perjantai 12. helmikuuta 2016

Hoppadaadaa

  Esteratsastus  Esteiden ylittäminen Maasta vähän irti olevan puomin ylittäminen (nyt sain sen oikein!) on mulle vielä haasteellisempaa kuin se sileällä nykiminen ja kieltämättä tässä viime aikoina se on alkanut muodostumaan peikoksi omassa päässäni. Haluaisin, mutta onko se välttämättä mukavaa hevoselle tai turvallista itselleni? Mitä jos käsi ei ehdi mukaan ja repäisee ilkeästi suusta hypyssä? Pitääkö mun oma tasapaino? Estesilmä ei pelaa. Tuleeko tilanteet niin nopeasti, ettei hermotus ehdi mukaan?

  Ja ratkaisunkin keksin ihan itse - pitää kokeilla! *lamppu välähti*

  Olosuhteet ei olleet ihan mun puolella taaskaan. Jo kolmannen keventelykierroksen jälkeen tuntui siltä, että olisi vetäissyt vähintäänkin maratonin. Hevonen on älyttömän tahmea. Tai sitten mun jalka ei vaan jaksa pyytää. Todennäköisesti enemmän niinpäin. Tiesin, että tulossa on tuskaa ja kärsimystä. Kelasin äkkiä olisko mulla kassissa, autossa tai jossain taskun pohjalla edes jotain mun fatiikkilääkkeistä, joita vois napata, mutta ei tietenkään. Pitääkin muistaa muuten lyödä levyt mukaan vähän joka paikkaan. En koe, että niistä on hirveästi apua, mutta hukkuva tarttuu vaikka oljenkorteen vai miten se nyt menikään... Pahoinvointilääkettä mulla sattui olemaan, joten otin edes sen kesken tunnin ennakkoon, koska tiesin olevani täysin loppu tunnin jälkeen (Mulla nykyään fatiikki varsinkin yhdistettynä lämpöön saa aikaan huonovointisuutta).

  Hyppääminen oli kuitenkin ihan hiton kivaa, vaikkei se ollut tyylipuhdasta pienemmissäkään määrin. Hevonen oli hyvä; varma menijä. (Mikä on tässä kohtaa todella tärkeää! Että hevonen on menossa esteen yli, vaikka itse ei välttämättä olekaan. Ja että se hoitaa, vaikka jättäisitkin sen yksin omaa epävarmuuttasi jossain hypyssä)

  Onhan siinä tekemistä hirveästi, mutta pääasia on se, ettei se ollut hevoselle (ainakaan ylitsepääsemättömän ;) ) epämiellyttävää. Sinillä ei tullut edes tukka kipeäksi, kun en huomannut ottaa harjasta kiinni. Mikä on sinänsä todella omituista, koska maastoillessani HH:n kanssa, mun on pakko tukea aina toinen käsi harjaan esim. ylämäissä. Luulen, että se tuli jostain vanhasta selkärangasta, kun en sitä sen enempää ajatellut. Mutta hyvä tietää, että sen verran näköjään vielä löytyy tasapainoa, ettei tarvitse roikkua harjassa henkensä kaupalla.

  Huomasin kuitenkin puutteet muuten tasapainon osalta. Ensinnäkin se, että me oltiin hevosen kanssa kaksi eri elementtiä. Hevonen teki oman hyppynsä, minä omani, muttei mulla ollut hajuakaan että missä se hevonen menee. Esteen jälkeen se taas tuntui olevan "jossain siinä suurinpiirtein alla", mutta jos olisi siinä kohtaa kysytty hyppäsinkö hevosen kanssa vai ilman hevosta, niin en olisi osannut vastata (jos siis en olisi nähnyt ja tiennyt olevani selässä). Omat jalat on välillä aika holtittomat ja se näkyy mm. jalustimen liikkumisena jalassa. Alapohje väsähti, eikä jaksanut pysyä paikallaan.

  Tällä kertaa onneksi vain kroppa oli väsynyt, pääkoppa toimi suht normaaleilla raiteilla. Joten pystyin nauttimaan, vaikka kroppa yritti olla toista mieltä. Isäntä kysyi multa illalla, että "miten sä oot noin hyvällä tuulella?". Kertonee hyvin pitkälti omaa kieltään :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit