tiistai 26. tammikuuta 2016

Tasapainoa alkaa löytymään

  Oli pakko tulla heti kertomaan, sillä tässä on ihan varmasti kysymyksessä ratsastamisen aikaansaama tasapainon harjaantuminen!

   Mulla on muksuna ollut todella hyvä tasapaino ja siksi olikin aika shokki, kuinka paljon MS sitä horjutti (ja horjuttaa). Mulla on yhäkin elävänä mielessä yksi esikoisen rokotuskäynti neuvolassa, kun odotustila oli täys lattialla konttaavia ja ryömiviä natiaisia. Mä en uskaltanut liikkua, koska olisin horjunut niiden päälle. Kelasin vaan, että sitten kun on meidän vuoro, niin mun on pakko pyytää äitejä raivaamaan mulle sellainen leveä tyhjä kuja, jotta pääsen huoneeseen.

  Viime talvena keksin kokeilla kuinka luistelu sujuisi vuosien jälkeen. No todella hyvinhän se meni... Pysyin pystyssä ainoastaan roikkumalla isännän käsipuolessa etanavauhtia. Luistimethan lensi samantien lumihankeen ja esikoinen tuli huolissaan kysymään "Äiti, etkö sää osaa luistella?".

  No, osaisin jos pystyisin!! Tulipahan kokeiltua ja saatua aika kylmä lumipesu asian tiimoilta. Ne kokeilut jäi siihen.



  Ilmeisesti jotain masokistin vikaa löytyy, koska sain taas tänä talvena kuningasajatuksen kokeilla uudestaan... Valmiina pettymään taas karvaasti, vedin mutsilta lainatut luistimet jalkaan ja ihan vaistomaisesti hyppäsin penkiltä pystyyn. "Säähän seisot niillä!! kuului vierestä. Hetkinen muuten, niinhän seisonkin, eikä kukaan edes pidä kiinni! Ja pysyn tässä ihan vakaasti. Mulla oli kuitenkin rolla mukana jäälle pitämään tasapainoa, mutta muuten luistelu sujui jopa yllättävän mukavasti. Toki vuosien tauon tuomaa haparoimista ja epävarmuutta siinä oli, mutta luistelin kuitenkin. Jäälläkään ei ollut ketään muuta, niin sain "noloilla" rollani kanssa rauhassa. Kokeilinpa jopa kierroksen verran käyttäen vain mailaa tukena jäässä ja sekin onnistui jotenkuten. Ainoa varottava asia oli mutsin kaunoluistimien terä. Se saattoi tökätä ilkeesti jäähän, jos jalka ei sattunutkaan nousemaan joka potkuun yhtä hyvin. Onneksi rolla otti vastaan.

  Kysymys: miten tää meni tänä vuonna näin verrattuna viime vuoteen? En keksi kuin yhden selityksen. RATSASTUS! Mikään muu ei ole voinut tasapainoa parantaa, koska mitään muuta en ole tehnyt! Ja ratsastustakin kuitenkin aika vähäisissä määrin. Toivottavasti Kelan kuntoutuksesta päättävät tahot luette tätä ja alatte vähän hölläämään niitä ratsastusterapian narujanne ;)

  Esikoinen tokaisi kentän laidalta, että "Sä näytät ihan vanhalta mummolta, joka ei oo luistellut pitkään aikaan", mutta siinä äänessä oli ylpeyttä. Äiskä on oppinut luistelemaan. Kuopus täydensi hihkumalla näkiessään mummelin potkuttelevan omallaan kävelytiellä, että "Äiti, tolla mummullakin on samanlainen kuin sulla". Eikä siinäkään äänensävyssä ollut mitään noloa kaikua. Hyvä puoli tässä mun sairastamisessa on se, että lapset ainakin oppivat hyväksymään erilaisuutta ja vammaisuutta, eivät katso kieroon kylällä.

  Koska luistimet eivät olleet omat, on nyt toisessa kantapäässä kunnon rakko, mutta aivan sama! Kipu muistuttaa siitä, että tein taas jotain, jota luulin, etten pysty enää koskaan tekemään. (Eikä sillä sinänsä olisi edes ollut juuri väliä, koska luistelu ei kouluaikojen jälkeen ole todellakaan kuulunut mun to do -listalle.)

Mutta screw you MS!! Erävoitto tuli.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Ajatuksia liikkumiskyvystä

  Eilen sattui sopiva luistelukeli, joten suunnattiin aamupäivällä koko pesueen kanssa luistelemaan. Meikäläinen on ainoa, joka ei pysy pystyssä luistimilla (paitsi apuvälineillä, mutta niitä ei nyt tähän hätään ollut), joten meitsille jäi kentän kolaus lumesta. Those who can´t skate cleans the ice! Ja mitenkään itseäni jalustalle nostamatta, olin viimeinen joka hyytyi. Siinä edestakas lunta tuuppiessani, kelasin sitä aikaa kun en pystynyt kävelemään kuin hädin tuskin muutamia metrejä. Arvatenkin sen jälkeen kun liikuntakyky palautui, sitä osasi arvostaa entistä enemmän. Käveleminen, joka suurimmalle osalle suomalaisista on itsestään selvä asia, ei sitä enää ollutkaan. Ja luulisi, että näin karun herätyksen saatuaan, sitä alkaisi kaikin voimin pitämään huolta itsestään. Mutta ei, ei mun tapauksessa...

  Toipuminen pahenemisvaiheesta oli hyvin hidasta. Mutta pikkuhiljaa sitä tapahtui. Koko pakka oli kuitenkin täysin leväällään, ja rehellisesti tunnustan, ettei ollut aikomustakaan kerätä enää kortteja kasaan. Miksi, kun elämä oli kuitenkin jo pilalla?

  Vaikka meni useampi vuosi, etten suonut ajatuskaan itselleni ja itseni hoitamiselle, täytyy kiittää ratsastusharrastusta ja hevosia siitä, että ilmeisesti jonkinlainen peruskunto oli kuitenkin luotuna. Ja toki siitä, että kaksi vilkasta muksua ovat pitäneet edes vähän liikkeessä. Ilman näitä kahta asiaa, en olisi missään nimessä eilen kolannut käsipelillä lunta puoli kenttää tyhjäksi tai tänään kahlannut hangessa tuntia taluttaen kuopusta HH:lla pitkin metsiä (ja lupauduin tänään illalla vielä esikoisen kanssa luistelemaan. Otan rollan tuekseni ja yritän pysyä sen kanssa pystyssä. Lainasin mutsilta luistimia).


  Ei, mä en tälläkään hetkellä pysty enkä jaksa huolehtia itsestäni niin kuin pitäisi. Tiedän, että hyötyisin suunnattomasti esimerkiksi kuntosaliharjoittelusta, mutta mun voimavarat ei vaan repeä enää sinne. Mun lusikat kuluvat tämän arjen pyörittämiseen ja tallilla (nyt vähemmän, kohta taas enemmän) käymiseen. Ja mä oon niiden jälkeen aivan finaalissa. Mutta sitten, kun muksut on isompia ja saan vähän kohdistettua voimavaroja itseenikin, toivon että asia korjaantuu (jospa jaksaisin myös saada nämä ylimääräiset MS-kilot, niinkuin niitä kutsun, pois...)

   Kaikki MS-oppaat toitottavat, että "liikunta on lääke" ja olen lähestulkoon samaa mieltä. Ja että meille MS-tautisille (ja muillekin!) on hirveän tärkeää huolehtia lihaskunnosta ja toimintakyvystä. Kuulun itse niihin, joilla liikkumisen ilo on totaalisesti tapettu koulussa. Jos en olisi ratsastanut, en olisi varmaan harrastanut koskaan yhtään mitään. Vielä tänäkin päivänä liikun, jos mua itseäni se sattuu huvittamaan. Mutta kaikenlainen "pakko" ja "painostus" saa meikäläisessä asuvan anarkistin esiin. Liinat täysin kiinni.

2009 konttasin kotona lattialla päästäkseni eteenpäin.
2010 loppuvuodesta pystyin rattaisiin tuettuna hyvin hitaasti hölköttelemään maksimissaan 250m. Kävelymatkan arvioin muistaakseni noin 1-2km.
2011 kävelin 3,jotain km ja käytin aikaa sen taivaltamiseen 1,5h...
2013 hölkkäsin tartanilla 1200m putkeen. Kävelymatkakseni olen arvioinut 3-4km.
(2014 aloitin työkokeilun ja fyysinen aktiivisuus lisääntyi)
2015 kesällä kävelin 8km lenkin
2015 loppuvuodesta tempaisin askelmittariin töissä hurjat 13km.

  Näen itse, että työkokeiluun asti kaikki on ollut normaalia toiminta- ja liikuntakyvyn palautumista, koska itse en ole asian eteen tehnyt mitään. Työkokeilun alkaessa aktiivisuus lisääntyi työpäivien osalta, joka on aikaansaanut roiman hypähdyksen tähän päivään. Tuo kehitys on sellainen, jota mun nyt kannattaisi yrittää vaalia. Tiedän sen ja pyrin siihen, mutten pysty lupaamaan mitään. Jokatapauksessa kehotan jokaista ns. tervettä ihmistä liikkumaan ja pitämään huolta kunnostaan, koska se saatetaan viedä koska hyvänsä. Ja jokaista sairastavaa huolehtimaan itsestään kaikin mahdollisin keinoin oman jaksamisen rajoissa, koska se ylläpitää toimintakykyä tulevaisuudessa. Hei, jos jalat ei toimi, tulkaa vaikka ratsastamaan! Hevosen käyntiliikkeeseen mukautuminen edellyttää jatkuvaa painopisteen korjaamista lantion, vartalon ja niskan avulla. Myös raajojen liikkeet täytyy hallita lihastyöllä. Ei tule kovin äkkiä mieleen toista lajia, joka harjoittaa kehoa yhtä kokonaisvaltaisesti, vaikka et pystyisi itse konkreettisesti kävelemään ;)

Keep going!!




perjantai 22. tammikuuta 2016

Synninpäästö

  Kun esikoinen on lähtenyt kouluun ja kuopus sekä isäntä vielä nukkuvat, kannattaa hiljainen aika käyttää hyödyllisesti ja tehdä kouluhommia :) Olen näinä harvinaisina hiljaisina hetkinä lukenut ohjaamisesta, oppimisesta ja ratsastusterapiasta (poimien sieltä lähinnä hevosen ja ratsastamisen fyysisistä vaikutuksista ratsastajaan) ja kirjoittanut itselleni niistä muistiinpanoja ja ohjeita omaan työhöni.

  Mutta oikeastaan se, miksi aloin tästä kirjoittamaan, oli se, että sain samalla itselleni tavallaan synninpäästön siitä, kun olen ajoittain kärsinyt totaalisesta motivaatiopulasta ratsastamiseni kanssa.

  Lukiessani Sanna Mattila-Rautiaisen Ratsastusterapia-kirjaa (luvussa ratsastusterapia aikuisneurologiassa), sain silmilleni seuraavan lauseen:

  "Aikuisen, etenevää neurologista sairautta sairastavan henkilön on usein vaikea motivoitua kuntoutukseen, koska edistymistä ei tapahdu."

  Ja jatkui vielä:

  " Vaikea motivoitua toimintaan, joka tuntuu erityisen työläältä."


