keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Vaihtelevia tilanteita

  Jos ajattelee vammaisen/erkkaratsastajan ja vammattoman ratsastajan eroja ohjaajan kannalta, niin ensimmäisenä mulla nousee ehdottomasti esiin päivän ja olotilan nopeankin vaihtelun asettamat tilanteet. Ja se on se, miksi vammaisratsastaja ei välttämättä viihdy tavallisessa ratsastuskouluryhmässä.

  Se vaatii joustavuutta ohjaajalta. Se vaatii tarkempaa hevosvalintaa. Se voi vaatia tunnin aiheen muuttamista lennosta toiseen joko tunnin alussa tai jopa kesken tunnin. Ja uskokaa tai älkää, kyllä se voi käydä ihon alla meikäläisilläkin ratsastaessa. Kyllä mä tunnustan, että on joka kerta hieman vaivaantunut olo, kun joutuu sanomaan että "tänään mä en pysty ratsastamaan". Tai kun raahaa hevosen maneesiin ratsastus- tai terapiavyöllä varustettuna ja kävelet koko tunnin katsellen kun muut paahtaa menemään. Kyllä se joka kerta vähän kirpaisee, vaikka itse tietää että se on siinä hetkessä ehdottomasti parempi ja joskus jopa ainoa vaihtoehto.




  Itseltäni palveluntarjoana se vaatii myös joustavuutta peruutusten suhteen. Yleisesti nykyään ratsastuskouluilla on kai käytössä tapa, että peruutusten pitää tulla vuorokautta aikaisemmin tai peruttua tuntia ei hyvitetä. Omakohtaisella kokemuksella väitän, että kun puhutaan vammais- ja erityisryhmistä, tuo käytäntö on, eh..., "vähemmän-vammaista-huomioiva", vaikka hyvin sen ymmärränkin! Vointi, tilanteet, olosuhteet vaihtelevat nopeastikin ja peruutuksia voi tulla nopeallakin aikataululla. Tiedänhän sen omakohtaisestikin; kun fatiikki iskee, se ei kysele aikatauluja. Ei sitä kiinnosta onko ratsastustunti vielä edessä vai ei. Autisminkirjon henkilöillä voi yksi ennakoimaton tilanne kotona laukaista hillittömän raivokohtauksen tai jumittumisen tilanteeseen, joka ei vain laannu ajoissa. Jopa nopeasti muuttuva säätila voi vaikuttaa.

  Siksi pyrin olemaan mahdollisimman joustava asiakkaiden peruutuskäytännön osalta. Koska vuokraan hevoset kolmannelta osapuolelta ja varaan ne sitä kautta käyttööni (pois ratsastuskoulutoiminnasta), maksan itse hevosvuokrat varatuista tunneista. Siksi minullekin tulee ikävä tilanne, jos tunti perutaan saman päivän aikana, sillä maksan kuitenkin hevosvuokran siitä. Olen keksinyt tähän omasta mielestäni nerokkaan ratkaisun ;) Mua käy avustamassa muutama ihana ja korvaamaton tyyppi, joille yritän aina mahdollisuuksien mukaan löytää jotain korvausta antamastaan avusta. Kun nopean aikataulun peruutus tulee, lähtee nopeasti kysely pääsisikö joku avustajista mahdollisesti ratsastamaan perutulle tunnille. Viimeisenä vaihtoehtona käytän perutun tunnin hevosen itse testailemalla esim. jotain apuvälinettä, hevosen soveltuvuutta johonkin tiettyyn asiaan tai vaikka terapoimalla itseäni MS-taudin osalta. Näin ei tarvitse heittää rahaa kaivoon ja voin olla hieman joustavampi asiakkaiden tilanteen vaatimien peruutusten suhteen. (Läpi ei kuitenkaan mene selkeät ennakoitavissa [vuorokautta ennen] olevat peruutukset, vaan puhun nimenomaan äkillisistä vamman ja/tai erityispiirteen aiheuttamasta nopeasta tilanteen muutoksesta.)

