Heppakerho erkoille!

Jänis ja Kilpikonna

  Joskus hevonen voi olla niin leikissä mukana, että se pilaa koko homman. Meillä kävi juuri tällä viikolla niin.

  Yhden erkkaryhmän kanssa meillä oli leikkitunti ja yhtenä leikkinä oli "Jänis ja Kilpikonna". Leikki on simppeli. Tarkoituksena on mennä esim. radan poikki pitkältä sivulta toiselle pitkälle sivulle, joko jänis-vaihteella (mahdollisimman reippaasti) tai kilpikonnana (mahdollisimman hitaasti, kuitenkaan pysähtymättä). Jäniksenä ensimmäinen maalissa voittaa, kilpikonnana viimeinen maalissa on "paras". Samalla leikissä oppii sitä, että viimeisenä maalissa ei olekaan aina se huonoin vaihtoehto ;)

 Tässä kohdassa kannattanee varmuuden vuoksi mainita, että kilpailuhenkiset leikit eivät sovellu kaikille ratsastajille, mutta toisaalta sopivissa määrin opettavat lasta sietämään pettymyksiäkin. Ohjaajan täytyy kuitenkin olla hyvin sensitiivinen lukemaan asiakkaitaan tehdäänkö leikistä kilpailu, vai leikitäänkö muuten.

  Meillä oli iso Kaisa ja kolme ponia. Alusta asti oli siis selvää, että Kaisahan on aina ykkösenä maalissa jänisskabassa, mutta ponit saavat kilpikonnassa sopivasti tasoitusta Kaisan harppoessa isolla loikalla ensimmäisenä maaliin. Ainoa kysymysmerkki Kaisan kohdalla oli se, että kuinka halukas Hänen Korkeutensa on toimimaan ratsastajan kanssa, vai mateleeko Hän kuitenkin viimeisenä maaliin myös nopeuskisassa.

  Ensimmäinen jäniskisa näytti nopeuskilpailun luonteen. Kaisa lähti vähän tahmeasti liikkeelle, mutta ilmeisesti hoksasi homman jujun, koska nopeasti vaihtoi isommalle kaasulle ja harppoi maaliin ykkösenä. Eka erä Kaisalle 1-0. Seuraavaksi otettiin kilpikonna. Ja voi hitto, Kaisahan mateli viimeisenä maaliin ja vei toisenkin erän. Kaisa 2, muut 0. Seuraavassa jäniksessä huomasin että Kaisan ratsastaja herpaantui lähtöä odotellessa ja annoin lähtömerkin juuri silloin, jotta ponit saavat etumatkaa. Ilmeisesti Kaisa on kuitenkin niin kilpailuhenkinen, että vaikka jäi lähdössä reilusti jälkeen, niin kiri Paavon kiinni ja sortui pienimuotoiseen huijaukseen. Lauman johtajan ominaisuudessa Kuningatar veti korvat luimuun, naksautti hampaitaan ja narskautti Paavolle, joka jarrutti kuin seinään ja päästi isompiarvoisen edelleen. Kaisa 3, muut 0.

  Tässä vaiheessa Paavon ratsastaja näytti hieman pettyneeltä, koska oli odottanut voittavansa, mutta sitten kävikin näin. Selitin diskaavani Kaisan tästä erästä huijauksen johdosta, jonka jälkeen kaikki oli taas Paavon ratsastajalla hyvin ja silmiin palasi loiste. Myös Kaisan ratsastaja oli asian kanssa hyvillä mielin, koska hän ymmärsi, että hylkääminen johtui hevosesta eikä hänestä. Itseasiassa ratsastaja jopa nauroi Kaisan diskaamiselle.

  Viimeisessä kilpparissa tomppeli Kaisa vei taas erän nimiinsä ja samanaikaisesti sekä kirosin hevosen peliälyä, että olin siitä suunnattoman hämmästynyt. Nimittäin ratsastajahan ei itse pystynyt säätelemään niin paljoa. Kaisalla oli hyvin suuri osuus asiassa.

  Vaikka ratsastajat tykkäsivät leikistä, niin päätin kuitenkin vaihtaa - Kaisan ylivoimaisuuden vuoksi :D

  Mulla on jenkeistä tilattu heppaleikkikirja, jossa on joitain ihan käyttökelpoisia leikkejä. Siellä on myös leikki, jossa lasketaan vasikoita juoksemaan samalle alueelle ja ratsastajat lassoavat niitä. Eniten lassonnut voittaa... Tästä toki voisi kehitellä taitavammille ratsastajille "lassoa Erkki" -version?

K-Love

Sinnikkyys

  Palautumisviikon jälkeen alkaa draivi olla taas pikkuhiljaa kohdillaan. Lopputyötä olen saanut työstettyä yllättävänkin hyvin (vaikkakin löysin Wordistä uusia ominaisuuksia, joita oli tietenkin pakko kokeilla. Sen seurauksena lopputyöni näytti enemmänkin käsittelevän Wordin visuaalisia ominaisuuksia kuin MS-tautia ja ratsastusta :D Lähti niin sanotusti raveissa laukalle. Mutta asia on nyt korjattu).

  Tänään haluan kuitenkin kirjoittaa periksiantamattomuudesta ja sisukkuudesta. Olen tuossa kylällä jo vuoden verran katsellut erästä keski-ikäistä miestä, joka liikkuu rollaattorin kanssa. Kävelee hieman huonosti, mutta kävelee. Pitkiä matkoja. Päivittäin. Hänestä oikein huokuu ulospäin se, että hän pitää yllä omaa toimintakykyään. Olen aina ajanut autolla ohi, mutta jos joskus törmään häneen kävellen, niin varmasti pysäytän ja kerron ihailevani tuota hänen tekemistään.

  Vähän sama on eräs papparainen, joka sitkeästi lenkkeilee tätä meidän omaa kylää ympäri. Vauhtihan ei papalla päätä huimaa. Kerran me mentiin esikoisen kanssa kävelemällä ohitse. Mutta pappa hölkkää ja rispektit papalle siitä. Hänellä on aina kuulokkeet päässä ja voisin kuvitella, että luureissa raikaa Reijo Taipale tai vastaava ikivihreä artisti ;)

  Kunnon teräsmummo taas löytyy meidän taekwon-do -ryhmästä. 75-vuotias muori vetäs meikäläisen kanssa viime treeneissä - arvatkaa montako sit-upsia! Tehtiin se parityönä, joten ajattelin, että vedetään yhdessä parikymmentä tai maksimissaan 30, ja teen loput yksin. Mutta muori vaan jatkoi ja jatkoi... Tehtiin yhdessä 100. Täydet 100. Kelatkaa nyt!! Putkeen, ilman taukoja. Mummu iskee satasen tiskiin. Jeesus, että se on rautainen!! Meillä on vähän semmoinen sisäpiirin tsoukki ollut, että ollaan monesti parihommissa pari, koska hän saa ikävähennyksen ja meikä vammaisvähennyksen. Mutta tällä kertaa ei jätetty mitään armopaloja, vaan vedettiin samat kuin muutkin. Hyvä mummu!!!

  Tässä on mullekin hyvä henkisen kasvun paikka. Liian usein ajattelen, etten pysty kykenemään tai ettei se ole sen arvoista, mutta jos ylläolevat kolme pystyy, niin kyllä hitto pystyn minäkin. Piippuun en voi enkä saa itseäni vetää, mutta joskus voi käydä oman mukavuusalueensa ulkopuolella kasvakseen henkisesti vahvemmaksi.

Auta anomaalista ;)

 Tänään oli onneksi viimeinen viikoittainen ravaaminen TAYSissa. Torstai on tähän asti ollut mun ainoa aamu- ja päivävapaa päivä - tai siis olisi ollut ilman noita polikäyntejä. Nyt ne siirtyi kuukausittaisiksi sentään. Kuukausikäyntejä jatketaan vuosi. Eikä tarvitse mitenkään pelästyä; ihan oireenmukaisesta MS-taudin hoidosta kysymys. Ei sen ihmeempiä.

 Eilen skippasin illan tkd-treenit järkevänä vetona loppuviikkoa ajatellen. Kiuruveden viikonloppu painaa vielä jonkin verran. Huomasin sen ratsitunnilla taas aika radikaalisti. Taekwon-do on kuitenkin astetta raskaampi, joten luulen (tai oikeastaan tiedän) tehneeni järkivedon.

 Sopivasti käytiin lyhyesti viikonloppuna anomaliaakin (raajapuutos, epämuodostuma jne), ja itse olen saanut käteni kanssa melkoista oppia siitä nimenomaan ratsastusta ajatellen. Jos joku ei vielä tiennyt, niin tässä se tulee: on ihan hemmetin vaikea luopua yhtäkkiä yhdestä avusta kokonaan! Lisäksi vielä tuntiprutkut ovat niin fiksuja, että käyttävät tilannetta siekailematta hyväkseen päästäkseen helpommalla :D Jos tämä oma tilanteeni olisi pysyvä, alkaisin välittömästi kehittelemään itselleni toimivaa ohjaviritelmää, sekä jotain tehostamaan tarvittaessa oikeaa pohjetta. Huomasin myös eroja hevosten välillä... Kaisa käytti tilannetta hyväkseen selkeästi enemmän kuin Sini ja Asterix ;)

 Ja Kaisasta puheenollen, on myös huomattu, että mitä huonompi päivä mulla on ja mitä huonommin ratsastan, sitä paremmin hevonen toimii. Kun taas Sinin kanssa on toisinpäin. Muita en ole niin pystynyt vertailemaankaan.

 Muuten, tässä käsipuolena elellessä tarvitsee aika-ajoin apua toisilta. Mutta miksi se apu pitää aina pyytää? Miksei sitä juurikaan koskaan tarjota?

                             
                                         (Faustia kutittaa ja Erkki yrittää venyä)

Ilmeisesti Erkki ei ihan ylettynyt haluttuun kohtaan, koska Faust tuli vielä pyytämään multakin että "etsä vähän viittis?" No tottakai viitsin! Propsit Erkille sitkeästä yrittämisestä! Kyllä kaveria pitää auttaa <3

                                                (Faust viimeisteli vielä itse)

                                                       (Nyt on hyvä)

Tarinatuokio

  Olipa kerran erityisratsastaja. Erityinen ratsastaja ratsasti erityisellä hevosella erityisissä olosuhteissa ja erityisissä puitteissa. Tunnit sujuivat melko neutraalisti. Vähän ravia siellä, toinen pätkä täällä, voltin pyöräytys käynnissä - ihan tätä perus erityisratsastusta.

Eräänä päivänä erityisratsastaja kysyi: "voidaanko tällä kertaa tehdä jotain erityistä?"

Ohjaaja vastasi: "Toki! Ja mitähän se sitten olisi?"

"Avo- ja sulkutaivutusta"

"Aha...öh...tota..."

"Oon tehnyt niitä ratsastusterapiassa"

"Aha. Okei... No, voidaan toki koittaa..."

  Varmaankin melko skeptisenä, ohjaaja antaa erityisratsastajalle melko vapaat kädet alkuverryttelyyn, pyytäen kuitenkin tekemään paljon ympyröitä, voltteja ja kaarevia uria tulevia taivutusväistöjä ajatellen. Alkupalaksi ratsastaja pyöräyttää 10 metrin ravivoltin. "Mitä hittoo?!? Pystyykö se tuohon?" Näköjään, koska toistaa saman useampaan kertaan. Mitäköhän muuta sieltä vielä vakan alta löytyykään?

  Avotaivutusta tehdään pitkillä sivuilla. Pienellä sanallisella avittamisella hevonen tulee juuri ja juuri kolmeksi uraksi luettavaa väistöä, taipuen kaulasta ja jopa inansa rungosta. Kun ohjaaja avittaa ratsastajaa lisää, on lopputulos selvä avotaivutus! Oho!!

  Sulkutaivutusta kokeillaan "eskaritasolla", eli ratsastamalla pohkeenväistöä pitkää sivua pitkin ja kääntämällä sitten asetus toiseen suuntaan. Ei tarvitse taipua, ei kulkea neljällä uralla, kunhan tulee vähän sinnepäin. Mutta hupsistakeikkaa, todennäköisesti hevosella on suuri rooli tässä, sillä vaikka tullaan jalat kolmella uralla, niin selkeä taivutus on taas kaulassa ja inansa myös rungossa. Vaikea sanoa, kuinka paljon on ratsastajan vaikutusta ja paljonko hevosen vastaantulemista. Ratsastaja loistaa kuin Naantalin aurinko. Vaikkakin hevosen avustuksella, on ratsastaja saanut itselleen mahtavan kokemuksen ja todisteen omasta pystyvyydestään. Häntä on haastettu omasta, hevosen ja ohjaajan toimesta ja tehtävässä on onnistuttu. Tällä tunteella ratsastaja porskuttaa monta päivää.

 End of story.

  En kerro mistä tarina on tullut, mutta se on tosi tarina. On ihan sama kuka ratsasti, kuka ohjasi ja mikä oli hevonen. Tarinan opetus on se, että vammaisratsastaja saattaa pystyä tekemään paljon enemmän, kuin mihin hänen ajattelisi pystyvän. Hän tarvitsee vain tilaisuuden, luottamista ja kevyttä tönimistä oikeaan suuntaan.

  Tarina herätteli itseänikin. Vaikka olen mielestäni rohkealla taktiikalla muutenkin liikkeellä, niin tämä oli toinen kerta kun kyseessä on ratsastaja, joka joko tietoisesti pitää kynttilänsä vakan alla tai sitä ei ole kaivettu sieltä esiin. Ehkä siksi tämä meni osittain ihon alle, koska luulen, ettei oma kynttilänikään ole vielä näkyvillä. Se on hyvin paksun styrox-kuplamuovi -yhdistelmän alla, josta sitä joutuu kaivamaan kaksin käsin ja jopa lapiolla. Oikeastaan oikein kaivurilla. Mutta jossain tuolla syvyyksissä se on.

 Eikä WAU-elämysten tarvitse olla näin vaativia onnistumisia. Asiakas, joka on ennen ravannut vain pitkän sivun, menee yhtäkkiä koko kierroksen, on yhtä WAU. Arka ratsastaja, joka aloittaa ravaamisen kolmella askeleella, mutta menee lopputunnista jo 25 askelta, on yhtä WAU. Tai ratsastaja, joka ei uskalla irrottaa kättään ohjasta, ratsastaa loppukäynnissä molemmat kädet irti ohjista. Ja niin kauan kun näitä tilanteita tulee, se kannustaa jatkamaan, sekä ratsastaa että ohjaajaa.

Kolmas jakso

  Kiuruvedeltä palailtu. Ensimmäiselle jaksolle lähdin vähän "anteeksi kun olen olemassa" -asenteella, mutta palasin täynnä itseluottamusta. Toiselle jaksolle menin sen itseluottamuksen kanssa, mutta palasin "anteeksi kun olen olemassa" -asenteella. Itseäkin vähän jänskätti kuinka tällä kertaa käy, koska lähdin vähän noiden yllämainittujen välimaastossa. Ja vaikka kädestä johtuen koen hieman alisuoriutuneeni viikonlopusta, niin fiilis on sama kuin mennessä. Eli juuri sellainen sopiva :)

  Jouduin skippaamaan perjantain ja lauantain ratsastukset, mutta sunnuntaina päätin uskaltaa kokeilla. Me ratsasteltiin ja arvosteltiin toisillemme ratsastajamerkkiä, joten tälläinen käsipuoli vamppi oli oikein omiaan siellä seassa ;) Valitettavasti mulle tuli ikävä Harmonian hevosia... Mun hevonen ei saanut herätettyä luottamusta mussa. Se vähän katseli ja oli ajoittain hälytysvalmiudessa. Kiva hevonen muuten, mutta tässä tilanteessa ei toiminut. Mä jopa katsoin turvallisemmaksi jättää laukat välistä, koska en luottanut hevoseen ja se on silloin jo paljon se.

  Ratsikamoja ei ollut mukana, mutta lainakypärällä ja lainahanskalla pääsi riittävän pitkälle. Tuo ylläoleva kuva on aivan loistava osoittamaan kipsatun käden vaikutuksen mun istuntaan. Olen aivan toispuoleinen! Mulla siis oikea käsi on tuettu vartaloon vatsan päälle, jottei siihen kohdistu kauheaa hölskymistä, enkä pidä sillä ohjasta kiinni. Ja on muuten yllättävän vaikea ratsastaa, kun yksi raaja (ja apu) on pois käytöstä! Mielenkiinnosta muiden tehdessä omia ratojaan kokeilin kuinka takari, avo-, sulku- ja vastataivutus onnistuu. Sain kaikista jotain sinnepäin aikaiseksi, mutta eihän ne tyylipuhtaita olleet nähneetkään :D Ja rehellisyyden nimissä annetaan hevoselle tunnustusta takarin osalta, nimittäin ilman hevosen vastaantulemista en olisi sitä saanut aikaiseksi. Mun oli hirveen vaikea yrittää johtaa etuosaa kääntymään ja näin taas silmissäni sen kysymysmerkkipuhekuplan syttyvän hevosen pään päälle. Kuitenkin kun oli puoleen väliin päästy, niin se hoksas mitä tässä yritetään ja kiepautti lopun itse.

  Matkustuksesta johtuen meikä oli vähän töttöröö ja oli kohtuullisen haastava eka duunipäivä suoraan perään. Palaverissa TEAKin edustajan kanssa sovittiin, että sairasloman (eli kipsin ajan) teen sen mitä teen ja painan loput päivät etänä kouluhommia. Kipsin poiston jälkeen painotetaan sitten enemmän sitä käytännön hommaa.

Kipsikäden tilanneraportti

  Sormet alkaa pikkuhiljaa toimia ja suurimmat kivut poistuneet takavasemmalle. Välillä kuitenkin vanhasta muistista tarraan johonkin kiinni ja kipu muistuttaa piileskelevästä olemassaolostaan välittömästi. Eilen kävin ensimmäisessä kontrolliröntgenissä, jossa kaikki oli ihan niinkuin pitääkin. Heti ensi maanantaina Kiuruveden viikonlopun jälkeen on toinen kontrolliröntgen ja mikäli sekin läpäistyy...läpäisöityy...apua, kuinka se taipuu?... enivei, läpäisen sen, niin ilmeisesti leikkauspöytä on vältetty. Jos siis ymmärsin oikein asian laidan. Peukalon seutu on yhä aika turvoksissa ja peukalon liikuttaminen mahdollisimman ääriasentoihin tuntuu ilkeältä, mutta en ehkä enää kutsuisi sitäkään kivuksi.

 So far so good!

 Niin, se kolmas koulutusviikonloppu. Hitto että harmittaa tää käsi. Jätän suosiolla ratsikamppeet himaan, koska a) en pysty vetämään kahta laukkua ja b) en aio nousta vieraiden hevosten selkään. Toistaiseksi en ole nähnyt Hingunniemessä yhtään hevosta, johon uskaltaisin luottaa niin paljon. Viime jakson ratsu Fago (http://hmwithhm.blogspot.fi/2016/03/huomenta.html) oli aivan mahtava tyyppi ja varmaan lähimpänä vaatimukset täyttävää hevosta, mutta en uskalla ottaa riskiä nyt, kun eletään vielä kriittisiä aikoja luutumisen kanssa. Toinen pieni jännitysmomentti tulee VR:n suunnasta. Aikatauluja on muuteltu niin, että joudutaankin Kirsin kanssa lähtemään perjantaina entisen torstain sijasta, joka tulee haastamaan mun viikonloppuani rutkasti. Matkustaminen on mulle raskasta, ja 7 tunnin juna-bussi -säheltämisen jälkeen mun pitäis vielä pystyä opiskelemaan? No, katotaan mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Pakkaan varuilta fatiikkilääkkeet mukaan, vaikkei niistä juuri apua ole. Mutta kaikki pienikin vastaanotetaan kiitollisena!

Onnistuu!

  Koska Microsoft Lumia, niin tarvitseeko muuta sanoakaan :/ Se päivitteli itseään ja sen jälkeen ei ole kuvien siirto koneelle onnistunut. Eikä onnistu nytkään. Siksi video on valitettavasti nähtävillä vain Facebook-sivullani (työprofiilissa). Täällä.

  Tässä on vammaisratsastuksen hienoin puoli. Kun on sopivat puitteet ja olosuhteet sekä ennenkaikkea hevonen, niin on täysin mahdollista kiivetä selkään 4 päivää käden kipsauksen jälkeen (mikäli kivut siis antavat periksi). Jos mulla olisi ollut nanosekunninkaan epäilys siitä, että tämä ei olisi hallinnassa, niin en olisi tätä tehnyt.

                                                            (kopsattu FB:stä)

 Kun kotona puhelimesta katselin kuvia, joita Maria oli napsinut, niin kaikkia kuvia yhdisti yksi asia - hymy. Selkeästi nautin siitä tilanteesta, että on olemassa paikka, jossa tämä onnistuu. Ja hevonen, jonka kanssa mikä tahansa onnistuu.

 Älkääkä nyt tulkitko väärin! En missään nimessä suosittele kenellekään selkään menoa tässä tilanteessa! Mä nyt vaan teen näitä tieteellisiä ihmis- ja hevoskokeitani itseäni niissä käyttäen. Mutta muita en halua niissä käyttää tai halua teidänkään itseänne käyttävän. Itse koen tässä tilanteessa, että on psyykkisesti ja fyysisesti vahingollisempaa se, että en mene selkään kuin se, että menen. Tiedostan riskin, että jos kupsahdan enkä saa suojeltua kipsikättäni, on seuraava osoite leikkauspöytä. Siksi valitsen vain hevosista turvallisimmat <3

                                                  (Kerhoaskartelua. Superhieno!!)

Sattuuhan sitä...

 En jaksanut torstaina vielä näpytellä sen enempää kädestä ja tilanteesta jossa se meni, mutta nyt kun sinnikkäästi käyttää vasurin yhden sormen taktiikkaa, niin pikkuhiljaa jotain syntyy. Kättä särkee yhä jonkin verran eikä sitä siedä käyttää mihinkään, mutta kyllä tämä tästä.

  Itse näen tässä taas kerran selkeän syy-yhteyden mister mäsään. Totta puhuen koin samankaltaisen tilanteen jo aamupäivästä ratsailla, mutta se ei päättynyt yhtä ikävästi. Kuten olen maininnut, lämpö korostaa MS-oireita, samoinväsyminen. Mulla on lieviä tasapainohäiriöitä muutenkin, mutta suuremmat tulevat esiin juuri esimerkiksi tämän kaltaisissa tilanteissa. Ratsailla lämpö + väsähdys saivat kertaalleen tasapainoaistin heittämään voltin ts. maailma pyörähti kerran ympäri, mutta satuin juuri seisomaan paikallani hevosen kanssa. No harm done. Vähän jouduin hakemaan tukea vasemmalta puolen satulasta kädellä, mutta koska se oli hetkellinen pyörähdys niin homma normalisoitui saman tien.

  Sama pyörähdys toistui taekwon-dossa. Tällä kertaa olin jo niin sippi alkulämmittelyistä, että se pyörähdys löi myös jalat alta. Ja lopputulos oli tämä. Sen verran ehdin tajuta, että tatamiin mennään ja olen todella lähellä seinää, joten vaistomaisesti yritin välttää pään osumisen siihen ja yritin väistää oikealle. Sama vaistomaisuus otti kuitenkin kädellä vastaan kaatumisen... Kipu oli sitä sorttia, että epäilin heti että nyt meni jotain.

  Se tunne on ihan hirveä. Kun ei yhtäkkiä pysty kontrolloimaan omia jalkojaan. Olen sen muutamaan otteeseen kokenut sairastamisen aikana, yleensä juuri itselle kovavauhtisissa tilanteissa. Ehtii tiedostaa ja tuntea sen, että hallinta meni, mutta ei pysty pysäyttämään liikettä. Hetken on pelkkä vapaamatkustaja, kunnes etsit matoja maasta nokan edestä. Vitsi kun joskus saisin sen tunteen jotenkin välitettyä tänne. Liike jatkuu hetken aikaa, mutta itse ei pysty siihen vaikuttamaan. On vaan ja odottaa, koska maanpinta pysäyttää.

(http://www.telegraph.co.uk/news/picturegalleries/picturesoftheday/11824467/Pictures-of-the-day-26-August-2015.html?frame=3419116)

  Terkkari sattui olemaan vielä auki, joten nopea pyörähdys sinne ja yhtä nopea diagnoosi: "selvä murtuma". Acutaan röntgeniin ja kipsattavaksi. Kuvissa vielä näkyi, että siellä oli jokin pala pois paikaltaan, joka jouduttiin reponoimaan takaisin paikalleen. Ja ehtivät ne kipsaajat vähän laittaa mua halvallakin siinä puudutusaineen vaikutusta odotellessa ja odotin kokoajan kauhusta jäykkänä sitä "loppurusautusta" joka tulisi ihan viimeisenä. No, hyvä että on työntekijöillä huumorintaju tallella. Mua nauratti vasta myöhemmin kun tajusin vitsin (pitkät piuhat vai?).

   Nyt sitten odotellaan. Kipsaaja sanoi, että seuraavat 6 viikkoa makoilet sohvalla ja muu perhe palvelee. Ei oo vielä toteutunut. Yritin kyllä, mutta mitään ei tapahtunut, joten piti nousta itse tekemään ;)

From hell...

  Ensin kyrähtää hermo. Kiehahtaa oikein kunnolla, mutta jollain lailla pystyn olemaan päästämättä sitä siinä laajuudessa näkyviin. Mutta sisällä roihuaa oikein kunnolla. Aamupäiväaika, jolloin meikäläinen ei vielä ole valmis ratsastamaan, joten oletuksena on, ettei tunnista välttämättä tuu yhtään mitään. Päälle viimeaikaiset ratsastusongelmat, joten lähtökohtaisesti fiilis ei ole erityisen mieltä ylentävä.

  Muutaman kierroksen keventely tuntuu maratonilta. Happi loppuu eikä hengitys kulje. Aurinkokin paistaa ja lämpöä on yli 20 astetta. Tuntuu pahalta. Tekisi mieli lopettaa samantien, mutta ei pysty antamaan periksi, koska maailman paras nelijalkainen. Ja koska tunnin lopussa on toivottavasti palkinto kaikesta tästä taistelusta (kylläkin jostain mielen syvyyksistä tulleen uhkailun ja kiristyksen kautta, mutta toivottavasti se tulkittiin pilkkeenä silmäkulmassa).

  Siitä siis tämän tekstin otsikko. Syvältä se oli. Kaisa tietty on mahtava eikä hevosessa ole yhtään mitään vikaa, mutta oma olotila oli from hell. Oikeastaan pieniä positiivisia pilkahduksia tunnin aikana tuli. Välillä, ihan joskus ja jouluna, saan vahingossa kiinni Kaisasta ja hoksaan sen periaatteen millä se toimii. Itse käytän ilmaisua "nappaan kiinni". Ja se pysyy siinä hetken, kunnes taas syystä tai toisesta menetän sen tunteen. Ja jään taas odottamaan koska saan uudelleen "napattua kiinni".

  Lopputunnista hypättiin muutaman kerran. Siitä se helvetti taas aukes. Kaikella kunnioituksella itseäni kohtaan, jokaisen hypyn jälkeen päällimmäisenä oli fiilis siitä, että tämä on eläinrääkkäystä. No, ehkä se oli vähän ylidramatisoitunut tunne, mutta rehellinen kuitenkin.

  Se on liian nopeatempoista tässä kohtaa. Mun huonosti johtavat hermoradat ei ehdi mukaan hyppyyn. Mun pitäis jotenkin pystyä suorittamaan hyppy lähestymisestä alkaen hidastettuna, niin saattaisin saada kaikki kehon osat mukaan ja olla menettämättä pakan hallintaa. Varsinkin aamupäivä, lämpö ja väsymys on romuttava yhdistelmä. Tämä on ensimmäinen ongelma.

  Toinen on se, että en hahmota ponnistuspaikkaa. Mulle iskee hirveä paniikki 3-4 askelta ennen estettä, koska mulla ei ole hajuakaan mihin ollaan tulossa. Koska estekorkeus on pieni, niin periaatteessa ei pitäisi ottaa stressiä siitä mihin hevonen tulee - se pääsee kyllä yli vaikka paikaltaan, takaperin tai päällään seisten. Mutta me päästään ongelmaan yksi - en ehdi mukaan sitäkään vähää, jos mulla ei ole aavistustakaan mistä hyppy lähtee. Ja siinä kohtaa mun aivot vääntää sen eläinrääkkäykseksi (itseruoskinnan kautta).

  Olen tottunut siihen, että työ tehdään lähestymisessä ja sitten jäädään odottamaan. Simppeleimmillään. Mutta kun ei osaa ja pysty tekemään sitä työtä, niin paniikkiratkaisut puskevat esiin. Damn you Heidi!! Ei tartte sanoa, oon todella armoton itselleni. Tiedän sen.

   Tuntiratsut on monesti niin kaiken nähneitä ja -kokeneita, että pitäis vaan antaa niiden hoitaa. Mutta kun itsellä on se luonteenpiirre, että kaiken on oltava aina omissa käsissä loppuun asti, niin vaikeaksi menee.

 (Ja jos joku jäi miettimään tekstin aloitusta - että mistä sillä nyt taas hitsas kiinni, niin siitä, että mua ärsyttää joidenkin ihmisten tapa nähdä kaikki asiat vain omilla silmillään. Ollaan maailman napa, on vain omat toiveet/halut/vaatimukset ja unohdetaan kaikki muut siinä ympärillä.)
 

Yhtä jalkaa

http://www.ratsastus.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/ratsastajainliitto/embeds/ratsastajainliittowwwstructure/135676_Reilun_pelin_tyokirja_nettiin.pdf

Ylläolevasta linkistä löytyy Ratsastuksen Reilu Peli -työkirja. Paljon hyvää ja tärkeää asiaa lähes sadan sivun verran. Kannattaa tsekata!

Broken bones

 Eilinen huipentui iltamyöhällä Acutaan. Oli ranne heikompaa tekoa kuin tatami. Ja kyllä, ystäväni MS oli tunkemassa lusikkaansa soppaan ja yllä tulos. Kauniisti sanottuna "harmittaa" "ihan todella paljon" (aikuisten versiossa voit korvata sanat haluamillasi kirosanoilla, mutta kuulin juuri, että mun lukutaitoiset entiset heppakerholaiset lukee tätä, joten pakko siistiä kielenkäyttöä!)

 Ja tietenkin kyseessä oikea käsi, jotta elämästi tulisi pikkusen hankalampaa. Mutta näillä mennään ja vaikka lääkäri sanoi, ettei asiaa treeneihin eikä hevosen selkään ennen joulua, niin mitäs luulette kuinka käy? ;) Treenata voi myös jaloilla ja ratsastaa yhdellä kädellä. Ja koska Harmonian hevoset ja ramppi, niin no prob! En vain viitsinyt sanoa sitä lääkärille. Nyökyttelin vain ymmärtäväisen näköisenä.

Poniratsastusta

  Ennenkuin kukaan tekee eläinrääkkäysilmoitusta kuullessaan, että meikä on käynyt ponin selässä, niin tsekkaa tämä kuva:

  Tiedostan kyllä vahvasti itse, minkä tyyppisen ponin selkään mulla vois ylipäätään olla asiaa, joten älkää huoliko: en todellakaan kiipeä pikkuponien selkään! Jos kokoa olisi, niin ratsastaisin hyvin mielelläni Erkillä, mutta kun ei ole, niin tyydyn isompiin hevosvoimiin :)

  Ja nyt kun tämä asia on käsitelty ja todettu, ettei kuvassa oleva poni ole kovinkaan kärsivän näköinen, niin päästään asiaan. Mulla oli treffit tämän mustan hurmuripojan kanssa. Pitkään meitä oli treffeille houkuteltu, ja nyt vihdoin natsas. Haastetta toi, ei pelkkä ratsun pieni tasapainottomuus, vaan ratsastajan tasapainottomuus. Aikuisten oikeasti, nyt se on viimeistään todistettu: kerran viikossa selkään kipuaminen EI RIITÄ pitämään tasapainoa yllä! Mulla on suuria vaikeuksia itseni kanssa kun vertaa tilanteeseen, jossa kävin 3-4 kertaa viikossa hevosen selässä. Ihmettelin jo viime viikolla maastoillessani, kun hevosella tulee tukka kipeäksi. Meikä siis joutui roikkumaan ylämäissä letissä kiinni kynsin hampain, kun huojutti kovasti.

  Huomasin heti, että pelkkä keventäminen on haasteellista. Normaalistihan sen pitäisi olla ylös-alas -liikettä, mutta meikäläinen kiekkaa joka neljännellä askeleella oikean kautta, joka neljännellä vasemman ja lopuilla etu- tai takakautta. Sitten kun hevonenkin pyrki hakeutumaan painopisteen alle, niin kiltisti se yritti joka askaleella löytää paikkaansa eikä me varmaan päästy suoraan sitten askeleen askelta.

  Ilmeisesti myös lonkkanivelen liikkuvuus on taas sen verran huonompaa (ratsastamattomuuden takia), että laukka heitti mut ihan reilusti irti satulasta ja yritin sitä vähän kompensoida kolmen pisteen esteistunnalla hevosta säästääkseni. No, mehän sitten omistajan kanssa keksittiin, että aletaan hyppäämään :D Mulle se kyllä oli viikon paras idea ja otin sen syvällä kiitollisuudella vastaan. Vaikka ei otettu kuin muutama hyppy, niin voin rehellisesti sanoa, että tämä oli ensimmäinen kerta sitten terveen ratsastuksen, kun voi sanoa hypänneensä. Inansa irti enemmän maasta kuin ne aikaisemmat maahankaivetut. Kerran kävi kieltämättä mielessä (siinä kohtaa kun nostettiin ristikko pystyksi), että pitäisköhän sittenkin vetää takaisinpäin, mutta ei kehdannut. Menköön saakeli, syteen tai saveen!

Loppuun vielä todella hyvä artikkeli ratsastusterapian vaikutuksista yhdelle asiakkaalle! Myös MS mainittu ;)

http://yle.fi/uutiset/hevonen_teki_ihmeita_16-vuotiaalle_lotalle__vaikeasti_vammaisen_tyton_ryhti_suoristui_ja_han_oppi_puhumaan_sanoja/9142308

Kuulumispäivitys

  Nyt kun läppäri on saatu takaisin lävähtää silmille kaikki keskenjääneet ja tekemättömät työt. Varsinkin lopputyö karkasi valovuosien päähän enkä saa millään kiinni siitä mitä olin tekemässä. Katselen sitä hetken ja suljen huokaisten koko työn. Toivottavasti se siitä vielä aukeaa uudestaan.

  Kahden viikon päästä on seuraava koulutusjakso Kiuruvedellä ja sen jälkeen pitäisi aloittaa viimeinen kuuden viikon työharjoittelujakso. Kaikki on sen(kin) osalta vielä täysin leväällään, joten pienimuotoista stressiä alkaa pukata, jos alkaa miettimään liian perusteellisesti asioita.

  Pappaheppaa en ole nähnyt sitten viimeisen, sateisen ja nopean, porkkanoimisen. Yritin etsiä nettikauppaa, josta ostaa lisää tunteja vuorokauteen ja päiviä viikkoon, mutten löytänyt sellaista. Taekwon-do nimittäin on haukannut suuren osan viikon päivistä ja vuorokauden tunneista. On omia treenejä, molempien lasten treenejä, muita velvollisuuksia... Ja hups, siinähän se viikko taas vierähtikin. Lisäksi sain kunnian olla yhtenä koelukijana eräässä kirjaprojektissa (hevosaiheisessa, missäpä muussakaan), joten olen sitäkin oikeuttani (ja velvollisuuttani) tässä käytellyt. Luku siellä, toinen täällä, mutta hyvässä vauhdissa mennään.

  Ratsastuksista ei ole jälkipolville kerrottavaa. Olen sitkeästi käynyt sen kerran viikossa tunnilla, mutta ei se vie mua eteen eikä taakse. Tai enemmänkin taakse, jos jompikumpi noista on pakko valita. Siksi mä kaipaankin pappailua, ja yritän saada järjestettyä aikatauluja niin, että pystyn suokkipapparaisia viikko-ohjelmaan sisällyttämään.

  Tänään onneksi oli yksi lyhyt tuurauskeikka Harmoniassa, joten pääsin vähän hevosiakin lääppimään. Tosin vapaaehtoisesti lääpittäväksi tulivat vain Erkki (ei petä koskaan!!) ja yllättäen Lilli. Alinalta sain jäätävän mulkaisun, Donnalta nopean vilkaisun ja muut ignoorasivat täysin. Tai no Kaisa hieman vilkuili, mutta katsoi sitten järkevämmäksi jatkaa syömistä. Kiersin kuitenkin lääppimässä feivorittiheppani ja Erkki seurasi perävaununa selän takana. No, jos kerran muita ei kiinnosta, niin pidetään sitten Erkin kanssa nokkaseuraa. Lilli siihen välillä yritti mukaan, mutta Erkki kävi ajamassa sen aina pois.

    Sen verran puskee näköjään tuo taekwon-do -innostus mukaan tänne heppapuolelle, että heppakerholaiset puhuu tän päivän tuurauskeikan jälkeen kaikki sujuvaa koreaa :D Vanhempia nauratti lapsia hakiessa, että kaikennäköisiä taitoja sitä täällä oppiikin. NIinpä... Välillä vähän lipsahtaa ;)

Hästäkkejä pukkaa

#hetkentieonkevytkaksinkulkea #kirkkaampimaailmatiettyjenkorvienvälistä #tässäyhdet

Psykologinen testi

  Tuskin olen täällä maininnut, että isäntä lähti avoimeen yliopistoon lukemaan psykologiaa ja meikäläinen tietenkin ottaa siitä myös kaiken mahdollisen irti vilkuilemalla isännän opintomateriaalia. Yhtenä päivänä he olivat tehneet yhden psykologisen testin ja apinana halusin itsekin tehdä samaisen.

  Ja vaikka testin tulos oli itselleni selvä ja tunnistin siitä itseni todella hyvin, antoi se kuitenkin ajattelemisen aihetta.

  Tein testin kahtena eri persoonana; kotiminänä ja työminänä. Kotiminä oli hieman armollisempi eikä siitä sen enempää. Työminä taas heijasteli vahvasti sitä, minkä olen tiennytkin jo: olen yksinäinen susi. Hyvin itsenäinen, jolla on tarve saada pitää ohjat omissa käsissä. Yllätyksenä tuli se, etten saanut ainuttakaan merkintää ns. tiimiruutuun. Tarkoittaa siis että EN ole mukautuva, yhteistyöhaluinen (ööö?), sovitteleva, kuunteleva, kärsivällinen... Suoraan sanottuna en ole hyvä tiimin jäsen ollessani työläisten joukossa. Sitävastoin olen hyvin assertiivinen (http://puhetyo.fi/2013/05/15/tunnistatko-assertiivisen-aggressiivisen-ja-epaassertiivisen-viestinnan/) eli ylläolevasta linkistä kopioituna "osaan ottaa huomioon sekä omat että toisten oikeudet viestintätilanteessa". Itse tulkitsen omalla kohdalla sen osuvan nimenomaan siihen tilanteeseen, kun ollaan johtavassa asemassa.

  Tiivistettynä; olen hyvä tyyppi johtavassa asemassa, mutta ihan syvältä rivityöläisenä :D Okei... Ehkä tässä on hieman pureksittavaa ja itsereflektointia tehtävänä.

  Yhdellä sanalla testi kuvasi minua "käynnistäjänä". Olen itsenäinen, päättäväinen, käytännöllinen, nopea, tuloshakuinen, riskejä ottava, suorapuheinen ja ohjat käsissä pitävä. Tunnistan kaikki itsessäni. Seuraavaksi eniten tuloksia tuli "innostaja" -ruudusta. Sen mukaan minusta löytyy myös herkästi innostuvuutta, ulospäinsuuntautuneisuutta, eläytyvyyttä, spontaaniuutta, ennakkoluulottomuutta, välittömyyttä ja tunteiden ilmaisua sekä ihmissuhteisiin keskittyvyyttä.

  Ruudukon mukaan mua kuvasi sanat hallitseva, asiakeskeinen, ihmiskeskeinen, assertiivinen. Mukautuvuus jäi täysin miinukselle. Kotiminänä ruudukkoni ulottui myös tiimiruudukkoon, joten ilmeisesti ominaisuudet on jossain kyllä olemassa, mutta en ole osannut (tai halunnut) ottaa niitä käyttöön työelämässä.

  Testin perusteella pitää varoa jyräävyyttä. Suora ja jämäkkä, hallitseva toimija voi joskus olla suorastaan jyräävä. Se on äärilaita, johon tunnustan joskus meneväni, mutta sitä mun täytyy oppia hallitsemaan.

  Minä tunnistin itseni, tunnistitko SÄ mut?