  Siis mitä mä just luin??? En siis välttämättä olekaan luovuttava luuseri, vaan mulla on ihan oikeita selityksiä turhautumiselleni ja motivaation puutteelleni? Nyt tekis mieli halata tuon kirjoittajaa. Että on siis ihan normaalia hakata päätään seinään kun tuntuu, ettei mitään tapahdu ja tuntuu, että tää on ihan utopistista toimintaa. Mahtavaa, tämän avulla jaksan taas eteenpäin!!


torstai 21. tammikuuta 2016

Nenä!

  Päivitin jo eilen FB-profiiliini, että joskus ratkaisu on lähempänä kuin arvaakaan. Ihan siinä silmien edessä, mutta sitä ei vaan tajua. Niin se taisi olla tälläkin kertaa. Juuri edellisenä päivänä ajattelin, että pitäisi koittaa Siniä, jotta tietäisi vähän millainen hevonen se on selästä käsin. Vaikka onkin (vähän sarkastisesti ja pilke silmäkulmassa sanottuna) pystyyn kuollut mummovanhus ja sitä kautta loistava vammaisratsu. Sellainen tasaisen varma köpöttäjä, joka ei maistu, tuoksu eikä näytä miltään. Puhuin siitä jo useita kuukausia sitten ohimennen jossain sivulauseessa, että pitäisi joskus koittaa, mutta se jäi ajatuksen tasolle, koska Sinissä ei ole mitään luoksevetävää.

                                          (Hänessä on! 170cm pelkkää puoleensavetävyyttä)

  Paitsi nyt kun ajattelin, että NYT sitä kyllä pitäis koittaa. Ois sitten sekin homma pois päiväjärjestyksestä. Ja aika sattumankauppaa, se mulle oli sitten laitettukin.

  Elämäni aikana mulle on kahdesti käynyt väärinarviointi. Yleensä, jos katson hevosta liikkeessä, osaan aikalailla hyvällä prosentilla sanoa, tykkäänkö mä siitä vai en. Vai onko se sellainen neutraali "no jos nyt ei muuta tällä kertaa oo, niin meneehän se". Kahdesti olen mennyt hevosen selkään fiiliksellä "voi (kirosana), tästä mä en tykkää" ja tullut alas aivan ekstaasissa hevosen mahtavuudesta (Trollman ja Tähti-Viuhka, terveisiä sateenkaarisillalle).

 Sinistä tiesin, että se sopii mulle, koska on "pystyynkuollut". Mulla täytyy olla enemmän laiska kuin reipas. Mutta muuten ajattelin Sinin menevän siihen kategoriaan "neutraali".

                                             (Ja hänessä, kaiken 138cm voimin)

  Anteeksi nyt vaan, mutta siinä hevosessa ei ole mitään pystyynkuollutta, piste! (Paitsi halutessaan, mikä sille sallittakoon tietynlaisten asiakkaiden kanssa) Enkä mä hölmö tajunnut, että tuo loistava erkkaratsu voi olla loistava myös erkkaitselleni. En tajua kuinka tuo hevonen sen tekee, mutta se jättää huomioimatta juuri oikeat "oho, hups" -elementit ja tekee ne, joita ihan oikeasti tarkoittaa. Jopa siihen asti, että kun tarkoitus oli kääntää puolikasta takaria, niin Sini ois mielellään kiepsauttanut koko takarin ihan vaan kääntämällä se alkuun. Jouduin alkuun vähän huomauttelemaan sitä, ettei nyt mennä koko liikettä, mutta kieltämättä hellyytti se "tän mä tiedän, tehdään vaan" -asenne.

  En keksi tällä hetkellä ainoatakaan asia, mikä Sinissä saisi olla paremmin! Se antaa tilaa mun omille vahinkosäätämisille, mutta samalla antaa mun tehdä sen, mikä multa onnistuu. Ja tulee tarvittaessa vastaan. Missä hemmetin kivenkolossa toi hevonen on luurannut? (Ai joo, siinä nenän edessähän se on käyskennellyt jo vuoden verran, mutta jos ei tajua niin ei tajua :D )



