sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Pikkuhiljaa iskussa taas

  Onhan se tietenkin järkyttävän syvältä, että näillä korteilla sitä on nyt pakko pelata. Viime tiistainen lämpöhalvaus-tkd-treeni teki siinä määrin tehtävänsä, että loppuviikko meni enemmän tai vähemmän siitä toipuessa. Keskiviikkoaamuna olin vielä vahvasti sitä mieltä, etten lähde edes ratsitunnille, mutta Kirsin kanssa keksitty kuningasidea (hyppääminen) veti vastustamattomasti puoleensa, ja menin sitten kuitenkin. Eikä se todellakaan ollut mikään maailman fiksuin veto... Noiden kahden yhdistelmä maksoi sitten lopun keskiviikon, torstain ja perjantain. Lauantai ja sunnuntaikin vielä puolilla valoilla.

  Ensi viikon aikana aion hakea uuden nousuvaihteen päälle. Maanantaina rymyän puskissa HH:n kanssa, tiistaina menen kirurgian polille pisteltäväksi, mutta tkd-reenit varmaankin jäävät toimenpiteen vuoksi väliin, keskiviikkona ratsitunnille mikäli se on toimenpiteen jälkeen mahdollista, torstain ja perjantain maastoilen rauhallisesti papan kanssa ja vetäisen ainakin jonkinnäköiset tkd-reenit, la & su on omistettu ihan kokonaisuudessaan mun pojille. Sitten on talvilomat taas tältä vuodelta nautiskeltu ja nousukiito hankittu (toivottavasti!).

  Tässä vielä muutama kuva heppakerholaisten kanssa askartelusta. Kuvissa kengät on vedetty pohjiin ja pintaan, koristelu uupuu. Kiitos ideasta Sanna!





 


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Cooling vest

  Nyt mä sen sitten tilasin. Ei tämä ole kuin neljäs vuosi kun olen jahkannut sen tilaamista, mutta nyt tuli sietokyvyn raja vastaan. Nimittäin eilinen tkd-reeni oli "from hell". Meillä oli täysi kisavarustus päällä (tosin kypärän heivasin heti alkumetreillä, koska viikatemies vaani nurkan takana - tosin se taisi tuoda vain katu-uskottavuutta lisää, kun äijät tykitti meneen kypärät päässä ja meikä ainoana hameväen edustajana paljain päin). Ja ne kamat on kuumat!! Tein lämpöhalvausta siellä sisällä ja tajusin, että nyt se liivi on hankittava. Jos ja kun aion tätä harrastusta jatkaa. Eikä se huonoa ratsastaessakaan tee. Saati sitten kesäkuumalla avustamisessa ja taluttamisessa.

  Joten naputtelin tilauksen menemään. Suomesta saa tällä hetkellä vain yhtä liiviä, ja se on luvalla sanoen erittäin karmean näköinen rätti. Ei sillä ulkonäöllä tosin hirveesti väliä ole, mutta näppäränä naisena päätin katsoa mitä ulkomaailma tarjoaa suht samalla hinnalla.

  Löysin aivan mahtavia liivejä! Tosin hinta oli kaikissa yhtä mahtava ja koska tämä on mun ensimmäinen viilennysliivi eikä ole mitään kokemuksia niistä, halusin mielummin jonkun edullisemman mallin.


   Valitsin ylläolevan mallin. Nettisivuilta ei aivan auennut millainen viilennysjärjestelmä siinä on (Suomesta saatavassa on viilennyskiteet). Mutta veteen se upotetaan tietyksi aikaa, puristellaan kuivaksi ja viilennys kestää 8h kerrallaan. Viilennyskiteet pitävät viileyden jopa 5 päivää, mutta liivin "valmistelu" on paljon työläämpää. Haluan mahdollisimman helpon ja yksinkertaisen, joka kuitenkin toimii.

  Ensin tulen testaamaan sitä taekwon-don parissa, ja ilmojen lämmetessä sitten myös tallilla. Toivottavasti se wörkkii. Kerron sitten kun se on saapunut ja testattu. :)


  Ja liiveistä kun puhutaan, löysin Viljar Shopista erittäin mielenkiintoisen uutuuden: Air täyttyvä takki
  Tommoisen mä kelpuuttaisin päälleni. Olen itse ratsastanut ikäni turvaliivittömänä (lähinnä koska sellaisia ei ollut silloin aikanaan edes saatavana). Kerran viimeisen hevoseni aikana hankin jonkun lätkyttimen itselleni maastoesteille, kokeilin kerran ja se lensi takaisin myyntiin samantien. En pystynyt sen kanssa toimimaan ollenkaan! Huomatkaa, että tuolloinkin esim. palaturvaliivejä oli käytössä vain kenttäratsastajilla (ja varakkailla tuntiratsastajilla ;) ), joten mun oli joku ihan perusmalli. 