  Ohessa listattuna muutamia asiakkailta kuulleita ajatuksia siitä, miksi ei haluta integroitua vammattomien kanssa samalle ratsastuskoulutunnille:

- ei jaksa/halua selitellä miksi joutuu toimimaan niinkuin toimii (ylimääräiset tauot, ratsastuksen apuvälineet, muut poikkeavat asiat yms)

- soveltuvan hevosen/hevosten puute ("jalattomat" tarvitsevat tarpeeksi omamoottorisen, kehonhallintaongelmaiset tarpeeksi tasaiset askellajit omaavan ja rauhallisen hevosen, yläraajavaivaiset/tuntopuutoksiset tarpeeksi kevyen edestä jne.)

- opettaja ei ymmärrä rajoitteita

- ei kuntoonlaitto/poisvientiapua saatavilla 

- ei haluta muiden "tuijoteltavaksi", kanssaratsastajapaine, oman rauhan puute

- voi tulla pitkiäkin taukoja vammasta/sairaudesta johtuen (tuntipaikan menetys, tunteja ei välttämättä korvata)

- opettaja ei uskalla haastaa tarpeeksi erityisratsastajaa

- ratsastuksen apuvälineiden puute

- ei välttämättä tarjolla sopivaa ratsastusaikaa (jos ratsastus ei mahdollista iltaisin esim. sairauden vuoksi)

  Pitää tietenkin muistaa, että jotkut vastaavasti nimenomaan haluavat tavisten joukkoon ratsastamaan! Heillä näkökulmina lienee useimmiten joukkoon sulautuminen (ei korosteta erityisyyttä, nosteta vammaa/sairautta jalustalle, yhteenkuuluvuus) ja sosiaalisuuden lisääminen. Ja kaikki tavat harrastaa ovat aivan yhtä oikeita!! Kunhan jokaisella olisi se oma mielekäs harrastus, on ihan sama kuinka harrastustaan toteuttaa, kunhan toteuttaa.




  Valitettavasti jos joustavuutta ja mukautuvuutta ei löydy, syö se myös harrastusmotivaatiota. Mutta rakkaat kanssaratsastajat, muistetaan se joustavuus ja mukautuvuus myös toisinpäin. Kokeile ennakkoluulottomasti myös uusia ratsuja. Jos ratsu ei sovi, niin se ei sovi, mutta onpahan kokeiltu (avaa myös opettajallesi ratsun sopimattomuutta, niin hänkin osaa sen jatkossa huomioida). Se kaikkein soveltuvin ratsukin voi olla joskus poissa käytöstä, joten ratsastajaakin hyödyttää vararatsujen löytäminen näitä tilanteita varten. Pyydä haasteita, jos niitä ei automaattisesti tarjota. Tarjoa tietoa, jos sitä ei automaattisesti löydy. Työstä omaa psyykettä päästäksesi sinuiksi itsesi ja vammasi/sairautesi kanssa (mikäli et sitä jo ole). Neuvottele. (Yritä ainakin.) Hyödynnä vertaistuki. Sieltä löytyy joskus uskomattoman hyviä vinkkejä ja uusia toimintatapoja.








sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Hengähdystauko

  Suokaa anteeksi blogihiljaisuus. Tällä hetkellä jaksaminen vaan ei riitä bloggaamiseen. Mulla on päässä useampikin eri aihe, mistä haluaisin kirjoittaa (yhdestä jopa aloitettu luonnos valmiina), mutta järjestäin totean, että nyt eivät lusikat riitä siihen hommaan ja lyön taas koneen säppiin.

  Toisaalta tilanne on kyllä ihanteellinen niiltä osin, että töitä on ollut sen verran, ettei juuri muuta normaalin arjen pyörittämisen lisäksi ole ollut voimavaroja tehdä. Mutta vieläkin se aikaansaava ja jaksava ihminen minussa haluaisi tehdä enemmän kuin mitä sairaus antaa enää myöden.

  Tasapainoilen kuitenkin vielä tämän kaiken kanssa. Päiväaikoihin mahtuisi lisääkin asiakkaita, ilta-aikoihin ja viikonlopulle en pysty ottamaan kaikkia tulijoita (itsestäni riippumattomista syistä). Muutoksia on tulossa, mutten vielä tiedä ovatko ne positiivisia vai negatiivisia. Stressikäyrät huitelevat siis huipussaan, mutta tässähän se paineensieto punnitaan.