  Ja muuten, Sinillä on sen verran mukavat askellajit istua, että tein tänään ensimmäiset laukannostot ravista! Hyvä minä! Kyllähän se pakka siinä vähän hajos, mutta tulipahan kokeiltua. (EDIT: huijasin muuten sen verran, että teinhän mä suokkiruunalla Kiuruvedellä ollessani parit laukannostot ravista ja ne oli ne ekat. Mutta nää oli tokat.) Vain vammaisratsastaja voi ymmärtää, mikä hienous on nostaa laukka ravista :D

 Vitsit, mä varastan ton hepan mukaani ens jaksolle. Sais näyttää muille, etten olekaan ihan se aneeminen räpeltäjä, kun hevosen ominaisuudet kohtaavat sairauteni aiheuttamien puutteiden kanssa ;)

PS: Talvi jatkuu *peukku*

PPS. Mistä toi otsikon nenä tulee? Sini on mun nenä. Sopii kuin nenä päähän :)

PPPS. Sinistä ei ollut laittaa talvikuvaa, koska hajuttomana ja mauttomana mun kamera jostain syystä kiertää sen...






keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Winter vlog

Kun lenkeillä on tylsää, niin voin höpöttää ummet ja lammet ihan mistä huvittaa :) Oikeasti ajatuksena oli viedä nekin ihmiset maastolenkille, jotka eivät enää omin jaloin sinne pääse (saan silloin tällöin kiitosta siitä, että "nyt minäkin pääsin kokeilemaan"). Maisemat oli kyllä hieman tylsät, mutta toisella kertaa sitten parempiin pusikoihin! Nyt ei pusikkoja nähtykään (paitsi ennenkuin laitoin kameran päälle...)





tiistai 19. tammikuuta 2016

Winter pics

  Tästä tässä kaikessa on kysymys <3 Iloa, tyytyväisyyttä, kokemuksia, rauhallisuutta. Love this!!












sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Nyt ollaan tosissaan!

  Nimittäin tein jotain sellaista sairauteni kanssa, jota tuskin olisin muuten tehnyt. Ainakaan lähimpään kymmeneen vuoteen. Se on merkki siitä, että olen todellakin aivan tosissani tämän jutun suhteen ja itseasiassa kannattanee jotenkin livauttaa se myös TE-tahojen tietoisuuteen, koska se kertoo hyvin selväsanaisesti mun sitoutumisesta, motivaatiosta ja aikomuksista.




  Jotain sellaista, jonka tekemistä olen vältellyt, siirtänyt, jahkannut ja sivuuttanut, koska se on ikävää ja epämukavaa. Tai niin ainakin olen ajatellut. Että selviän kyllä ilmankin. Huonosti, mutta selviän.

  Nyt sille selviämiselle tuli loppu. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että haluan olla duunissa parempi ja saada itseltäni yhden ikävän taustatekijän pois työtäni hankaloittamasta. Varasin siis ajan polille ja sanoin, että nyt se toimenpide sitten tehdään. Ajan sain noin puolentoista kuukauden päähän. Nyt se kokeillaan ja jos se auttaa, se todennäköisesti lisää elämänlaatua ja jonkinlaista "itsemääräämisoikeutta". Jos se ei auta, niin sitten jatketaan samalla tyylillä kuin tähänkin asti; selviytymällä.

  Ja koska osaan olla välillä todella raivostuttava ( ;) ), niin en vielä kerro mistä on kysymys. Enkä lupaa kertoa välttämättä jatkossakaan. Ehkä kerron, ehkä en. Todennäköisesti kuitenkin kerron, koska olen ääriavoin MS-taudin suhteen.


Ps. Ihana talvi!!

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Ei pysty ymmärtämään

  Suuri kiitos tutkijoille, jotka tekevät jatkuvasti työtä selvittääkseen MS-taudin saloja, mutta jostain syystä asiat etenevät hitaasti. Liian hitaasti, sillä minä haluan heti vastaukset kysymyksiini! Faktatiedon valossa voisi joskus olla helpompi ymmärtää. Kuten nyt vaikka esimerkiksi se, miksi toisena hetkenä mikään ei onnistu ja toisena taas sujuu.

  Tänään on ollut osaltaan *asshole* ja osaltaan *bright light* päivä. Ratsitunti on selkeästi tuo negatiivinen osio. Aamulla kyllä lähtiessäni huomasin, että kynät eivät ole ihan terävimmillään tänään ja siitä syystä pyysinkin kollegaani vaihtamaan mun kanssa hevosia tunnille. Halusin iisimmän, koska tuntui siltä, ettei panokset nyt riitä siihen haastavampaan tapaukseen. Mutta ei me silti oltu siinä kuuluisassa putkessa. Ei, jäätiin nimittäin jumiin ennenkuin päästiin lähellekään koko putkea.

  On hienoa ratsastaa, kun hevonen on aivan tyhjä edestä. Tai siis ei varmastikaan ole! Tiedän, ettei ole, mä vaan en tunne siellä mitään. Katselin välillä, että jaahas, taas lyö ohjat tyhjää, mutta mulla vaan ei ole tänään kykyä tuntea tai pitää niitä hemmetin naruja hanskassa. En ole aikaisemmin ratsastanut elastikeilla kuin yhdellä hevosella, ja näköjään ne eivät sovi kaikille. Ei ainakaan Faustille. Musta tuntuu, että niiden takia hukkasin sen vähänkin pienen, mitä ajoittain sinne suuhun oli. Lisäksi mun koordinaatiohermoradat oli tänään aivan tukossa. Ei vaan pysty kykenemään nyppimään ohjasta ja runnomaan pohkeella samaan aikaan. Myös vasen-oikea -suunta aivan dead, asetus vasemmalle ja oikean laukan nosto oli tänään ydinfysiikkaa ja rakettitiedettä. Ristiin ei toimi. Joko se laukka nousee asetuksen puolelle tai sitten ei ollenkaan. Avot toiseen suuntaan suht kelvolliset, toiseen suuntaan aivan solmussa. En osaa selittää sitä tunnetta. Kun tietää mitä pitäisi tehdä, mutta kun ne raajat ei tee niin! Ja välillä tietää, että pitäisi tietää, mutta ei vaan tiedäkään, koska jostain syystä ei vaan pysty kykenemään tietämään.  Mä en ole ikinä eläessäni takunnut näin! Aivan kamala tunne.

  Ja kun tehtävänanto vielä kuulostaa suurinpiirtein tältä: blaa blaa blää blää liibalaaba höpöti höpöti. Yritä nyt siinä sitten suorittaa se blaa blaa blää blää liibalaaba höpöti höpöti. Ymmärsin siis tasan yhtä paljon. Näinä huonoina päivinä se menee näin. Jos yrität keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan, niin toisesta tulee blaa blaa blää blää liibalaaba höpöti höpöti. Raivostuttavaa! Muistan tämän saman tunteen lukion kemian tunneilta. Juuri vastaavana se opettajan höpinä tuli korvasta sisään. Ymmärsin ihan yhtä paljon kuin tänään (tosin silloin se ei johtunut ms-taudista...).

  Faust on aivan ihana. Se tekee just niinkun pyytää. Jopa silloinkin kun pyytää ihan hölmöjä. Mutta sitä se ei ainakaan tänään tajunnut, että se voisi tehdä tietyn jutun, vaikka mä itse selässä pyytäisin ihan mitä sattuu. (Note to self: jos joskus ostat vielä hevosen, niin kouluta se siihen, että merkistä se jatkaa aina saman tehtävän suorittamista. Esim. pohkeenväistö keskihalkaisijalta uralle, vaikka ratsastaja pyytäisi sarjavaihtoja apujen hallitsemattomuuttaan! ;) ) Faust on ehkä pohkeelle mukavampi ratsastaa kuin Kaisa, mutta suustaan se on mulle (tällä hetkellä) liian herkkä. Semmonen mix&match -versio näistä kahdesta vois olla muy bueno.

  Sarjassamme tunteja, joiden yli saa vetää punaiset henkselit ja olla koskaan enää ajattelematta niitä.

  Mutta! Niinkuin sanoin, oli se bright lighttikin tänään messissä. Kauhulla ajattelin mitä erkkatunnin avustamisesta tulee tässä aivosumussa. Nyt päästään siihen ristiriitaan -> jos ratsastustunti ei suju, niin avustushommat heti perään menee aivan putkeen! WTF? Samaan aikaan jouduin pitämään silmällä hevosen taluttajaa, hevosta, ratsastajaa, toista avustajaa ja itseäni. No problem. Mietin tätä pitkään tänään. Onko ne hevosen ja ratsastuksen tuottamat kognitiiviset impulssit todellakin niin voimakkaita, että haastavina päivinä en pysty samanaikaisesti vastaanottamaan muuta? En keksi muuta selitystä. Haluaisin jotkut aivokaapelit päähäni kiinni mittaamaan tieteellisesti asian paikkansapitävyyttä.

  Summa summarum: ratsastustunti oli tänään aivan katastrofi, mutta avustushommat sen jälkeen meni, no ei nyt ihan vanhalla flowlla, mutta lähestulkoon. Ja mä toivoisin, että vielä mun elinaikana joku selittäisi mulle miksi tää menee näin.


            (Vain rusakko ja me oltiin aamusta liikkeellä tässä yhtenä aamuna. En oo kerennyt jaksanut kuvailla mitään fiksua :( )


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Sillisalaatilla lähdetään...

...ja lopuksi valmiina on tarkoin harkittu annoskokonaisuus. Tai niin ainakin toivon.

  Olen tässä viime päivinä tehnyt vähän pohjatyötä tulevaa mahdollista lopputyötäni varten, ja huomasin entistäkin selvemmin sen, etten (taaskaan) mahdu raameihin. Mitä on vammaisratsastus? No sitä, että opetellaan ratsastamaan ja tarvittaessa käytetään apuvälineitä sen mahdollistamiseen. (EDIT: uudestaan tekstiä lukiessani tajusin, että kannattaa hieman tarkentaa tätä, koska ajatuksenjuoksuni ei välttämättä avaudu minua tuntemattomille ihmisille. Siis lisään tähän, että MUOKKAAMALLA OLOSUHTEET JA OPETUS SOPIVIKSI. Tarkoitushan alkuperäisellä lausahduksella oli tuoda esiin asian yksinkertaisuus. Ettei asiasta tehdä sen kummempaa numeroa. Mutta katson kuitenkin paremmaksi vielä tarkentaa.) Mutta koska minä olen minä, ehkä lievästi kapinallinen tai muuten vaan kehykseen mahtumaton, niin eihän tuo minulle sovi.

  Oman henkilökohtaisen kokemuksen ja nähtyjen tosielämän kokemusten kautta en voi olla miettimättä sitä, että miksi nakkikeitossa on vain nakkeja? Mä haluan lisätä sinne perunaa, porkkanaa, herneitä, vihreitä papuja, suolaa ja paljon muutakin. Maistuu paremmalle :) Tässä vertauskuvassahan nakkikeitto on tietenkin vammaisratsastus, jos joku ei sitä vielä hoksannut.

  Ehkä Harmoniatallilta saadun kokemuksen kautta tykkään ajatella ratsastuksen ohella myös kokonaisvaltaisesti laajemmin. Meillähän käy myös ns. ratsastusterapia-asiakkaita, eli asiakkaita, jotka eivät saa Kelan ratsastusterapiaa tai ovat jaksonsa käyttäneet ja jatkavat meillä omakustanteisesti. Näiden asiakkaiden joukossa on siis myös niitä, joiden kanssa ei koskaan opetella pohkeenväistöä. Tai edes keventämistä. Ehkä ei edes pysäyttämistä. Heidän kanssaan se ratsastuskokemus käsittää jotain aivan muuta, kuin mitä vammaisratsastus virallisesti on.

  Joten miksi ei voisi siis venyttää sitä rajaa toiseenkin suuntaan? Ne, joiden kanssa voidaan edes pienimuotoisesti opetella ratsastamista voisivat myös saada samalla muutakin hyötyä tunnistaan? Miksi ei ujuttaisi sinne joukkoon hieman hevosavusteista psykoterapiamaista maustetta, fysioterapeuttisia elementtejä, psykomotoriikkaa (lähinnä parempaa kehotietoisuutta ja itsetuntemusta) ja ja ja... Jos sen vielä osaisi tehdä niin hienovaraisesti, ettei asiakas koe sitä in-your-face -tyyppisesti tuputettuna, vaan kaikki jotenkin sulautuisi yhdeksi ja samaksi keitokseksi. Nakkikeitoksi :)

  (Tuli muuten nälkä...)


maanantai 4. tammikuuta 2016

2016

  Vuoden ensimmäinen lähtee tästä. Toiveet ja tavoitteet tälle vuodelle? Ainoa tavoite on olla loppuvuodesta SRL:n hyväksymä vammaisratsastuksen ohjaaja. Muita vakavasti otettavia tavoitteita mulla ei ole. Tai ehkä on, mutta sairaus on opettanut mulle sen, että älä tee kauhean pitkän tähtäimen suunnitelmia. Toisaalta entinen tulevaisuusorientoituja osaa nyt tarttua paremmin tähän hetkeen, eikä nutturakaan ole nykyisin yhtä tiukalla kuin ennen, joten jotain hyvääkin siinä on.

  Joitain pieniä toiveita kyllä voin varovaisesti heittää ilmaan. Toivoisin ehtiväni ja jaksavani enemmän tavata ystäviä. Toivoisin pääseväni ratsastamaan enemmän. Toivoisin, että MS-tauti pysyisi tänäkin vuonna mahdollisimman rauhallisena. Toivoisin, että perheelläni olisi terveyttä ja mahdollisimman ongelmatonta eloa (kaikessa suhteessa). Toivoisin voivani kuitenkin aloittaa uuden harrastuksen ja pystyväni luovimaan sen kanssa. Oikeastaan nyt kun oikein alkaa miettimään, niin alkaa tulla vähän kaikennäköistäkin toivetta. Ehkä jätän nämä toiveet nyt vain tähän. Eniten toivon kuitenkin tuota perheasiaa. Kaiken muun kanssa kyllä pystyn ja jaksan räpiköidä, kunhan mun turvaverkkoni pysyisi kasassa.


  HH:lle toivon myös hyvää vuotta, tosin olen hyvin tietoinen siitä, että mikä tahansa vuosi voi olla vanhan papan viimeinen. Ehkä siksi sitä onkin tullut valuttua useammin kuin on pitänyt (!) maastoon maisemia katselemaan. Siitä se tykkää ja lähtee tosi mielellään. Kyselee välillä ennen ylämäkiä saisiko pappa vähän irrotella <3 (Harvemmin pystyn kieltämään...)




   Toivon myös Harmoniatallille erittäin hyvää ja menestyksekästä vuotta. Että toiminta kasvaisi erityisesti erkkapuolella (vaikka räjähdysmäisesti suorastaan, en pistäisi hanttiin). Että hevoset pysyisivät kunnossa ja terveinä. Että palaset loksahtelisivat vielä enemmän kohdalleen. Vammaisratsastus on niin haastava laji kaikkine Kelan hyväksymisineen ja asiakkaiden taloudellisine resursseineen, että helpoimmalle mahdolliselle tielle tässä ei olla kyllä lähdetty. Mutta toivon, että sinnikäs ja pitkäjänteinen työ tuottaa tulosta.

  Mukavaa vuotta myös sulle blogin lukija! Pysytään kuulolla ;)