 Nykyään on ns. paukkuliivejäkin esim. tämä, joka siis täyttyy vasta jos putoaa hevosen selästä. Mutta hintakin on sen verran suolainen, että jää kyllä hyllyyn... Samoin kuin valitettavasti tuo takki. Jos hinta on alkaen 650e, niin se on vähän liikaa työelämästä poissaolevalle perheelliselle ihmiselle. Mutta jään seuraamaan hintakehitystä ja veikkauksen pelitiliä ;)


EDIT: Mulla on siis MS-taudin vuoksi heikentynyt lämmönsietokyky. Lämpö tekee mulle huonoa, lämpöhalvausmaisen olon lisättynä fatiikilla. Mun täytyy siis huolehtia ruumiinlämmön pysymisestä tarpeeksi alhaalla. 

tiistai 23. helmikuuta 2016

Puoliteholla

   Tämä mun blogin pitämiseni on tällä hetkellä hieman puolitehoista. Koska mulla on "kotonalorvimisjakso" menossa, mulla ei ole yhtään mitään asiaa vammais- ja erityisratsastamisesta. Jokaisesta omasta ratsisessiostakaan en jaksa raportoida. Lähinnä siksi, koska HH:n kanssa se on aina samaa puskien tonkimista perämetsissä (ihan omasta valinnasta tosin) ja harvemmin niillä reissuilla edes tapahtuu mitään mainittavaa, ja omia ratsituntejanikin missailen välillä muiden kiireiden vuoksi (muut kiireet = lapsien menot. Kaikki meikäläisen tuntevat tietävät, etten ihan tosta noin vaan ole valmis missaamaan ratsituntejani ;) ).



  Oikeastaan odotan jo kovasti pääsyä takaisin hommiin! Tietääkseni maaliskuun puolivälin tienoilla, koulutusviikonlopun jälkeen. Siitä saakin taas hommailla elämäänsä lisää sisältöä ilmeisesti tuonne toukokuun loppuun saakka. Varmaa aikataulua en ole vielä TE-toimiston osalta saanut.

  Ratsastamisesta yleensä voin kyllä sanoa, että mun tasapaino on parantunut todella paljon \o/ Kiitos siitä taitaa mennä HH:n suuntaan. Ahkera, lähes jokakertainen, ilman satulaa ratsastaminen on tehnyt tehtävänsä. Vaikka jalustimet kulkeekin siinä mukana varuilta, on omakin olo selvästi tasapainoisempi ja tukevampi selässä. Muy bueno! Tosin viimeisillä noin kymmenellä kerralla mun vasen jalka jostain syystä puutuu ja pistelee kesken ratsastuksen. Kertamäärän perusteella kyse ei ole mistään satunnaisesta, vaan jotain on meneillään tällä hetkellä. Ei välttämättä kuitenkaan mitään sen suurempaa, mutta ikävän tuntuista se silti on.



  Taekwon-do -treenit kulkee yllättävän hyvin. Kertaakaan ei ole tullut ongelmia jaksamisen kanssa ja siitä olen todella puulla päähän lyöty. Koordinaation huonontumisen kanssa on ollut eniten tekemistä. Oikeastaan itkua ja hammasten kiristystä. Veren sylkemistä. On kohdattu taas elämän epäreiluus siinä, kun on viety aiemman elämän vahvuus. Kuinka paljon se enää pystyy sairauden vuoksi petrautumaan, jää nähtäväksi. Toisaalta tuntuu paremmalta ajatella, että se jää kiinni koordinaatiokyvyn puutteesta eikä jaksamisesta. Ja kieltämättä vähän hymyilyttää, kun muut ryhmäläiset valittavat kipeitä paikkojaan edellisen treenin jäljeltä ja mä olen kuitenkin se sairas :) Mulla ei ole kertaakaan särkenyt paikkoja. Välillä tuntee tehneensä jotain, mutta ei särje. Ehkä aikanaan tehdyt rankat tallivuorot ja jokapäiväinen ratsastaminen ovat kuitenkin luoneet jonkinasteisen perustan, joka on yhä siellä jossain tallessa, vaikka hukkasinkin elämästäni monta vuotta luovuttamiseen ja itseni laiminlyömiseen. Muistan yhä kirkkaasti 2000-luvun loppupuolella olkapään kanssa taistellessani lääkärin spontaanin "oho, sullahan on täällä hyvät lihakset" -lausahduksen. Jep jep, kun vuosia mättää pa**aa parhaimmillaan 30 karsinan päivävauhdilla ja päälle kaikki heinäpaalien roudaukset ja muut hommat, niin on se ihme, jos riisitikkuna sattuu tuulessa kaatumaan.


  Leikin aikani kuluksi kuvanmuokkauksella :D Se on ihan hauskaa, kun sille päälle sattuu.


maanantai 22. helmikuuta 2016

Jakakaa!

  This is Maria and Heidi. They are in love with the same horse. They don´t fight for her, they share her. Be like Maria and Heidi. 




  Tässä vastaukseni FB:ssä kiertävälle "Be like (name)" -haasteelle. Oma henkilökohtainen -hyvin pienimuotoinen tosin- kampanja omistamishalua ja mustasukkaisuutta vastaan. Älkää tapelko siitä kultamurustanne! Siitä riittää jokaiselle pala. <3

  

torstai 18. helmikuuta 2016

Talvista maastoilua

  Kun ei jaksa kirjoittaa, niin voi puhua :) Tai ainakin tappaa aikaa hölisemällä jonninjoutavia. Alla pari blaa blaa -videota. Taisinpa toisella bongata jopa tuoreet suden jäljet. Tai sitten ketun. Tai jonkun muun. Meikäläisen luontoasiantuntijuus on vähän heikolla tolalla...