  Haaveilen yhä omasta asiakashevosesta/omasta ratsusta. Paria hevosta on tarjottukin, mutta toistaiseksi joudun vastaamaan etten uskalla vielä ihan siihen lähteä. Tunnustelen vasta omaa jaksamisen tasoa, sillä MS:n käyttöohjeessa ei kerrota, jaksaako työtä tehdä 8h/5pvänä vai 1h/yhtenä päivänä. Tai jotain siltä väliltä. Itseasiassa mulla on jo tallillisen verran tiedossa hyviä hevosia :D Kunhan lottovoitto napsahtaa...

  Muutama asiakas on tiedustellut ratsastuksensa yhteydessä, kuinka mahdollisesti pystyn hoitamaan työni jos kunto romahtaa tai pahenemisvaihe iskee. Vastaan kaikille samalla tavalla: pystyn tekemään tätä duunia vaikka pyörätuolista käsin - tarvitsen silloin vain itselleni avustajan, joka hoitaa sen työn mihin tarvitsisin omia jalkoja (esim. hevosen taluttamisen, varustamisen, selkään auttamisen jne). Se oli yksi niistä spekseistä, jolla aikanaan lähdettiin tukemaan mun paluuta työelämään (eri tahot halusivat tietenkin, että tukemisellani on pidempiaikainen vaikutus). Olen joutunut selittämään mm. neurologille ja TE-keskukselle kuinka toimin, kun MS aikanaan etenee ja vaikuttaa työntekemiseeni.

  Ja vaikka tiesin, että aina tulee puskahuutelijoita, niin sairauteni esiintuominen ja mahdollinen vaikuttaminen työntekooni tuli todellakin iskuna vyön alle. Ihan kuin se, että olen liikuntarajoitteinen, vaikuttaisi kykyyni tehdä työtä hevosalalla ja erityisesti erityisryhmien kanssa. Päinvastoin, se on jopa mun valttikortti, herttaässä, että olen itsekin erityinen! Ymmärrys, empatia, tietotaito on aivan eri sarjaa kuin vammattomalla henkilöllä! Ja tästä asiakkaat ovat jopa kiitelleet, joten tästä terveisiä sinne puskiin. Kun ihminen ei ymmärrä, se ei myöskään tiedä.

  Ehkä tuo huutelu on hieman vaikuttanut omaan ratsastusmotivaatioonkin. Tiedän, että mua seurataan. Tiedän, ettei aina mun rajoitteista tiedetä. Tiedän, että sitä ihmetellään. Tiedän, että sitä arvostellaan. Voisin kuvitella, että siellä esiintyy myös niitä mun pahimpia pelkoja, joita en edes halua tähän kirjoittaa. Tiesin, että mun pitää kasvattaa paksumpi nahka, mutta toistaiseksi sen luominen on vasta vaiheessa. Mutta niin kauan, kun mun asiakkaat on tyytyväisiä, mä jaksan jatkaa!

  Haluan tähän loppuun linkittää biisin, joka sanoituksiltaan iskee muhun. Olen viime viikkoinen kuunnellut tämän autossa kerran aina mennessäni töihin ja töistä takaisin kotiin ajaessani. Hienosti tehty, vähän kieli poskessa ja hyväntuulisesti, mutta kuitenkin muistuttamassa siitä, että itse pitää muistaa oma arvonsa ja kehua itseään, koska harvemmin sitä kukaan muukaan tekee.

  Tsekkaa biisi linkin takaa.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Kanget ja järjetön väsymys!

  Viikko on taas ollut sen verran kiireinen, etten ole ehtinyt avata blogia. Ahkeroin itse kolme ratsituntia ja jos lasketaan sunnuntai mukaan, niin ehdin jopa taekwon-do -treeneihin :D Niistä ei sen kummemmin jälkipolville kerrottavaa - roikkuu mukana ettei kaikki ihan unohtuisi. Tosin viikolla käytin tutustumispäivää päivystäessäni hiljaisen ajan hyödyksi ja tein liikesarjoja kahvion "tatamilla".

  Maanantain ratsitunti oli taattua timanttia, vaikka raskaiden messupäivien jälkeen kävinkin hieman hitaalla enkä tuntunut mahtuvan esteiden väleihin ollenkaan. Mutta kun pää saatiin (edes katseen osalta) mukaan, niin johan alkoi suurinpiirtein sopimaan. Mua alkoi oikein itseänikin naurattaa, kun juuri ehdin paukuttaa kahdelle ryhmälle, että katse ajoissa sinne "esteelle" (lue: maapuomille) ja sitten unohdun itse tsiigailemaan maisemia... Mutta niinhän se menee; keskeltä on helppo huudella, mutta toimipa itse samalla tavalla ;)

  Tiistain tunnista ei tullut muuta kuin kokemusta. Kokemusta siitä, ettei oo Bitonka kyllä mun hevonen. Hevosena siinä ei ole mitään vikaa, mutta melko sopimaton mulle. Mun oli vaikea mukautua siihen, että ensin se on käynnissä ja ravissa vähän raskas ja hidas, ja sitten laukassa ampaisee kuin tykin suusta :D Tai ainakin niille puomeille, joita tehtiin. Bitonka on varmasti aivan loistava estehevonen eikä vähiten sen vuoksi, että imee itse todella hyvin esteelle, mutta valitettavasti imua oli näihin vammaisen näppeihin pikkuisen liikaa. MS-tautiin voi kuulua osana kognitiivisia ongelmia ns. ajattelun joustamattomuus ja kyky mukautua nopeasti muuttuviin asioihin ja huomasin sen konkreettisesti Bitonkan kanssa. No, kävipähän kokeiltua.

  Perjantain aamutunnilla lyötiin hepoille kankisuitsitus. Vähän alkoi kämmenet hiota ja tuskanhiki kihota ohimoille hevosta varustaessa, sillä kangilla (tai ylipäätään kahdella ohjalla) olen viimeksi ratsastanut yli 10 vuotta sitten. Ja terveenä. Nyt sairastavana ei pysy yksikään ohja käsissä, niin miten sitten kaksi...?


  Välihuomautuksena tähän, että saatavilla on vammaisratsastajille välikappale, joka yhdistää kankiohjan ja nivelohjan yhdeksi ohjaksi, mutta ne on teetettävää kamaa eikä sellaista ollut tähän hätään saatavilla.

  Ja joo, olinhan mä solmussa niiden narujen kanssa suurimman osan ajasta. Ja käsi kun ei tunne kunnolla, niin on pikkuisen meinaan haastavaa yrittää tunnustella koska olisi aika hienosäätää vähän kangesta... Mut on kuitenkin aina opetettu siihen, että nivel on se pääasiallinen kuolain ja kangesta otetaan vain tarvittaessa. Ja tartteeko sanoakaan, että kun kankiohja on sileä nahkaohja ilman minkäänlaista stopparia, niin se narun pysyminen kädessä on vaikeaa näillä sormilla!! Siinä vaiheessa jos ja kun joskus alan ratsastamaan enemmän kankisuitsitusta käyttäen, niin tarttee tarkkaan harkita minkälaiset ohja- ja/tai välikappaleviritelmät niihin tehdään.

  Huomattavin jälkiseuraamus kankitunnista oli aivan tolkuton väsymys! Kun tuli lisää keskittymistä ja huomiota vaativia asioita, niin se vei kaiken voiman. Mun oli pakko ottaa päikkärit iltapäivällä kun ei silmä meinannut pysyä auki. Jatkossa siis tiedän, että esimerkiksi ensi perjantain tunnilla kun jatketaan kankiväännöllä, otan hieman medikaalista, MS-taudin oireenmukaista apua ennen tuntia pitämään päätä skarpimpana.

                    (Tämä oli enemmänkin oma olotila tunnin jälkeen kuin uljaan ratsuni!)
 

