullisempi hinta saattaa houkuttaa näillä ns. villeillä talleilla, mutta panostakaa mielummin laatuun ja turvallisuuteen tässä asiassa.

  (Tässä kohtaa saatan saada sivullisia huutoja siitä, että voi "villi" tallikin olla hyvä. Varmasti voikin, mutta ihmettelen miksei siinä kohtaa haeta SRL:n luokitusta tallille. Siinä on myös etunsa. Ja itselleni henk koht tulee aina mieleen, että mikä osa tässä ei nyt täytä SRL:n vaatimuksia, kun talli ei ole hyväksytty...)

  Itse kävin nuorempana ratsastuskouluasiakkuuteni ohessa tälläisellä "villillä" tallilla useita vuosia. Nopeasti laskettuna 5 vuotta? Ehkä kuudennenkin, en muista ihan tarkkaan. Mutta kerron sen putoamisen ensin.


  Oli jouluaaton aatto, varmaankin vuonna 1992? Oltiin aamusta lähdetty mun kaverin kanssa ratsastamaan toiselle paikkakunnalle, ajatuksena ratsastaa pari tuntia ja tulla sitten kotiin. Valitsin ensimmäiseksi ratsukseni kimon, tosi kivan connemara-tamman, jolla olin jo kesällä mennyt aiemmin. Ja tykkäsin siitä kovasti. (En halua linkittää hevosen nimeä tai kuvaa tähän, en myöskään tallia. Talli lienee vielä tänä päivänäkin toiminnassa, mutten tiedä millaista toiminta tällä hetkellä on.)

  Kenttä oli jäässä, joten saatiin kehoitus mennä läheiselle pellolle ratsastamaan. Ratsastaminen tapahtui siis ilman valvontaa. Enkä tietenkään haastatellut henkilökuntaa sen enempää ratsusta siinä vaiheessa. Päästiin tallin pihasta pellolle, noin pari sataa metriä, ja kun pelto aukeni niin niin aukeni poninkin energiahanat. Ensimmäisenä se hyppäsi pystyyn, siitä loikkasi erittäin pitkään pukkisarjaan, josta erkaannuin jossain kymmenennen pukin kohdalla. Päätä en saanut ylös vaikka kuinka kiskoin. Se oli melkoista köyrypukkisarjaa. Aikansa se sitten irroitteli pellolla ja kun oli tarpeeksi juossut, niin antoi kiinni. Mutten uskaltanut siinä kohtaa, kuitenkin suht kokemattomana ratsastajana, mennä enää selkään, vaan halusin mielummin vaihtaa ponia.

  No, tallissa sitten kuulin, ettei ponilla oltu ratsastettu kesän jälkeen kertaakaan. Ihan kiva, melkein puoli vuotta tarhassa seisoskelua ja annetaan alle 4 vuotta ratsastaneelle ponitytölle. Reilu kerho.

  Eikä tää suinkaan ollut ainoa kerta kun näin tapahtui. Muistan elävästi yhdenkin kerran kun mulle annettiin "vihainen poni, joka ei ole antanut laitumelta kiinni moneen viikkoon vaan käy päälle". Meitsi kuitenkin sai sen kiinni (ja itseasiassa ilman mitään ongelmia) ja kamoja hakemaan mennessäni oli ponin satulan ja suitsien päällä niin paksu pölykerros, ettei sekään poni varmasti ollut liikkunut vähän pidempään aikaan kuin "moneen viikkoon". Tosin monta viikkoahan voi olla joko 5 tai 50. Tällä ilmeisesti lähempänä sitä viittäkymmentä.

  Tämäkin hyppäsi pystyyn heti kun sain jalkani jalustimeen. Muistaakseni siihen tuli pari tallityttöä pitämään sitä paikallaan, että pääsin selkään ja lähdin suoraan ravaamaan kentälle siitä pysähdyksestä. Tiesin silloin, että tuskin pysyn selässä jos ei lähdetä heti liikkeelle purkamaan energiaa. (Oli siihen mennessä jo kertynyt enemmän ratsastuskokemustakin. Fiksuhan olisi tässä tilanteessa juoksuttanut ponin ensin, mutta ei sillä tallilla poneja juoksuteltu. Se oli myös vähän kuin kilpailua siitä, kuka uskaltaa mennä selkään...). Ravasin kentälle ja ravasin ainakin miljoona kierrosta putkeen ja otin laukat päälle. Sen jälkeen poni oli täysin rauhallinen ja itseasiassa siitä tuli yksi mun sen paikan lempiponeista. Mutta mitä hemmetin järkeä tässäkään muka oli? Ei tasan yhtään mitään!

  Ei sitä siihen aikaan ajatellut niin paljon. Varsinkin kun piti olla olevinaan kauhean rohkea, vaikkei aina olisi ollutkaan, eikä se itsesuojeluvaistokaan ollut vielä kehittynyt täysiin mittoihin. Ja kyllähän se vähän hiveli nuoren tytön itsetuntoa, kun tunnettiin paikassa ja saatettiin tulla sanomaan, että "voisitko mennä tänään yhden tunnin (ponilla X) kun se on käyttäytynyt vähän huonosti tällä viikolla ratsastusleirillä". Sitä tunsi itsensä niin tärkeäksi ja taitavammaksi kun oikeasti olikaan! Se, alhainen hintataso ja muutamat todella kivat ponit olivatkin se, mikä sai paikkaan palaamaan vuosi toisensa jälkeen.

  Vaikka jo nuorena nähtiin tiettyjä epäkohtia tallin toiminnassa, niitä opittiin sietämään ja katsomaan läpi sormien, vaikkakin niitä jälkeenpäin kritisoitiin hyvin vahvasti. Mutta kaiken sen kokeneena, voin rehellisesti sanoa, etten omaa jälkikasvuani päästäisi missään nimessä vastaavaan paikkaan. Tässä astuu kuvaan SRL ja sen hyväksymät ratsastuskoulut. Niissä on sentään valvonta ja tietyt kriteerit on täytyttävä. Hevosten ja ponien hyvinvoinnista huolehditaan. Turvallisuudesta huolehditaan, sekä ihmisten että hevosten. Jos ratsastaja on tarpeeksi kokenut arvioimaan itse menostaan "villille" tallille, niin senkun menee. Mutta aloitteville, lapsille ja vähän ratsastuskokemusta omaaville suosittelen ehdottomasti SRL:n hyväksymää ratsastuskoulua! Erityisratsastajien kohdalla joutuu niissäkin tekemään yleensä karsintaa mm. esteettömyyden tai sopivien hevosten vuoksi.

  Itse selvisin onneksi nuoruuteni tuolla "villillä" tallilla ilman sen suurempia haavereita. Uskon sen vahvasti johtuneen myös siitä, että kävin samanaikaisesti jatkuvasti ratsastuskoulussa tunneilla ja hoidin sekä liikuttelin siellä hevosia. Opin jatkuvasti lisää, joka oli varmasti mukana toiminnassani toisella tallilla. Putoilin muutamia kertoja, mutta ne olivat lähinnä selästä kupsahtelua ilman satulaa ratsastaessa. Tuo ylläkuvattu talviputoaminen taitaa olla ainoa tuon laatuinen.

  Enkä myöskään saanut hengiltä ainuttakaan ponia. Uskokaa tai älkää, mutta näitäkin tapauksia tallilla oli. Johtuen osaamattomuudesta ja valvonnan puutteesta. Voitteko kuvitella, että joku todellakin ratsastaa hevosen kuoliaaksi? (Hmm, nyt taitaa joillakin blogin lukijoilla jo kellot soida mistä paikasta puhun.) Tässä kohtaa korostan, että paikan ponit olivat aivan ihania ja henkilökunta ainakin meille henkilökohtaisesti erittäin ystävällisiä, toimintatapa vain oli kontrolloimatonta ja rahaan perustuvaa.

  Korvaamattomia kokemuksia ja mahtavia muistoja paikka on kuitenkin jättänyt, ja voipi olla, että myös näiden seisoneiden ja jumpittelevien ponien ratsastaminen saattoi joillain tavoin ehkä kehittääkin, vaikkakin se tapahtui ilman ohjausta. Mutta toimintatapaa itsessään en tänä päivänä hyväksy, enkä suosittele vastaavaa (edes lievemmässä muodossa) kenenkään tukemaan.

  Tämä postaus on ilman kuvia, koska en halua tunnistettavuuden vuoksi skannata tähän omia kuviani, enkä laittaa mitään Harmoniatallin kuvia, jottei sitä sotketa millään lailla tähän juttuun.

 Seuraavaksi sitten toivottavasti selässä pysymisjuttuja :) Mulla on yksi kiinnostava viritys parhaillaan menossa ja se toteutuessaan (ja hyvin todennäköisesti toteutuessaan) mahdollistaa taas myös ratsastusbloggausten löytymisen täältä.