                                              (Oli vähän teknisiä ongelmia videoinnissa)


  Enivei, pakko kuitenkin kertoa yhdestä maastolenkillä vastaantulleesta asiasta, jolla on itseasiassa hyvin suuri merkitys kun puhutaan vammaisratsastuksesta.

  Ensinnäkin tein tiedostaen valinnan toimia tavanomaisestani poiketen, ja asian opetus on se, että siinä olisi voinut käydä jonkinlainen äksidentti. Mutta sopiva hevonen paikkasi ratsastajan mokan ja hoiti homman kunnialla kotiin.


  Mä en koskaan laukkaa maastossa itselleni tuntematonta polkua tai tietä, vaan tarkistan sen aina ensin muussa askellajissa ja palaan sitten mahdollisesti takaisinpäin sen laukassa. Tämä koskee myös muuttuvia sääolosuhteita. Tällä kertaa kuitenkin riskit tiedostaen päätin laukata tienpätkän, jossa olin ennenkin laukkaillut, mutta vallitsevat sääolosuhteet saattoivat olla muuttaneet olosuhteita.

 Pohja oli hyvä ja luminen, joten siltä osalta ei ollut huolta, mutta nämä yllätysmomentit jätin omasta valinnastani huomioimatta. Jos en olisi ollut yksin liikenteessä, niin olisin toiminut itselleni tavanomaisella tavalla eli tsekannut reitin ensin, mutta itse oman itseni kanssa saatan silloin tällöin ottaa tiedostettuja riskejäkin (en tosin suosittele sitä kenellekään muulle vammaisratsastajalle!).

  Ja siellähän se yllätysmomentti vaani. Mutkan takana, yllättäen näkökenttään ilmestyen. Tien vieressä ollut oja oli yhdeltä kohdalta tulvinut tien yli ja jäätynyt pakkasella. Tien yli meni noin puolentoista metrin pituinen jäälautta. Ja kun se yllättäin sieltä pamahtaa esiin, niin ajatuksella kerkesin reagoimaan sen verran, että me saatetaan kaatua, jos se on liukas tai jos HH iskee jarrut pohjaan, niin meikä todennäköisesti jatkaa kuitenkin matkaa. Ei noi äkkijarrutukset oo mun tasapainon kannalta ihan ideaalisia ;)


  Onneks mulla kuitenkin oli alla hevonen, joka ei tee asioista sen suurempaa numeroa. Niinkuin ei tälläkään kertaa. Se vaan katsoi, että "jahas tollainen" ja leiskautti komeasti yli. Ja laukka jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juuri näin! Ei tehdä asiasta isompaa kuin mitä se oikeasti onkaan <3

 Mutta sainpahan muistutuksen itselleni, että kannattaa pitäytyä siinä vanhassa tutussa tavassa ja olla poikkeamatta siitä. Vaatimukset on näin vammaisratsastajana vähän eri kuin tavisratsina. Lisäksi pitää huomioida hevosen ominaisuudet. Rehellisesti sanoen HH ei ole läheskään yhtä tasapainoinen ja hallittu kuin oma Prutkuttimeni, joten sen kanssa täytyy huomioida se, ettei se pysähdy ihan askeleessa.


  (Ai että, tuli mieleen eräs kesäinen tapahtuma vuosia sitten, kun oltiin Prutkun kanssa lenkillä järveä kiertämässä. Sitä kiersi myös koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät, joten siellä ei oikein voinut posottaa tukka putkella. Paitsi suorilla pätkillä baanan ollessa tyhjä. Kerran me sitten laukkailtiin suht rauhallista laukkaa siellä. Tehtiin pidempää pätkää ja kurvin takaa myöskin tuli kävelijänainen. Mulla on tapana siirtää käyntiin aina vastaantulijan kohdatessa, mutta tällä kertaa mun hevonen oli sitä mieltä ettei anna laukkaa pois :D Mutta kuuliaisesti se hidasti käyntitempoiseen laukkaan, vaikkei laukasta luopunutkaan. Mikäs siinä. Sanottiin kohteliaasti rouvalle "päivää", rouva pysähtyi katsomaan ja kun oltiin muutaman käyntivauhtisen laukka-askeleen päässä, mutta oli pakko antaa hevosen mennä kun se oli niin innoissaan! <3 Musta se oli jotenkin tosi liikkistä, kun hevonen tiesi, että me hidastetaan vastaantulijoiden kohdalla, mutta valitsi sitten itse koota laukkaansa sen verran, että pystyi sen ylläpitämään ohitusvauhdissa. Mutta kun hevonen pystyy ja osaa, niin ei ongelmaa. Vai oliko se pieni vihje siitä, että on kouluratsastus jäänyt viime aikoina sen verran vähemmälle, että pitää näköjään itse hoitaa hommat...?;) )




perjantai 12. helmikuuta 2016

Hoppadaadaa

  Esteratsastus  Esteiden ylittäminen Maasta vähän irti olevan puomin ylittäminen (nyt sain sen oikein!) on mulle vielä haasteellisempaa kuin se sileällä nykiminen ja kieltämättä tässä viime aikoina se on alkanut muodostumaan peikoksi omassa päässäni. Haluaisin, mutta onko se välttämättä mukavaa hevoselle tai turvallista itselleni? Mitä jos käsi ei ehdi mukaan ja repäisee ilkeästi suusta hypyssä? Pitääkö mun oma tasapaino? Estesilmä ei pelaa. Tuleeko tilanteet niin nopeasti, ettei hermotus ehdi mukaan?

  Ja ratkaisunkin keksin ihan itse - pitää kokeilla! *lamppu välähti*

  Olosuhteet ei olleet ihan mun puolella taaskaan. Jo kolmannen keventelykierroksen jälkeen tuntui siltä, että olisi vetäissyt vähintäänkin maratonin. Hevonen on älyttömän tahmea. Tai sitten mun jalka ei vaan jaksa pyytää. Todennäköisesti enemmän niinpäin. Tiesin, että tulossa on tuskaa ja kärsimystä. Kelasin äkkiä olisko mulla kassissa, autossa tai jossain taskun pohjalla edes jotain mun fatiikkilääkkeistä, joita vois napata, mutta ei tietenkään. Pitääkin muistaa muuten lyödä levyt mukaan vähän joka paikkaan. En koe, että niistä on hirveästi apua, mutta hukkuva tarttuu vaikka oljenkorteen vai miten se nyt menikään... Pahoinvointilääkettä mulla sattui olemaan, joten otin edes sen kesken tunnin ennakkoon, koska tiesin olevani täysin loppu tunnin jälkeen (Mulla nykyään fatiikki varsinkin yhdistettynä lämpöön saa aikaan huonovointisuutta).

  Hyppääminen oli kuitenkin ihan hiton kivaa, vaikkei se ollut tyylipuhdasta pienemmissäkään määrin. Hevonen oli hyvä; varma menijä. (Mikä on tässä kohtaa todella tärkeää! Että hevonen on menossa esteen yli, vaikka itse ei välttämättä olekaan. Ja että se hoitaa, vaikka jättäisitkin sen yksin omaa epävarmuuttasi jossain hypyssä)

  Onhan siinä tekemistä hirveästi, mutta pääasia on se, ettei se ollut hevoselle (ainakaan ylitsepääsemättömän ;) ) epämiellyttävää. Sinillä ei tullut edes tukka kipeäksi, kun en huomannut ottaa harjasta kiinni. Mikä on sinänsä todella omituista, koska maastoillessani HH:n kanssa, mun on pakko tukea aina toinen käsi harjaan esim. ylämäissä. Luulen, että se tuli jostain vanhasta selkärangasta, kun en sitä sen enempää ajatellut. Mutta hyvä tietää, että sen verran näköjään vielä löytyy tasapainoa, ettei tarvitse roikkua harjassa henkensä kaupalla.

  Huomasin kuitenkin puutteet muuten tasapainon osalta. Ensinnäkin se, että me oltiin hevosen kanssa kaksi eri elementtiä. Hevonen teki oman hyppynsä, minä omani, muttei mulla ollut hajuakaan että missä se hevonen menee. Esteen jälkeen se taas tuntui olevan "jossain siinä suurinpiirtein alla", mutta jos olisi siinä kohtaa kysytty hyppäsinkö hevosen kanssa vai ilman hevosta, niin en olisi osannut vastata (jos siis en olisi nähnyt ja tiennyt olevani selässä). Omat jalat on välillä aika holtittomat ja se näkyy mm. jalustimen liikkumisena jalassa. Alapohje väsähti, eikä jaksanut pysyä paikallaan.

  Tällä kertaa onneksi vain kroppa oli väsynyt, pääkoppa toimi suht normaaleilla raiteilla. Joten pystyin nauttimaan, vaikka kroppa yritti olla toista mieltä. Isäntä kysyi multa illalla, että "miten sä oot noin hyvällä tuulella?". Kertonee hyvin pitkälti omaa kieltään :)

torstai 11. helmikuuta 2016

The Chest

                               "Once I had a dream, and this is it"

 Mun MS-tuttavapiirissäni sattuu olemaan hyvin taitava ja lahjakas piirtäjä, jolta pyysin itselleni piirrosta. Annoin vain haluamani idean (hevonen nousee aarrearkusta) ja vapaat kädet sen tekemiseen. Laitoin myös kuvan Picassosta, koska se poni jollain lailla symboloi mun uutta alkua kaikkein eniten. Ja musta lopputulos on hieno! Erityisesti rakastan noita mun käsiä.

            "Faith brought me here, it´s time to cut the rope and fly to a dream"

  Taiteilijan mukaan haastavinta oli saada hevonen näyttämään siltä, ettei se ole hukkumassa aarrearkkuun. Tosin kuulemma kuva symboloisi hyvin myös hevosharrastuksen kalleutta... ;)



                                             "Open the Chest once more"

    Kuvan tarina on lyhykäisyydessään se, että kun uskalsin avata aarrearkun kolmannen (ja viimeisen!) kerran, löysin sieltä Picasson ja aivan uuden alun hevoselämälleni. Olin arkun jo kahdesti sulkenut; ensimmäisellä kertaa ponini kuoleman jälkeen, tarkoituksena tehdä loppuelämä "jotain ihan muuta". Eihän siitä mitään tullut. Veri veti nopeasti takaisin hevosten pariin ja arkun taas avatessani löysin sieltä seuraavan tulevan oman hevoseni. Seuraavalla kertaa tuli MS-tauti, joka kyselemättä istahti kannen päälle ja vannoi istuvansa siinä koko loppuelämäni ajan. Ja siihen minä alistuin.

  Kunnes jostain löytyi jokin voima, jolla sain kammettua tuon ikävän arkun kannen sulkijan pois paikaltaan (oikeastaan tähän sopisi parhaiten mielikuva viime taekwon-do -reeneistä, kun me mätettiin polvella menemään patjaan niin paljon kuin lähtee. Valitsin kypsempään ikään ehtineen vastustajan kaverikseni, mutta arvioin taas kerran voimani alakanttiin, ja muorihan olisi ollut selällään kanveesissa, jollei ohjaaja olisi tullut huolestuneena varmistelemaan, että muori pysyy pystyssä. Nyt jälkeenpäin näen silmissäni tuon muorin kuvaavan sitä MS-tautia, joka istui arkun päällä. BTW, ohjaajan kerran mainitsema vipuvarsivaikutus sai kankikuolaimen hyppimään mun silmissä koko reenin ajan. Kerran heppatyttö, aina heppatyttö?)

                                                     "Fly to a dream..."

 Ja nyt, lupaan ja vannon, etten sulje arkkua enää koskaan! Kliseinen "kolmas kerta toden sanoo" pitää nyt todellakin kutinsa!


  Osaltaan kuvan ja tarinan innoittajana on toiminut kyseinen kappale:





 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Luokkari ja leiri

 Seuraavat vammaisratsastajien luokituspäivät järjestetään Tampereella 2.- 3.4. Lisätietoja täältä:

http://www.ratsastus.fi/EnrolmentClient/info.aspx?Key=C553145755D3DB158CFD1874072D8E30

(Luokituksesta yleensä: http://www.ratsastus.fi/lajit/vammaisratsastus/kilpaileminen/kilpailukortti)


  Itse henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut mukana luokituksessa (tietenkään!), mutta mistäpä sitä tietää, jos jossain kohtaa tulevaisuudessa tuo kilpailukärpänen puraisisikin? Se vaatii kyllä järjettömän paljon reeniä (siis ihan oikeaa reeniä, aikuisten oikeaa reeniä) ennen sitä, ja kieltämättä vammojenikin kanssa liikun tällä hetkellä ihan niillä rajoilla, naurettaisiko mut pihalle koko luokitustilaisuudesta, mutta MS on etenevä neurologinen sairaus ja jonain päivänä mua ei sieltä naureta pihalle, vaan lätkäistään luokituskortti kouraan. Toki luokittelemattomanakin mulla on oikeus osallistua

a) kaikille avoimiin luokkiin
b) 1-tason vammaisratsastuskilpailuihin

mutta kyllähän me tässä kohtaa liikutaan kategoriassa NOT ABLE. Mun kilpailuvietti jäi poniaikojen mukana selän taakse. Vaikka myöhemmin mulla oli hyvä hevonen, jolla olisi voinut vähän kilpaillakin, niin mua ei koskaan kiinnostanut pätkän vertaa. Tänä päivänä taas estepuoli on todellakin out, joten vaihtoehdoksi jäisi vain (tylsä) koulun nykiminen. Käytän ponivuosieni termiä "tylsä koulun nykiminen", koska sitä se silloin oli. Mä vaan hyppäsin. Pakolliset merkkisuoritusten kouluosuudet tuli käytyä ja jotain tallin & seuran mestaruuksia (eikä muuten häävillä menestyksellä niitäkään), mutta muuten poniveri veti esteille. Kouluratsastus on niin vaikea ja pikkutarkka laji, että siellä pitää vähän olla sitä taitoakin jo takana. Estepuolella tolla tasolla riitti, että roiskii yli kovaa ja korkealta, tyylistä viis :D Ja sitähän me noudatettiin; vähän sinne päin, yli ja kohti seuraavaa. Joskus tuli kokemusta, joskus jackpot, välillä totaalinen itsensä nolaaminen ja välillä jotain kohtuuhyvää nollarataa. Ja kun on hyvä poni, joka paikkaa sitä ratsastajan taitamattomuutta, niin mikäs siinä on loikkiessa <3


  Toinen omalta kohdaltani mielenkiintoinen tapahtuma:

 http://www.ratsastus.fi/EnrolmentClient/info.aspx?Key=39E92026680EA4B747BEB894CAA835BE

 Vammaisratsastusleiri Kiuruvedellä 18. - 20.3. Toivottavasti näen siellä leirin täydeltä vammaisratsastajia ;)

lauantai 6. helmikuuta 2016

Tuntiseurannat

  Sain itseasiassa vasta eilen kirjoitettua viimeisen tuntiseurannan puhtaaksi. Mutta väliäkö hällä, kun kerran aikataulussa ollaan ja reilusti. Selasin moneen otteeseen kaikki tuntiseurannat läpi ja pohdin niitä aika pitkään. Ensinnäkin teki mieli kirjoittaa lähes kaikki uusiksi, mutta pidättäydyin siitä kuitenkin. Mun mielestä ne pitääkin olla niin, että niissä näkyy kehitys.

  Olen sen verran kreisi, etten halua tarjota vain parasta tässä asiassa. Haluan, että lähtökohta on "minä huonoimmillani", mutta kehitys on silminnähden havaittava. Ei ehkä toimisi taidemaalarin hommassa. Vien ensin kaikki surkeimmat ja epäonnistuneimmat työni tarjolle?

  Kun valitsin tarkkailukohteitani, jahkasin yhden kanssa vähän aikaa edestakaisin. Toisaalta halusin seurata juuri häntä, mutta koska tiesin ja tunsin kyseisen opettajan jo menneisyydestä, tiesin hänen olevan rautainen ammattilainen. Miksi siis seurata? Päätin kuitenkin seurata, koska välissä on useita vuosia kun en ollut nähnyt/kuullut hänen opettavan. Nimittäin jos kyseinen opettaja oli jo silloin hyvä, halusin omin silmin todeta kuinka kovaa valuuttaa hän on tänä päivänä! Hän asettaa mulle sen riman, jota kohti pyrkiä. Ja todellakin siinä kävi niin, etten löytänyt mitään, kerrassaan mitään mitä itse olisin tehnyt toisin.

  Olen miettinyt jokaista tuntiseurantaa tehdessäni, mitä itse muuttaisin tunnissa, sen kulussa tai olosuhteissa. Muutos ei aina tarkoita parempaa. Se voi tarkoittaa vain jotain erilaista. Enhän mä pysty kilpailemaan ammattitaidossa näiden ihmisten kanssa (jokainen vähintään ratsastuksen opettaja), mutta mun ei tarvitse silti allekirjoittaa kaikkea heidän tekemisiään.

            (Vanhojen pappojen etuoikeus on pysähtyä syömään kesken lenkin!)

  Viisi seurantaa, joista ainoastaan yhdestä en pysty imemään minkäänlaisia vaikutteita omaan ohjaamiseeni, mutta siihen on selkeä syy (jota valitettavasti en tässä voi eritellä). Kolmesta olin hyvin vaikuttunut. Niistä jokaisesta paistoi läpi aivan uskomaton ammattitaito ja halu tehdä tätä työtä, saada oppilaat oppimaan.

  Lähimmäksi omaa persoonaani kolahti ehkä hieman yllättäin "haastaja", "musta hevonen", josta itselläni ei ollut minkäännäköistä ennakkokäsitystä. Mä tykästyin ihan hirmuisesti siihen tiukkuuteen ja vaativuuteen (varmaan siksi, etten edes tiedä juuri muuta tapaa), mutta erityisesti siihen, ettei se heijastunut missään kohtaa negatiivisella tavalla. Jotkut tykkää päänsilittelystä, mutta mä en oikein osaa sitä allekirjoittaa. Mä pidän opettajajohtoisuudesta. Ehkä välillä esiin pyrkivistä omista anarkistipiirteistäni johtuen? Musta pitää olla joku, jolla on ohjat kädessä. Joku, joka sanoo mitä tehdään ja miksi tehdään. Mutta sen verran lähestyttävästi, että oppilaat uskaltavat kysyä, pyytää lisäohjeita ja jopa kyseenalaistaa. Opettajakin voi osallistaa. Opettajan ei tarvitse (eikä itseasiassa saakaan) olla mikään Hitler. Ylhäisessä yksinäisyydessään ja tavoittamattomissa. Mutta tietynlainen auktoriteetti mun mielestä pitää löytyä.

  Se on tasapainoilua. Kenelläkään ei ole kivaa, jos täytyy olla jatkuvassa pelossa tai negatiivisen paineen alla (kyllä, olen ollut siellä ja siksi tiedän millaiseksi en halua tulla). Mutta liika tuttavallisuus saattaa syödä sen opettajajohtoisuuden, eikä ole mun haluamani tie sekään.

  Tunnustan vielä senkin, että pidin tätä tuntiseurantatehtävää alussa ehkä hieman turhana. Mutta nyt kun lähes puolen vuoden jälkeen katson näitä, todellakin tajuan miksi tämä tehdään! Olen konkreettisesti nähnyt miten haluan tehdä, miten en missään nimessä halua tehdä ja koko skaalan siltä väliltä.

  Halusin tietoisesti lisätä vähän painetta jokaiselle opettajalle ja kävin etukäteen ilmoittamassa tekeväni kyseisestä tunnista seurantatehtäväni. Halusin, että jokainen laittaa (joko tiedostaen tai tiedostamatta) parastaan ;) Ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli se, etten saanut tähän tehtävään kuin yhden erityisratsastajien tunnin. Olisin ehdottomasti halunnut vertailukohteen tai mielellään useamman, mutta minkäs teet. Tässä kohtaa mun resurssit eivät riittäneet pidemmän matkan ajoihin.

  Tästä on hyvä jatkaa ohjaamistehtäviä. Samalla kehityskaavalla mennään; aloitetaan huonosta, mutta pyritään parantamaan jokaiseen. (PS. Se huono on onneksi jo tehty!)

  Hyvää yötä!! Jos ei vielä väsytä, niin etsi aikasi kuluksi kuvasta hevonen:

                                                   (Pappa meni piiloon syömään!)

perjantai 5. helmikuuta 2016

Trekker Flexible Saddle

  Poiketessani ystäväni ranchilla, sain tilaisuuden kokeilla hänen omaa henkilökohtaista Trekker Flexible Saddle -satulaa. Sitä ei ole mitenkään erityisesti suunniteltu vammaisratsastajia varten, mutta kieltämättä siitä löytyy ominaisuuksia, jotka hyödyttävät myös vammaisratsastajaa. En ota kantaa satulan istuvuuteen hevosen selkään tai muihin vastaaviin ominaisuuksiin, vaan keskityn pelkästään ratsastajan satulatuntumaan. Tietoa löydät täältä . Sen verran kuitenkin mainitsen, että satulat ovat säädettäviä, joten sama koko voidaan säätää muillekin sopivaksi. Tadaa, et tarvitse joka kopukalle omaa satulaa, varsinkaan jos satula ei ole jatkuvassa käytössä.



(Kuvissa 2 eri satulaa, shetlanninponin ja suokin)

  Näissä malleissa oli molemmissa siivet ja jalustimet, mutta palaan hiukan myöhemmin tekstissä tähän asiaan. Parasta näissä satuloissa vammaisratsastajaa ajatellen oli kiinteä kauhukahva ja korkea takakaari, jotka yhdessä tekivät istuinosan tukevaksi, sekä muotoutuva materiaali. Nimittäin hetken satulassa istuttuaan, se muuttui melkeinpä nahkasohvaksi ;) Pehmeni ja mukautui ratsastajan alle. 

  Löysin satulasta kyllä miinuksiakin. Katso ylläolevan kuvan satulaa ja sen polvitukea. Huomaatko, kuinka se kaartuu aika voimakkaasti etureunastaan taaksepäin? Vertaa vaikka tähän:


  Trekker Flexible Saddle venyttää aika voimakkaasti jalkaa oikealle paikalleen, joka ainakin tällä vammaisella kiristi melkoisesti lonkasta. Rehellisesti sanoen, huusi hoosiannaa. Me puhuttiin kaverin kanssa, että siinäpä toisaalta melkoinen motivaatio venyttelyyn, kun pystyisi istumaan satulassa ilman kipua (hän muuten on sen verran lonkistaan auki, että se olin vain minä, joka huusi hoosiannaa!). Mutta heitin välillä jalat satulan etupuolelle hetkeksi aikaa (oli muuten älyttömän mukava olo, kuin se nahkasohva!), ja taas pystyi hetken ajan istumaan jalka suurinpiirtein siellä missä sen kuuluukin olla. Kuitenkin tässä kohtaa tulee ongelma jäykkyyksistä kärsivien asiakkaiden kanssa. Ei vaan pysty kykenemään. (Mutta tähänkin on ratkaisu... Kerron kohta!)





  Ylemmässä kuvassa on allekirjoittaneen jalka, alemmassa satulan aktiivisen käyttäjän jalka. Huomaatko niissä eroa? (Muuta kuin, että alempi on huomattavasti sirompi ja ratsibyysat on eri väriset...) Pienenä vihjeenä: me ollaan suurin piirtein saman pituisia ja mä ratsastin hänen jalustimillaan säätämättä niitä mihinkään suuntaan.

  Huomaatko, kuinka mun jalka painautuu todella tiukasti polvitukea vasten? Se johtuu siitä lonkan kiristämisestä. Mä vaan en pystynyt venyttämään jalkaa kauniisti taakse- ja alaspäin, ja mun mielestä tuo kuva suorastaan huutaa sitä ikävää ja epämiellyttävää venytystä. Kun taas alemmassa kuvassa jalka on hyvin rentona siinä mihin se asettuu. Kuvakulma hieman huijaa, koska se ei ole täysin sama, ja kuvasta huomaa myös meidän jalkojen henkilökohtaiset erot (katso mihin kohtaan polvi asettuu) eli mulla on selvästi lyhyempi yläpohje kuin ystävällä. Mutta toisaalta mulla ei lonkka olekaan päässyt venymään, koska siellä ottaa kireydet vastaan.

  Ehkä tuosta kiristämisestä johtuen keventäessä satula kippasi hieman mun ylävartaloa eteenpäin satulassa. Kysyin, että kippaako tää satula näin ja kuulemma ei, joten vika oli (taas tälläkin kertaa, niin kuin aina ennenkin) satulan päällä. 

  Niin, se ratkaisu tähän jalkaongelmaan löytyi nettisivuilta.



  Näitä saa ilman siipeä! Kuvassa ei näy, mutta olettaisin, että jalustinkoukut kuitenkin löytyvät pikkusiiven alta. http://www.vanhala.net/trekkertt/trekkertt1.html Tää on ihan mun suosikki näistä malleista. Ja nimenomaan ilman siipiä ja polvitukia. Ihan älyttömän mukava tämä oli kuitenkin istua. Mun muistaakseni tuota istuinosaakin pystyi säätämään ratsastajalle sopivammaksi.


    Siispä suosittelenko tätä vai en? Sanoisin, että riippuu siitä, kuinka joustava sun lonkka on :D En ehtinyt sivuilta selaamaan, saako tätä mahdollisesti "estepainotteisempana" ja kokeillussa satulassa jalustimet olivat taaemmassa koukussa kiinni (siellä on siis kahdet jalustinkoukut vierekkäin), joten en tiedä kuinka paljon jalustimen vaihtaminen etummaiseen koukkuun vaikuttaa. Tuskin kovinkaan merkittävästi, koska polvituki satulassa ei kuitenkaan liiku ja siirtää sitä kautta jalkaa taaksepäin. Ehkä ratkaisu tähänkin kysymykseen löytyisi nettisivuilta tai viimeistään valmistajan sivuilta? Tähän hätään en niitä kuitenkaan ehdi selaamaan. Siivettömänä versiona tää saattaisi olla todella loistava vammaisratsastajille; ainakin tukevuutensa ja materiaalin ansiosta. 