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Apuvälinemessut 2017

  Hienot apuvälinemessut takana! Itselleni ensimmäiset ikinä, mutta ei varmastikaan viimeiset! Tiedättekö sen tunteen, kun lapsi pääsee karkkikauppaan? Muistin sen taas, kun baana avautui näytteilleasettajien ständeille.


  Mulla oli oikeastaan kolme eri näkökulmaa messuvieraana:

1. Yleinen mielenkiinto siihen mitä ylipäätään on olemassa

2. Mitä mahdollisesti voisin hyödyntää omien asiakkaiden kanssa ratsastaessa/omat tarpeet sekä ratsastajana että ohjaajana

3. Katsautena tulevaisuuteen mistä voisin itse hyötyä siinä kohtaa kun MS alkaa lyömään kapulaa rattaisiin



  Koska olin tullut messuille työskentelemään SRL:n pisteelle, niin valitettavasti aika ei riittänyt messujen koluamiseen pohjia myöten, vaikka kahtena päivänä yritinkin aina tilaisuuden koittaessa loikkia Liikuntamaasta toiseen halliin tutkiskelemaan.



  Simo-simulaattori oli karauttanut paikalle Sappeesta ja oli ehdottomasti SRL:n pisteen hitti! Torstaina Simo ei saanut pienintäkään hengähdystaukoa innokkaiden ratsastajien laukkaillessa pitkin nurtseja läpi puiden ja puskien aamuyhdeksästä iltapäiväviiteen saakka. Perjantai ei paljon sen enempää lepotaukoja Simolle suonut, mutta jono oli paljon lyhyempi kuin torstaina. Siltikin moni sanoi, ettei jaksa jonottaa vuoroaan.



  Simo oli messuille säädetty käsikäytölle, joten me ohjaajat painelimme napeista Simon käynnit, ravit ja laukat. Ohjaus tosin oli ratsastajan käytössä pidätteitä myöten, mutta kaasu oli meidän hallinnassa. Miksi näin? Siitä yksinkertaisesta syystä, että messuilla simulaattorin tarkoituksena ei ollut tehdä istuntatestiä. Simo oli tarjoamassa erityisryhmiin kuuluville ratsastuskokemuksen ja vähän herättelemässä mahdollisuutta, josko ratsastuksesta voisi olla itselle harrastukseksi. Tokikin myös vammattomat pääsivät Simppaa kokeilemaan! Messuilla ei syrjitty ketään ;) Erityisryhmiin kuuluvilla oli kuitenkin aina jonossa etuoikeus kyytiin.


  Pisteeltä löytyi tietenkin myös kepparirata, jota sai halutessaan testailla myös näkövammaisen vinkkelistä.






    Esityksiä en valitettavasti ehtinyt juurikaan seurailla. Ainoa, johon varasin itselleni tauon oli parataekwondon esitys. Myöskin Pekka Hyysalon esiintymistä ehdin hieman käydä vilkaisemassa.






    Oli aivan huikeaa olla tapaamassa uusia ja myös ennestään tuttuja ihmisiä, vähän promotoida omaa tekemistä ja yrittää pysyä kehityksen mukana. Näistä messuista tulee aivan varmasti itselle perinne ja yritän jatkossa järjestää itselleni yhden päivän, jolloin voin täysin tutustua messutarjontaan.

  Heidi kiittää ja kuittaa!! Ja yrittää tulla paremmaksi kokoajan.


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Swing

                  "(s)he will go down (s)he will drown drown deeper down..."
                                        Nightwish/Ghost River

  Aika mennä ylämäkeen, aika syöksyä alamäkeen. Normaalia elämän kiertokulkua, jossa Cheekin Keinua mukaillen toiset keinuu korkeammalle, kokien huiput ja kuilut voimakkaammin kuin toiset. Minä kuulun juuri siihen ryhmään, jonka keinu heiluu erittäin korkealle pudoten hyvin voimakkaasti myös alaspäin (vaikka en sairastakaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä kuten biisin kirjoittanut artisti). Sairausdiagnoosit ovat kasvattaneet keinun heilumista, tunnistan sen selvästi.

  Kaikkein suurimmin keinun riepoteltavaksi joudun oman ratsastukseni osalta. Tällä kertaa voisi mielikuvalla kuvaillen sanoa, että ketju suorastaan katkesi ja pudotti minut hetkeksi maan pintaan haukkomaan henkeä ilmat pihalle lyötynä.

                 (http://www.colindye.com/2012/02/06/breaking-the-chains-of-debt/)

  Hetken joutuu miettimään pitäisikö ketju teipata, liimata, hitsata vai mitä, mutta pääasia on, että ketjun korjaa ja kiipeää takaisin kyytiin. Keinusta pudotessa saa vain henkisiä vaurioita, mutta niiden käsitteleminen vahvistaa ja saa selviämään seuraavasta pudotuksesta entistä vahvempana. Vaikka nyt vielä jää hetkeksi makaamaan hiekkaan löytynä ja vailla aikomusta nousta enää ylös, niin jonain päivänä kaikkien pudotusten vahvistamana sitä vain nousee, pudistelee hiekat vaatteistaan, kiipeää takaisin kyytiin ja Elastista siteeraten huutaa "Anna tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan!" (Sori, en osaa nimetä mistä biisistä tuo on. Ei kuulu omaan genreeni, mutta sattumalta kuulin taustamölynä telkkarista eilen ja jäin pureksimaan kuulemaani.)

  Minä en pidä sitä heikkoutena. Päinvastoin, itsekin samaa kokeneena, olen paikalla silloin, jos sulla tapahtuu sama romahtaminen kesken ratsastustunnin. Kerran yksi paniikkihäiriöstä kärsivä ratsastaja sanoi, että uskaltaa nyt tulla ratsastamaan. Vaikka paniikkikohtaus iskisi kesken tunnin hänellä on kerrankin joku, joka on itse kokenut saman ja tietää miten tilanteessa kannattaa toimia. Ei siinä auta, että kentän keskeltä huudellaan että "kokoa nyt itses ja jatka ratsastamista". Tai "älä nyt jännitä niin paljon". Tai "rentoudu ja jatka tehtävää".

(https://sites.google.com/site/hookappsychology1a/anxiety-disorders-by-kayla-rutledge/b-panic-disorder)

  Sama, jos sun itseluottamus murenee täysin palasiksi ratsailla. Teen kaikkeni auttaakseni sua keräilemään muruset ja liimailemaan palaset taas yhteen. Olen itse tehnyt sen niin monta kertaa, että väitän pystyväni auttamaan siinä paremmin kuin henkilö, joka ei ole joutunut sitä laajassa määrin tekemään. Sairastuminen vie uskoa omaan tekemiseen. Romahduttaa itsetunnon ja syö omanarvontuntoa. IMHO (in my honest opinion), fyysiset rajoitteet vaikuttavat vähemmän ratsastamiseen kuin psyykkiset rajoitteet. Fyysisiin rajoitteisiin löytää helpommin apukeinot kuin psyykkisiin! Mulla ei ole tarjota ammattilaisen (psykiatri, psykologi, psyk.erikoissairaanhoitaja) tietotaitoa. Minä toimin kokemusasiantuntijapohjalta. Siihen liittyy myös vertaistuki, jota taas ammattilainen ei roolissaan pysty antamaan (IMHO tämäkin).

  Sinä keinusta pudonnut Heidi, muista tämä: hevosen kanssa on turvallisempaa pudota kuin ihmisten kanssa. Hevonen ei moiti, ei naura, ei lyö lyötyä, mutta toisaalta ei myöskään sääli. Se on paikalla. Läsnä. Se pakottaa kohtaamaan myös omat heikkoudet. Käsittelemällä ne pystyt kääntämään heikkoudet vahvuudeksi tai ainakin elämään heikkouksiesi kanssa. Jonain päivänä ehkä kiität sitä hevosta, joka osoitti sulle sun kasvamisen kohdan. Terveisin: keinuun takaisin kiivennyt Heidi.


Tässä vielä kyseinen biisi:   https://www.youtube.com/watch?v=AomgBKXXpaQ