tiistai 31. toukokuuta 2016

Kesä on kiva?

  Jos juuri tällä hetkellä kysyt, niin ei ole!! Jos eilen olisit kysynyt, niin kyllä! Riippuu aina vähän päivästä ja olotilasta. Tämän käynnissä olevan viikon olen pyhittänyt kotihommille ja HH:lle. Heppa pääsee lauantaina laitumelle, ja me on omistajan kanssa jo sovittu, että kesäkuun kumpikin pysyy omissa hommissaan; heppa syömässä ja meikä Harmoniassa. Katsellaan jatkoja sitten sen jälkeen.

  Eilen meillä oli taas yyber-mahtava lenkki papan kanssa. Lätäkössä polskimassa, vihreetä napsimassa ja vähän puskatoikkarointia sinne väliin. Ilma mitä mahtavin ja todellakin, kesä on ihana!!

  Mutta tänään taas säätiedotuksia katsellessa tajusin, ettei mulla ole mitään asiaa huomenna ratsitunnille. Jos menen koittamaan, mut saa kantaa ruumissäkissä pois (tämä on taas tätä mun mustaa huumoria, mutta noin se menee). Toinen vaihtoehto on rakentaa sellainen läpiuintiallas, josta voin muutaman kierroksen välein käydä ottamassa viilennyksen. Tosin se vaatii hevoseltakin halukkuutta uimiseen, jotta homma toimii sujuvasti ;) Sellainen ohituskaista kentän ulkopuolelle, jossa ratsastetaan vesialtaan läpi. Hevosen reenikin monipuolistuu ihan huomaamatta ja kenttäratseille hyvää harjoitusta veteen menemiseen ;)

            (Tämä!! Voisin viettää koko kesän sujuvasti kuunteluoppilaana ja ottaa samalla
              aurinkoa!       http://www.zillow.com/blog/party-ready-pools-178678/ )

  Tänään siis kesä on aivan syvältä! Jos olisin bipolaarinen, niin nyt olisi se masennusvaihe menossa. Tuntuu niin älyttömän turhalta taistella tuulimyllyjä vastaan, kun loppupeleissä ei joillekin asioille vain mahda mitään. Ja mä kun niin tarvitsisin juuri nyt noita tunteja. Hoksasin tuossa kalenteria selaillessa, että olen käynyt aika huonosti tunnilla tai ylipäätään ratsastamassa, joten aivan turha ihmetellä, miksi takapakkia tulee. Kun ei treenaa, niin ei pärjää. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessaan.

  Eilen silmäilin varovasti mun lopputyöni aihetta, ja tajusin siinä ratsastamiseen mahdollisesti vaikuttavia ms-oireita pohtiessani, että lista vaan kasvaa ja kasvaa. Ja kasvaa ja kasvaa. Iski aavistuksenomainen epätoivo siitä, etten saa koskaan tätä työtä tehtyä, jos haluan tehdä sen perusteellisesti. Mun moraali ei anna periksi mitään puolihuolimatonta töherrystä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuli haukattua aivan liian iso pala kakkua. Haluan kuitenkin olla Pelé. Erityisratsastuksen Pelé. Yhtä suvereeni omalla tontillani! Vaatimattomasti sanottuna maailman paras ;) Tämä on ensimmäinen kerta, kun haluan jotain. Aikaisemmin olen vain tyytynyt olemaan se, mitä nyt satun olemaan (menemättä sen syvällisemmin syihin miksi näin on). Se halu palaa jossain tuolla sisällä; välillä voimakkaammin, välillä MS-taudin varjossa. Mutta se palaa.


                    http://www.sportsmemorabilia.com/player/Pele


torstai 26. toukokuuta 2016

Takapakkia

  Jo aikanaan kun kalustealalla tein töitä, huomasin, ettei lomailu sovi meikälle, paitsi siinä tapauksessa, jos loma suuntautuu ulkomailla. Jos vietin loman kotona, vietin sen aina räkätaudissa. Niinpä kävi nytkin :D Joko töiden loppumisen kirous, stressin purkautuminen tai jotain muuta maan ja taivaan väliltä, mutta meitsi yskii, aivastelee ja niistää tällä hetkellä. Eikä olo olo muutenkaan kovin fressi.



  Räpellyksen kanssa täytyy taas ottaa askel tai pari taaksepäin. Jotain on nyt ihan huolella vikana, mutten ole ainakaan vielä hoksannut mitä se on. Voisin jotenkin varovaisesti ajatella, että kysymys on jollain lailla muuttuneesta lihasvoiman kasvusta, jonka vuoksi en osaa sitä suhteuttaa enää ratsastukseen? Nimittäin lihasvoima on varsinkin jaloissa kasvanut todella paljon taekwon-don myötä ja samanaikaisesti kehon kontrolli on hävinnyt ratsastuksessa. Menee jotenkin tosi nurinkurisesti, mutta niin on kuitenkin tapahtunut. Enkä mä tajua miksi. Luulis, että kropan hallinta paranee, mutta mä olen menettämässä sitä taas. Huomaan, että alkaa tulla entistä enemmän ihan perustavanlaatuisia ongelmia ja niiden määrä lisääntyy hitaasti, mutta varmasti. (En tiedä kuinka paljon lämpimät säät ovat tässä prosessissa mukana, sillä todistetusti lämpö lisää MS-taudista johtuvaa uupumista, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Mä olen kuitenkin vuosien myötä joutunut opettelemaan tuntemaan itseäni, ja uskallan väittää, että tässä on nyt jotain muutakin.)

  Tässä kohtaa pitää siis palata vähän taaksepäin ja oikeasti kelata mistä nyt tuulee. Ja ennenkaikkea, mitä voin asialle tehdä.


   Kysymyksessä ei ole etten huomaisi. Todellakin huomaan, mutten pysty tekemään asialle mitään. Ollaan taas lähes samassa tilanteessa kuin viime syksynä - hevosen ja mun väliin jää metrin tyhjä tila. Yritä nyt siinä päästä hevosen ympäri, kun välissä leijuu jokin epämääräinen ilmapatja.

  En osaa piirtää ollenkaan, mutta saadakseni ajatukseni paremmin selitettyä, yritin:


  (Aikanaan kun hevostaloutta opiskelin, piirtelin yhdellä tunnilla tylsistymistä välttääkseni jotain hevosen yritelmiä paperiin. Vierustoveri kysyi "onko tuo muurahainen?" ja vedin siitä aika selkeät johtopäätökset, ettei tää piirtäminen oo mun alaa! :D )

   Fiilis selässä on kuitenkin tällä hetkellä ylläolevan piirroksen kaltainen. Nyt pitäisi jollain ketjulla saada vedettyä tuo ukkeli tuolta ilmasta hevosen selkään, mutta tällä hetkellä mulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä kuinka se tapahtuu.

   Olen tosi analyyttinen ihminen. Mun pitää saada tietää mitä ja miksi. Niin kauan pyörin samaa ympyrää osaamatta jatkaa eteenpäin. Samasta syystä prosessi sairauden hyväksymisen kanssa on mun kohdalla hyvin pitkä. Kukaan ei pysty mulle kertomaan miksi juuri minä sairastuin. Haluan tietää!! Vaikka selviäisi, että olin teininä harvinaisen nestepäinen kakara ja siksi sain MS-taudin riesakseni, se tyydyttäisi vastauksena. Silloin tietäisin miksi. Mulle kun ei mene läpi "koska se nyt vain sattui tapahtumaan". Niin mutta miksi se tapahtui??? Ei riitä perinnöllinen alttius (jota meillä ei suvussa muuten edes ole), ei ympäristötekijät, ei epäilykset lapsena jollekin tietylle virukselle altistumisesta tai mutsin liian alhaisesta d-vitamiinitasosta yms.yms. Vasta kun joku kertoo eksaktin, tieteellisesti todistetun faktan miksi sain MS-taudin, saan oman sisäisen rauhani. En ennen sitä.

  Samaa kehää toistan ratsastuksessa. Mietin hirveän perinpohjaisesti miksi mikäkin asia tapahtui tai oli tapahtumatta. En ehkä siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin käyn sen todella tarkasti läpi. Alitajuntani työskentelee todella paljon unessa, ja mulla menee päivän tapahtumat myös uniin. Käsittelen niitä siis myös unessa. Yksi psyk.sh sanoi, että se on kuulemma mun kohdalla lahja. Että älä yritä estää sitä.


maanantai 23. toukokuuta 2016

Laiska maanantai

  Miten voikaan vuorokauteen mahtua paljon tunteja, kun aikaisemmin ne tuntui loppuvan kesken? Päivä on paras potkaista käyntiin karvaisen hevilettipapparaisen kanssa ja tekemättä oikeastaan yhtään mitään! Vain syöttelyä, ilman satulaa järven rantaan köpöttelyä, selässä loikoilua ja auringosta nauttimista. Kahden viikon päästä pappa pääsee laitumelle ja olen henkisesti varautunut siihen, että syksyllä mulla ei ole enää tasapainopappaa. Jos on, niin mahtavaa, mutta todennäköisyys vastakkaiseen alkaa olla kokoajan suurempi. Seuraavat kaksi viikkoa me tehdään just mitä huvittaa, tai ollaan tekemättä yhtään mitään. <3 









lauantai 21. toukokuuta 2016

Taputeltu

  Se on taas paketissa edellistä hieman antoisampana kokonaisuutena. Jakson aikana on tullut varsinainen kielikylpy; mulle on opetettu mm. swahilia, olen käyttänyt muutamaa osaamaani venäjän fraasia, kuunnellut sujuvasti arabiaa, somaliaa ja joitakin tunnistamattomia kieliä. Tämähän on kuin lukiossa aikanaan, jossa tankattiin vieraiden kielten kursseja vain saadakseen tuntimäärät täyteen. (En kuitenkaan ole mikään kielinero!! Vaikka olen kirjoittanut pitkän ruotsin, lyhyen enkun ja valinnaisen saksan sekä lukenut erinäisiä kursseja ranskaa, matkailuranskaa, matkailusaksaa, espanjaa ja matkailuespanjaa sekä mainittua venäjää peräti yhden täytekurssin, niin kielitaito ei oikeasti kata noista yhtäkään!! Kaikki on unohdettu jo vuosia sitten käytön puutteessa.)

  TE-toimiston loppupalautteeseenkin mainitsin, että rohkeus tehdä ja haastaa on kasvanut tämän jakson aikana. Sen koen ehkä yhtenä merkittävämpänä asiana. Haluan viedä erityisasiakkaat omien toimintakykyjensä ylärajoille, niin että kapasiteetti tulee käyttöön eikä jää puolittaiseksi tai käyttämättä kokonaan. Muutamia vähän "kepillä jäätä" -tyylisiä kokeiluja on tehty ja jokaikinen niistä onnistui, ainakin jollain tavalla. Palaute asiakkailta/läheisiltä on yhäkin ollut pelkästään positiivista, joka on meille kollegan kanssa selvä merkki siitä, että meidän suunta on oikea.

  Yllättävää kyllä, en ole saanut positiivista vaikutetta pelkästään hevosmaailmaan liittyen, vaan jopa omaan arkeeni on tullut näkyviin joitain elementtejä, jotka ovat olleet hukassa vuosia. Jopa vuosikymmenen. Jokunen saatu tai hoksattu juttu on transferoitunut hevoselämästä arkeen.

                                 (Hienon kuvan nappasi Sonja mun kameralla)

  Enivei, jatko on tällä hetkellä täysin auki. TE-toimiston päätöksiä tullee syksyyn mennessä ja niissä joko myönnetään tai ollaan myöntämättä lisää työharjoittelua. Koen olevani enemmän tai vähemmän freelancer vuoden loppuun asti, tietyillä velvoitteilla. Koulutukseen itsessään ei työharjoittelua kuulu, joten toisaalta olen myös vapaa tekemään mitä huvittaa, jos yhtäkkiä alkaakin kaupan kassan hommat kiinnostaa ;) (Ei pelkoa, sillä yhden kesän nuoruudessani istuin kaupan kassalla ja hoksasin, ettei se oo ihan mun juttu...)

  Tavallaan on hetkeksi hyvä, että kaikki tämä purkautuu, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, etten jaksa enkä halua kauaa istua aloillani ja olla toimettomana. Ehkä mä tässä viikon-pari vähän tasaan, hoitelen intensiivisesti HH:ta ja keskityn omaan perheeseen. Tapaan ehkä muutamia kavereita, koska treffikutsuja roikkuu ilmassa useampia.

  Merkittävimpien asioiden joukkoon nousee ehdottomasti myös työyhteisön toimivuuden tärkeys. Kirsi on mun oikea käsi ja mä olen (luultavasti) Kirsin oikea käsi. Jos mä en haltsaa, voin luottaa siihen, että Kirsi haltsaa. Ja viceversa. Hevosiin voi luottaa. Ja jos tarviit apua korkeammalta tasolta, on tärkeä tietää, että ne on siellä selän takana saatavilla. Työyhteisö tarvitsee persoonia, jolloin koko tila valaistuu kun ne astuu sisään. Hyvän fiiliksen luojia. Ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. Tähän skaalaan kuulu tässä laskussa myös tallin kengittäjä :) Se on mun ainoa linkki entiseen paikkaan (lukuunottamatta tietty vanhoja kavereita ja tuttuja), ja jotenkin mulle tulee aina hyvä fiilis, kun seppä on paikalla talossa. Tiedän, että silloin paikalla on joku, joka tietää ja tuntee mun taidot ja kyvyt - jolle ei tartte selvittää eikä todistella mitään. Joka ei bamlaa itsestäänselvyyksiä, vain koska "jos toi ei tiedäkään". Mun potentiaali ei ole vielä käytössä, mutta paikalla on joku, joka sen tietää ja tunnustaa.

  Ehkä kuitenkin kaikkein voimakkaimmin olen saanut opetuksen siitä, ettei kannata tehdä omia oletuksia. Antaa omien luulojensa laukata. Ihminen, joka "on varmaan joku kauhea, vanha nutturapää, jolla on pipo jatkuvasti liian tiukasti päässä" ;), onkin osoittautunut mun suoranaiseksi idoliksi ja noussut vuoden aikana yhdeksi mun tärkeimmistä vaikuttajista hevoselämässä. Eikä pelkästään ammattimaisuutensa ansiosta, vaan kaiken sen sisäisen ajatusmaailman, josta mulla on paljon opittavaa. Ja jota ihailen suunnattomasti. Kaiken lisäksi se pikku perkele saa jollain ihmeellisellä tavalla olemaan heittämättä hanskoja naulaan ratsastuksen osalta, niin onko tarvetta edes sanoakaan, että tuossa on jotain tavoittelemisen arvoista.

  Kettu kuittaa ja huilailee hetken.

                                                  (Empty house syndrome)

 

perjantai 20. toukokuuta 2016

Kliks!

  Tiedätkö sen ihanan äänen, kun asiat alkaa kolahteleen kohdalleen :) Sarjakliksahtelua parhaimmillaan! Asiat alkaa avautumaan ihan uusista näkökulmista ja ymmärrys tietyistä asioista lisääntyy. Taidan tällä hetkellä elää tämän uuden hevoselämäni parasta ja seesteisintä aikaa <3




torstai 19. toukokuuta 2016

Muita talleja -sivu

  Loin oman sivun tallisuosituksille muualla Suomessa, jotta ne löytyvät kaikki samasta listasta. Päivittelen sinne sitä mukaa kun saan suosituksia luotettavilta tahoilta tai pääsen itse tsekkaamaan paikan. Ensimmäisenä siellä on Laukanmäen talli Kiuruvedellä. Linkki löytyy myös hakemistosta omana sivunaan.

http://hmwithhm.blogspot.fi/p/muita-talleja.html

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Energize me!

  Ihan järkyttävän huonosti nukuttu yö takana ja siitä seurannut järkyttävä väsymys, mutta pieni heppakerholainen onnistui yhdellä itsensä voittamisella energisoimaan meikäläisen siinä määrin, että selvisin lopunkin työpäivän läpi. Oon niin ylpeä siitä aavistuksen arasta lapsesta, joka pelostaan huolimatta näytti itsepäiselle riiviö-Erkille, mikä on homman nimi!! Tietämättään tuo lapsi antoi mulle niin suuren energiapiikin ja henkisen hyvänolon tunteen, ettei hiljaa tosikaan. Kun yhdessä hetkessä fyysisesti pienessä ihmisessä on dinosauruksen verran voimaa. Voi kun nää tilanteet sais tallennettua videolle, jotta niitä voisi katsoa silloin kuin epätoivo iskee.


  Erkki, tuo hemmetin adhd-riiviö, joka toisissa tilanteissa on aivan turha ja toisissa maailman tärkein. Välillä maailman rasittavin pieni per**le, jolla sais heittää vesilintua. Välillä ihana halipusumussukka, jonka vaikutusta ja tärkeyttä ei voi kuin korostaa. Erkissä on kaikki perinteiset shettiksen puolet, niin hyvässä kuin pahassa <3 Erkistä joko tykkää tai sitä vihaa. Tai oikeastaan siitä tykkää ja sitä vihaa samanaikaisesti. Tai paremminkin tarpeen mukaan sitä rakastaa ja välillä vihaa. Tai oikeastaan ei tiedä rakastaako vai vihaako sitä missäkin tilanteessa. Nyt menin itsekin ihan sekaisin. Mutta sitä se Erkki tekee; saa ihmisen ihan sekaisin päästään - niin hyvässä kuin pahassa. Ja juuri siksi se on maailman paras ja ainoa oikea Erkki!

  (Viha-sanat on yliviivattu, koska en pidä siitä sanasta sen liian voimakkaan negatiivisen latauksen vuoksi, mutta en keksinyt kuvaavampaakaan.)




perjantai 13. toukokuuta 2016

Kuvapostaus

  Sain tällä viikolla napsittua kuvia hevosista, joita laitan tähän postaukseen näkyviin. Ihana kevät!!


















torstai 12. toukokuuta 2016

Keltainen


  Elämäni ensimmäiset vyökokeet takana ja kummallista kyllä, ne meni ihmeen sujuvasti. Muutamia hapuiluja tuli, jos laskenta lähti omalle kognitiolle liian vauhdikkaasti, mutta muistin liikkeet ja liikesarjat kaikki :) Jouduin kuitenkin laittamaan osittain vajaakuntoisena kaiken peliin ja vielä tänäänkin löytyy kropasta paikkoja, jotka huutaa hoosiannaa. Lähinnä tuolta heikommalta vasemmalta puolelta.


  Sain sen mitä halusin ja toivoin. Ensimmäisen värivyöni. Aloittaessani tämän uuden harrastuksen ajattelin, etten varmaankaan pysty saavuttamaan yhtään mitään sairauteni rajoittaessa. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kallistua keltaisen natsan puoleen, mutta keltainen vyö oli "not able". Ennen vyökokeita kuitenkin tajusin, että vyö on mahdollinen, mikäli kunto kestää fysiikkaosuuden. Ja nyt jälkeenpäin sanottuna, tuo vyö nasahti ehkä yllättävänkin helposti. Ja nälkä kasvaa syödessä... Nyt tekee mieli koittaa sattuisiko vihreä onnistumaan. Ja jos se onnistuu, niin ehkä vielä sininen? Mun esikoinen kysyi aionko hankkia mustan vyön. Rehellisesti vastasin hänelle, että siihen en tule koskaan (aikuisten oikeasti koskaan) yltämään, mutta ei mun tarvitsekaan. Sairaus tulee vastaan, mutta missä kohdassa? Se alkaa tässä kiinnostamaan. Toisaalta olen kyllä kohtuu tyytyväinen keltaisen vyön harrastelija loppuelämäni, jos rajoitteet tulevat jo nyt vastaan. Sain ainakin jotain ja se on pääasia.

(PS. Hankin Back on Track -nilkkatuen treenejä varten heikompaan nilkkaan, joka on kipuillut varsinkin hyppyjä tehdessä. Ja se oikeasti wörkkii! Aikaisemmin on BOTia käyttänyt vain hevosellani, mutta nyt koitin myös itseeni.)

  Sen verran vyökokeet kuitenkin verottivat seuraavalta päivältä, että ratsitunti oli pitkästä aikaa taas niitä, joiden yli saa vetää suuret punaiset henkselit ja olla koskaan enää ajattelematta koko tuntia.


   Eikä tuo murulainen tullut kyllä askeltakaan vastaan. Ei sitten pienintäkään askelta. Päinvastoin. Otti kyllä tilanteesta lähes kaiken irti! Jos jopa hevosista mitään tietämätön kommentoi tunnin jälkeen, että "hevonen taisi vähän koetella sua?", niin se kertoo mielestäni aika paljon :D Huonoin ja aneemisin tunti Sinillä tähänastisen historian aikana. Katsoin videolta eilen nopeasti kuinka karmaisevalta se ulospäin näytti ja kyllä taas silmään sattui! Sini liikkui juuri niin huonosti kuin sitä ratsastin. Se on fiksu hevonen, eikä viitsi, jos ei tarvi. Alkuverkassa tuli muutama nopea parin sekunnin välähdys, että tästä voi ehkä sittenkin vielä tulla jotain, mutta ei siitä tullut. Huononi vaan, mitä pidemmälle tunti eteni. Eteenpäinpyrkimys oli unohtunut jonnekin, enkä pystynyt väsyneillä jaloillani vaikuttamaan. Jätin kannuksetkin pois, koska Sinillä on toisessa kyljessä karvaton läntti juuri siinä kohdassa (mummu on saanut pihatossa vähän kyytiä, reilu kerho :/ ), ja kerran ehdin sen hiertämään vereslihalle ennenkuin tajusin, että se on juuri siinä kohtaa. Voisi sanoa, että olin aika aseettomana liikkeellä. Sinilläkin tuntui olevan vähemmän hyvä aamupäivä, koska se protestoi lähestulkoon jokaista raipan napautusta potkaisemalla, pukittamalla, köyräisemällä tai epämääräisellä tasajalkaloikalla. Meillä ei kummallakaan ollut oikein hyvä olo, ja siksi luovutin jo kesken tunnin. Jos ei siitä tuu mitään, kumpikaan ei nauti siitä, niin mitä järkeä on jatkaa juuri siinä hetkessä? Näillä mentiin tällä kertaa, ja ens kerralla sitten toivottavasti ihan muilla eväillä.


  Tässä alkutunnin pätkässä oli vielä aineksia lähteä rakentelemaan tuntia, mutta vesi valui hanhen selästä suorastaan ryöppyämällä pois. Better luck next time :)

tiistai 10. toukokuuta 2016

maanantai 9. toukokuuta 2016

Toka vika

  Toiseksi viimeinen viikko työharjoittelua käynnistyi. Mulla on kaksi tehtävää tekemättä, mutta saan ne kyllä tarvittaessa raavittua kasaan näiden kahden viikon aikana, jos haluan pelata varman päälle. Tai sitten jätän ne hamaan tulevaisuuteen. Juuri tällä hetkellä en jaksa niistä stressata. Kyllä ne tehtyä tulee, ennemmin tai myöhemmin.

  Perjantaina mulla oli ihanin ratsastusreissu miljoonaan vuoteen! Repäisin testiksi vielä liikkeelle ihan nakupellenä (hevonen! En itse sentään! Thank god...) eli ilman satulaa/ratsastusvyötä/yhtään mitään varmistelevaa ja vaikka asian jo etukäteen arvasin, niin hämmästyin kyllä jälleen kerran tuloksia. Edellisen kerran menin täysin ilman satulaa noin puoli vuotta sitten ja muistan sen huteran tunteen, joka mulla oli kokoajan. Kiersin vain pienen lenkin tallin ympäri, koska tuntui siltä, etten pysy kyydissä. Perjantaina tehtiin pitkä maastolenkki vuoden ihanimmassa säässä, eikä mitään vaikeuksia pysyä selässä! Mentiin melko jyrkkiä ylä- ja alamäkiä - no problem. Tosin me vaan käveltiin, mutta ensimmäistä kertaa tuli fiilis, että vaikka jonkun laukkapyrähdyksen ottaisinkin, niin selässä pysyttäisiin.

  Musta on ensiarvoisen tärkeää, että pääsen itse kokemaan ratsastamisen konkreettisia hyötyjä, jotta osaan niitä siirtää eteenpäin muillekin. Sekä teoriassa että käytännössä. Näin suuri tasapainon parantuminen (tai mun tapauksessa palautuminen) tuli kieltämättä itsellekin vähän puun takaa.

  Viime viikolla yhtenä päivänä pääsin myös pomppaamaan muutaman pikkuesteen yli ja siinä taas lävähti päin näköä tuo hyppäämisen hankaluus. Mä tiedän, rakkaat vanhat heppaystävät, jos olisitte olleet katsomassa, olisitte kuolleet nauruun yhtä varmasti kuin meikäläinen meinasi delata lämmön vuoksi. Se on vaikeeta, järkyttävän vaikeeta, mutta niin oli koko tämä ratsastuksen aloittaminenkin. Joten ehkä se siitä, kun sitkeästi vaan jaksaisi yrittää. Olen jo varmaan sata kertaa maininnut, ettei mun pää kestä pelkkää sileän vääntämistä, joten pitääkseni motivaation yllä, tarvitsen myös puomeja, kavaletteja ja pieniä esteitä.

  Huomenna on elämäni ensimmäiset vyökokeet, ja olen siinä kunnossa tällä hetkellä, että uskallan lähteä yrittämään. En yhäkään samassa kuin ennen sairastumista noin kuukausi takaperin, mutta sen verran palautunut, että mun pitäisi (uskoakseni) siitä selvitä. Jos fyysinen puoli ei ihan ole kunnossa, niin ei ole psyykkinenkään. Tuskin pystyn esilletuomaan "periksiantamattomuutta" ja "lannistumatonta henkeä", mutta nyt mennään näillä ja ensi kerralla ihan muilla. Esikoiseni nappasi itselleen omissa vyökokeissaan kolme natsaa lisää, ja olen pelkästään siitä niin ylpeä, että balanssi pysyy plussalla, vaikken itse saavuttaisi yhtään mitään.

  Äitienpäivälahjaksi sain mitsin :D Siihen on hyvä treenata potkuja ja lyöntejä kotonakin.


perjantai 6. toukokuuta 2016

Knockout

  Kerron teille, vaikka hetken harkitsinkin onko se ammatillinen suisaidi. Mutta tämä olen mä, omine rajoitteineni. Mulla hitto vie on rajoitteita, joita en halua, mutta joita en voi poistaa. Se hajottaa ja repii, mutta niiden kanssa täytyy mennä.

  Sain aika tarkalleen vuoden ja 5 kuukautta pelätä, koska SE tapahtuu. Ja kun aika kului eikä sitä tapahtunut, tuli kai jonkinlainen valheellinen tunne omasta pystyväisyydestään. MS-tauti muistaa muistuttaa ja palauttaa jalat maan pinnalle. Tai oikeastaan sen pinnan alle. Syvään mutaan, jos tarkkoja ollaan.

  Sain täystyrmäyksen. Uskon vahvasti, että oirekorostuma johtuu viime päivien lämpimästä säästä. Kevään ensimmäiset lämpimät ovat pahimmat, kun elimistö ei ole yhtään tottunut ja lämmönsäätely on täysin jumissa. Siihen päälle vajaakuntoisuus ja 6h jalkojen päällä töissä, niin PAM! Oirekorostuma pamahti päälle ja mahdollisimman väärässä tilanteessa, valitettavasti.

  Lasten ja ponien kanssa maastossa. Lenkki tehtynä, paluu kohti tallilla. Tai oikeastaan ollaan jo lähestulkoon pihassa. Kaksi helkkarin pyöräilijää tärähtää ponien näkökenttään juuri metsästä aukealle tullessa. Juuri samalla hetkellä kun saan vihdoin astuttua viimeisen puunjuuren yli maastolenkin aikana. (Olin pistänyt lenkin aikana merkille, ettei toinen jalka nouse ihan yhtä vikkelästi ja jouduin todella keskittymään ja tekemään ylimääräistä työtä varmistaakseni jalan nousun.) Tapahtuu siis tietynlainen "irtipäästäminen".

  (Tää on yksi niitä asioita, joita tarveen on vaikea ymmärtää. Kokeile! Kävele. Et joudu kiinnittämään siihen sen suurempaa huomiota. Minäpäs joudun. Jokaikisen askeleen joudun "tekemään". Keskittymään siihen, että muistan sen nostaa irti maasta. Joudun tekemään sekä fyysistä työtä että aivotyötä jokaisen askeleen eteen. Jos en sitä muista, kompastun. Ja varsinkin, jos joudun tekemään tavallista huolellisempaa työtä. Juurikin maastossa ja esim. puomityöskentelyssä maasta. Puomit ja kavaletit pyrin viimeiseen asti kiertämään itse, juuri kyseisestä syystä.)

  Ja samalla hetkellä mulla oleva johtoponi hypähtää sivullepäin yllättyessään pyöräilijöistä. Se ihan aavistuksen tönäisee meikäläistä toisella lavallaan. Yhtä aavistuksen kuin jos nyt vähän tökkäisin sua sormella. Mun tasapaino katoaa totaalisesti ja kaadun maahan ponin jalkoihin. Hetkellinen kaiken kadotus. Kaadut kuin spagetti maahan pystymättä kontrolloimaan sitä millään muotoa.

  Mulla on vielä riimunnarussa poni, johon en luota. Se ei ole tehnyt mitään ansaitakseen mun luottamuksen. Tunti on kuitenkin tavallinen ratsastuskoulun tunti, joten selässä on ihan tavallisia asiakkaita. Ei erityisratsastajia.

  Siinä on ihan muutaman sadasosan täysin musta aukko. Ensin näkyy talli, sitten yhtäkkiä mustaa ja sitten nurmikkoa. Tajuan kuitenkin, että mulla on riimunnaru yhä kädessä, mutta ajattelin, että poni on varmasti jo häipynyt tallille paniikissa. Ratsastajatyttö todennäköisesti makaa seuraavassa kurvissa ja poni karauttaa tallin pihaan. Ja todennäköisesti näin olisikin tapahtunut, ellei jostain olisi taas laskeutunut Harmoniatallin hevosten uskomaton luonne. Sen sijaan, että poni olisi saanut paniikkikohtauksen, "leader down! Äkkiä pakoon ja lujaa!", se jähmettyi kuin jääveistos. Se oli osittain mun päällä, koska se on osunut toisella takasellaan mun nilkkaan (ja sivuloikasta päätellen ja meikäläiseen osumisesta, mä olen todellakin joutunut suoraan ponin jalkoihin, mutta se on osannut asetella jalkansa hevoselle tyypilliseen tapaan - osumatta ihmiseen.) Onneksi saan sen verran nopeasti kasattua taas itseni (nämä tasapainohäiriöt ovat onneksi hyvin nopeita; tulevat ja menevät yhtä äkillisesti), että ehdin ylösnoustessani nappaamaan vielä jonon seuraavan ponin kiinni, koska tilanne tuli sille ihan yhtä yllättäen ja sen ajatuksena oli ilmeisesti ottaa vähän etäisyyttä ennenkuin kääntyy varmistelemaan, että mitä oikein tapahtui.

  Mutta vitsit mä olin raivona. Meinasin ensin purkaa raivoni niihin pyöräilijöihin, mutta tajusin onneksi ennenkuin sen tein, että mä olen vihainen MS-taudille. En kenellekään muulle. Ilman MS-taudista johtuvaa äkillistä tasapainon menetystä, tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään. Poni olisi yhäkin hätkähtänyt pyöräilijöitä, mutta vaikka vähän väistikin osuen meikäläiseen, ei se olisi normaalin ihmisen tasapainoa hetkauttanut millään lailla. Kosketus oli niin kevyt. Mutta siihen tilanteeseen se oli liikaa.

  Koska jouduin kasailemaan omaa henkistä egoani, jota rusenneltiin taas vaihteeksi sairauden toimesta, en tajunnut selittää tilannetta ratsastajille. Luulen, että ainakin se mun ponin ratsastaja pelästyi tilannetta, ehkä seuraavakin. Kaksi muuta ponia oli onneksi metsän puolella "turvassa" ja voi olla, ettei niillä ratsastajilla ole mitään hajua koko tilanteen tapahtumisesta.

  Sain kotona vielä kunnon itkupotkuraivarit. Koin itseni sanan varsinaisessa merkityksessä vammaiseksi ja etten ole oikeutettu enää toimimaan tässä työssä, koska en pysty varmistamaan asiakkaiden turvallisuutta omien rajoitteideni takia. Minä, jonka kuuluisi olla ketjun vahvin lenkki noissa tilanteissa, olenkin se heikoin lenkki, joka omilla puutteillaan aiheuttaa vaaratilanteen asiakkaille. Sitä en pystynyt nielemään.

   Tiedostan eläväni (liikaa) tunteella, joten hetken mielijohteesta nappasin tkd-reppuni mukaan ja painuin isännän kanssa salille - murskatusta itsetunnosta, särkevästä nilkasta ja laahaavasta jalasta huolimatta. Tarkoitus oli alunperin olla kuunteluoppilas Mestarin vetämissä treeneissä, mutta jokin marttyyrifiilis "vedetään nyt kaikki sitten kunnolla läskiksi kerralla" sai kuitenkin vetämään sen puvun päälle ja raahautumaan riviin. Ja olen ehdottoman tyytyväinen, että sen tein. Nimittäin treenien jälkeen tunsin itseni vahvemmaksi, kuin kertaakaan aikaisemmin. Vammaisuuden tunne hävisi kauas Siperiaan, kun kaikesta väsymyksestä, särystä ja moukaroinnista huolimatta löin ja potkin niin paljon kuin lähti. Tajusin, että tarvitsin juuri tämän kokemuksen paikkaamaan kolhaistua omanarvontuntoa. Yhtenä hetkenä olin säälittävä vammainen paska, jonka paikka ei ole työelämässä eikä varsinkaan hevosten parissa, mutta treenien jälkeen siitä tunteesta ei ollut tietoakaan. Olin takaisin geimeissä tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä, rajoitteilla joiden en anna haitata omaa tekemistä ja elämistä.


  Ja vielä poniin palatakseni. Vaikken ole aikaisemmin sille antanut mahdollisuutta, se osoitti tänään, että on siinäkin ainesta. Vaikken ihan täysin tyytyväinen olekaan sen reaktioon, niin kaikesta ennakkokäsityksestä huolimatta, se ei paennut paikalta. Joka on mun mielestä äärettömän tärkeää, varsinkin jos kysymyksessä olisi ollut erityisratsastajat. Ironista sinänsä, että juuri pari päivää sitten sanoin jollekin, että mun pitäisi antaa yleensäkin hevoselle toinen mahdollisuus, eikä tuomita sitä ensimmäisen perusteella. Se tapahtui mm. Sinin ja Faustin kanssa. Ensimmäisestä löin niille leiman "ei kelpaa" päähän, mutta molemmat ovat tosissaan lunastaneet paikkansa mun silmissä. Ehkäpä mä alan siis tätäkin ponia tarkastelemaan vähän toisessa valossa, koska selkeästi siinäkin on ainesta. Ainesta, jota en ole huomannut, koska en ole antanut sille mahdollisuutta.

  Minäkin siis opin eilen jotain. Jos joskus luopuu kovapäisyydestään ja ehdottomuudestaan, saattaa nähdä jotain aivan uutta ja yllättävää. Ja joskus sitä voi tulla jopa niin suurissa määrin, että se muuttaa asiat lähes päälaelleen. Sini, tuo ruma, hajuton, mauton, mitäänsanomaton hiirulainen, on kohonnut mun kaikkien aikojen hevosten TOP vitoseen. Heti mun omieni taakse. Yhdessä Kaisan kanssa.


keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Unohtelua ja pidempiä jalustimia

  Kun tässä nyt on kokoajan monta rautaa tulessa, niin alkaa nämä arjen pikkuasiat karkaamaan käsistä, kun yrittää pitää ne muualla hallussa. Ensimmäisenä se tällä kertaa on heijastunut lääkkeisiin :) Sunnuntaina dosettia täyttäessäni huomasin, että Gilenyat (MS-lääke) on aivan loppu; tasan 2 jäljellä. Sunnuntaille ja maanantaille. Apteekki ei ota puheluita vastaan sunnuntaisin ja lääke on erillistilattava (eli ei varastossa vakiona). Ja taukoa ei olisi hyvä tulla, koska se vaatii poliklinikalla uudelleenaloituksen. Damn! Maanantai-aamuna soitto apteekkiin, että tilatkaa äkkiä ja samalla selvisi, että joku ihana ihminen oli syystä tai toisesta jättänyt lunastamatta oman kuukauden annoksensa, joten sain samantien haettua sen yhden paketin apteekista. \o/

  Eilen illalla havahduin siihen, että melatoniinia on kaksi jäljellä purkissa. Niin, joka ilta niitä sieltä napsin, mutta vasta nyt se jysähti kaaliin, että tarttis ehkä tehdä näillekin jotain... Joskus ei vaan tajua, vaikka se on siinä nenän edessä (vertauksena vuoden 2011 työkokeilu tallilla, kun etsin tiettyä hevosta tallista. Se oli käytävällä kiinni ja kuljin useaan otteeseen sen ohi nostelemalla ketjuja matkalla, mutten tajunnut että se on siinä :D Ehkä inansa nolotti, kun kysyin missä hevonen on, kun en löydä sitä mistään. "Eh, tossahan se seisoo kahden metrin päässä!" "No katos vaan...")

  Mutta melatoniiniin palatakseni, meikä sitten delegoi sen haun apteekista isännälle, joka tietenkin soittaa apteekista, että resepti on mennyt vanhaksi... Voi vitalis!! Ja samalla ystävällinen apteekkari oli tsekannut mun tietoni, että siellä on toinenkin respa vanhentunut ja sekin on multa loppu. Näin ne normaalisti hallussa olevat asiat alkaa karkaamaan käsistä, kun on liikaa kaikkea meneillään, joten toivon rakkaat ystävät ja tuttavat, että ymmärrätte viimeistään nyt, miksi joudun niin usein (lähes jokakerta) vastaamaan kieltävästi kun pyydätte jotain :(  Ennen mulla oli sata asiaa samaan aikaan hallussa, mutta nykyään ei kapasiteetti riitä kuin hädin tuskin pariin. Enkä mä pidä siitä todellakaan, mutta se ei oo nyt pelkästään musta kiinni. Syyttäkää tota hemmetin mäsää. Se vie salakavalasti ja toisaalta röyhkeästi asioita omaan pussiinsa.

  Tästä me just tällä viikolla puhuttiinkin yhden asiakkaan kanssa. Että se ei kysele, se vaan ottaa, eikä me voida sille mitään.

  Ja vielä kerran melatoniiniin palatakseni, se on mulle tärkeä valmiste, koska en nukahda iltaisin ilman sitä. Tai ehkä nukahdan, mutta monta tuntia myöhemmin kuin sen kanssa. Melatoniinin ottamisesta uni tulee aika tarkkaan puolen tunnin päästä, ja se mahdollistaa mulle täysipainoiset unet. Univelka, pienikin, ruokkii fatiikkia samantien, joten uni on se, josta en koskaan tingi! Siksi mä en käy iltahulinoissa, en baareissa, en yhtään missään. Koska hinta sille on seuraavana päivänä liian kova. Elämä on valintoja, joskus pakotettuja valintoja. Mä sanon aina, että mun nukkumaanmenoaika on yhdeksältä. Yleensä sille hyväntahtoisesti naureskellaan ja se mielletään tsoukiksi, mutta se on aivan sataprosenttisesti totta.

  Nyt mä sitten toivon, että resepti uusitaan pikaisesti, jottei elämä heilahda kovin paljoa radaltaan.



  Hevosista vielä. Pääsin palaamaan eilen pitkästä aikaa hevosen selkään. Tai no oli siinä yks HH-käynti välissä, mutta tekemään. Ratsastamaan. Tai ainakin yrittämään ratsastamista. Vaikka epätoivoiseksi räpellykseksi se hyvin usein kääntyy kaikesta yrityksestä huolimatta. Vihdoin uskalsin ja pystyin pidentämään jalustimiani, ja se tuntui ihan hyvältä. Puutteellisen kehonhallinnan vuoksi olin turvautunut ratsastamaan melko lyhyillä jalustimilla, koska paketti pysyy paremmin kasassa niin. En tiedä miksi, mutta se vain pysyy. Lisäksi lonkka ei ole tahtonut avatakaan jalkaa kovin paljoa pidemmäksi, joten ihan fyysisetkin syyt on olleet siinä mukana. Mutta nyt repäisin ja pidensin, ja yllätyksenä tuli se, että lonkka on alkanut antaa periksi!! Olen ihan varma, että syy siihen löytyy taekwon-dosta. Potkuista eteen ja sivuille, pitkistä venytyksistä eteen ja sivulle. Varsinaista kiristystä ei tuntunut missään kohdassa, ainoastaan tavallista lihasväsymystä kun jalka joutui itselleen uuteen (tai "uuteen") asentoon.

  Jonkin verran jalustin seilasi jalassa edestakaisin. Varsinkin väsymisen kohdalla yritin väkisin vetää pakettia kasaan lyhyempään jalustinmittaan, ja normaalissa liikkeessä ajoittaisiin kontrollin katoamisiin reagoin samalla tavalla. Mutta harjoitukset jatkuu, kyllä se siitä vielä asettunee!!

  Ja kai se niin menee, että ihmisen mieli pyrkii kultaamaan muistot. Nyt kun mulle huomautettiin taaksepäin ajattelevasta kädestä, niin muistin samantien, että mulle on siitä mainittu myös terveessä hevoshistoriassani. Olin sen täysin unohtanut enkä varmaan olisi (koskaan?) muistanutkaan ilman mainintaa. Tärkeää se on tiedostaa juuri siksi, että jos se on koko elämän ollut taaksepäin, niin se on aika tiukasti selkärangassa, jolloin sen muuttaminen vaatii paljon enemmän pitkäjänteistä tiedostavaa työtä.

  Nyt mun on ihan pakko lähtee töihin tästä hörisemästä!!