  Mutta näiden kuvissa olevien satuloiden molemmat käyttäjät vannovat niiden nimeen. Mennee kategoriaan sun-pitää-kokeilla-sopiiko-tää-sulle. :)

maanantai 1. helmikuuta 2016

Jotain muuta

  Uusi viikko käyntiin ja se on hyvä aloittaa bloggaamalla. Ainakin viime postauksen päivämäärästä päätellen... ;) Suuntailen tästä kohta maastoilemaan HH:n kanssa ja illemmalla lähden tekemään viimeisen, rästissä olevan koulutehtäväni pois tuohon lähimmälle ratsastuskoululle, joka kylältä löytyy. Sitähän on siis tässä tehty jo kerran aikaisemmin, mutta vaihdoin sen lennosta paikan päällä "tärkeämpiin hommiin" eli ratsastusterapeutin kanssa keskusteluun. Mikäli tänään en bongaa maneesin laidalta jotain yhtä mielenkiintoista, saan illalla taputella tehtävät tehdyiksi. (Kai? Jollen jostain löydä yhtäkkiä jotain "pitikö tääkin tehdä"-tyyppistä unohdusta.)

  Se tehtävä täytyy tehdä nimenomaan tänään, sillä huomenna polkaistaan käyntiin jotain ihan muuta. Jotain joka tulee viemään mut äärirajoille ainakin voimavarojen suhteen. Mutta mä kokeilen. Joko selviän siitä tai sitten en. Jos en selviä, niin onpahan ainakin kokeiltu. Jos selviän, niin olen rehellisesti sanoen inansa yllättynyt. Mutta vain inansa, sillä olen aikaisemminkin huomannut, että mulla on taipumus arvioida oma pystymiseni alakanttiin.


  Messevien perhealennusten vuoksi päätin sittenkin sijoittaa joululahjarahani taekwon-doon. (Kun pitkään punnitsin sijoitanko tallikamppeisiin, joita tarvitsen, vai omaan terveyteeni, niin päätin kerrankin investoida laajemmin itseeni. Rasti seinään!) Mitkään tähdet eivät tosin ole kohdallaan tämän kanssa (tietenkään! Jottei vahingossakaan kävisi liian helpoksi :D).

  Ensinnäkin aika, 20-21 on mulle aivan liian myöhäinen. Mun lusikkani, voimavarani on siihen mennessä käytetty ja ainoa paikka siihen aikaan mulle on sänky. Saatan siis istua spagettina salin lattialla tai pilkkiä jossain penkin reunalla. Jo pelkkä hereillä olo on haaste yksinään, mutta sen lisäksi pitäisi vielä joku urheilusuoritus saada aikaan? Mikäli sattuisinkin siitä selviämään, on vaarana useita päiviä kestävä fatiikki, niin kognitiivinen kuin fyysinenkin. Jos viikon treeni saa aikaan useita päiviä kestävän kooman ja tolkku pois sängyssä makaamisen, niin onko se sen arvoista?

  Ja tadaa, näitä reenejä on kaksi viikossa (plus tietenkin toisen muksun kahdet viikkotreenit. Eli vaatimattomat 4 iltaa viikossa hukkuu taekwon-doon)... Mihin hittoon oon taas itseni tyrkännyt?!? Lisäksi stressi lastenvahdin hankkimisesta illoiksi (isäntä on siis mun kanssa reenaamassa), todennäköisesti kukkuvat lapset iltamyöhään kotona ja niiden nukutusrumba, aamulla kuitenkin herätys kouluun ja päiväkotiin ja kaiken kruununa vielä aamupäivän ratsastustunti... Mä oon niin DEAD!

  Mutta tuleepahan testattua niitä omia venymisiä ja pystymisiä. Jos kevään pystyisi kykynemään, niin sen jälkeen olisi viisaampi. Joko pillit pussiin tai syksyllä jatkot. Vaikka tästä tekstistä heijastuu päällimmäisenä kauhistus ja epäilys, oon kuitenkin ihan älyttömän innoissani omien rajojen kokeilusta. Kauhistuneen innoissani. Kun päälle lisätään vielä yksi ihana suomenhevonen ja maaliskuulla starttaava työkokeilujakso osa 2, niin selvää on, että nämä kaikki eivät mahdu näissä laajuuksissa mun päiväohjelmaani. Silloin joudun tekemään todellisen inventaarion; mikä jatkuu, mitä vähennetään, kuinka järjestellään? Muussa tapauksessa meillä on kohta toistamiseen burn-outin kokenut henkilö, joka on fatiikin vuoksi totaalisen toimintakyvytön. Tässä on ehkä se kohta MS-taudissa (minun MS-taudissani!), jota vihaan eniten. Tai josta pidän vähiten, viha on turhan voimakas sana. Se, ettet vain pysty, vaikka haluaisit. Ei jaksa, vaikka tahtoa riittäisi. Mä en tiedä tulenko koskaan pääsemään sopuun tämän asian kanssa.