maanantai 1. helmikuuta 2016

Jotain muuta

  Uusi viikko käyntiin ja se on hyvä aloittaa bloggaamalla. Ainakin viime postauksen päivämäärästä päätellen... ;) Suuntailen tästä kohta maastoilemaan HH:n kanssa ja illemmalla lähden tekemään viimeisen, rästissä olevan koulutehtäväni pois tuohon lähimmälle ratsastuskoululle, joka kylältä löytyy. Sitähän on siis tässä tehty jo kerran aikaisemmin, mutta vaihdoin sen lennosta paikan päällä "tärkeämpiin hommiin" eli ratsastusterapeutin kanssa keskusteluun. Mikäli tänään en bongaa maneesin laidalta jotain yhtä mielenkiintoista, saan illalla taputella tehtävät tehdyiksi. (Kai? Jollen jostain löydä yhtäkkiä jotain "pitikö tääkin tehdä"-tyyppistä unohdusta.)

  Se tehtävä täytyy tehdä nimenomaan tänään, sillä huomenna polkaistaan käyntiin jotain ihan muuta. Jotain joka tulee viemään mut äärirajoille ainakin voimavarojen suhteen. Mutta mä kokeilen. Joko selviän siitä tai sitten en. Jos en selviä, niin onpahan ainakin kokeiltu. Jos selviän, niin olen rehellisesti sanoen inansa yllättynyt. Mutta vain inansa, sillä olen aikaisemminkin huomannut, että mulla on taipumus arvioida oma pystymiseni alakanttiin.


  Messevien perhealennusten vuoksi päätin sittenkin sijoittaa joululahjarahani taekwon-doon. (Kun pitkään punnitsin sijoitanko tallikamppeisiin, joita tarvitsen, vai omaan terveyteeni, niin päätin kerrankin investoida laajemmin itseeni. Rasti seinään!) Mitkään tähdet eivät tosin ole kohdallaan tämän kanssa (tietenkään! Jottei vahingossakaan kävisi liian helpoksi :D).

  Ensinnäkin aika, 20-21 on mulle aivan liian myöhäinen. Mun lusikkani, voimavarani on siihen mennessä käytetty ja ainoa paikka siihen aikaan mulle on sänky. Saatan siis istua spagettina salin lattialla tai pilkkiä jossain penkin reunalla. Jo pelkkä hereillä olo on haaste yksinään, mutta sen lisäksi pitäisi vielä joku urheilusuoritus saada aikaan? Mikäli sattuisinkin siitä selviämään, on vaarana useita päiviä kestävä fatiikki, niin kognitiivinen kuin fyysinenkin. Jos viikon treeni saa aikaan useita päiviä kestävän kooman ja tolkku pois sängyssä makaamisen, niin onko se sen arvoista?

  Ja tadaa, näitä reenejä on kaksi viikossa (plus tietenkin toisen muksun kahdet viikkotreenit. Eli vaatimattomat 4 iltaa viikossa hukkuu taekwon-doon)... Mihin hittoon oon taas itseni tyrkännyt?!? Lisäksi stressi lastenvahdin hankkimisesta illoiksi (isäntä on siis mun kanssa reenaamassa), todennäköisesti kukkuvat lapset iltamyöhään kotona ja niiden nukutusrumba, aamulla kuitenkin herätys kouluun ja päiväkotiin ja kaiken kruununa vielä aamupäivän ratsastustunti... Mä oon niin DEAD!

  Mutta tuleepahan testattua niitä omia venymisiä ja pystymisiä. Jos kevään pystyisi kykynemään, niin sen jälkeen olisi viisaampi. Joko pillit pussiin tai syksyllä jatkot. Vaikka tästä tekstistä heijastuu päällimmäisenä kauhistus ja epäilys, oon kuitenkin ihan älyttömän innoissani omien rajojen kokeilusta. Kauhistuneen innoissani. Kun päälle lisätään vielä yksi ihana suomenhevonen ja maaliskuulla starttaava työkokeilujakso osa 2, niin selvää on, että nämä kaikki eivät mahdu näissä laajuuksissa mun päiväohjelmaani. Silloin joudun tekemään todellisen inventaarion; mikä jatkuu, mitä vähennetään, kuinka järjestellään? Muussa tapauksessa meillä on kohta toistamiseen burn-outin kokenut henkilö, joka on fatiikin vuoksi totaalisen toimintakyvytön. Tässä on ehkä se kohta MS-taudissa (minun MS-taudissani!), jota vihaan eniten. Tai josta pidän vähiten, viha on turhan voimakas sana. Se, ettet vain pysty, vaikka haluaisit. Ei jaksa, vaikka tahtoa riittäisi. Mä en tiedä tulenko koskaan pääsemään sopuun tämän asian kanssa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti