perjantai 30. maaliskuuta 2018

Messupostaus #2, ParaDressage Team Finland

  Ensi viikonlopun messuilla kannattaa vierailla ainakin osastolla E 612, josta löytyy ParaDressage Team Finland.

   Sunnuntaina löydät iltapäivästä myös minut kyseiseltä ständiltä. Tule rohkeasti moikkaamaan!!

  Kotisivut täällä:  http://paradressageteamfinland.com/

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Paketissa!

  Kuluneen vuoden aikana olen useaan otteeseen astunut ulos omalta mukavuusalueeltani ja palmusunnuntaina tein sen vielä kerran. Nuorempana sanoin monesti, että vihaan kameraa yhtä paljon kuin se minua.  Päätin kuitenkin lähteä projektiin, josta omakohtainen hyöty oli itselleni suunnattomasti suurempi kuin toiselle osapuolelle.

  Sain nimittäin samalla symbolisesti pakettiin elämäni raskaimman, mustimman, hirveimmän, pelottavimman (tähän voisi lisätä lukemattoman määrän kuvaavia adjektiiveja, mutta pointti lienee tullut selväksi?) aikakauden, joka kuitenkin tarvittiin, koska muuten en tänä päivänä olisi se minä joka olen.

  Itse ajattelen, että sain rajua oppia itsestäni tuona aikana, mutta sain sen vain siksi, että osaisin jatkossa suojella itseäni paremmin. Raskasta se kuitenkin oli ja ajoittain on ollut raskasta niihin aikoihin palatakin. Palaamaan olen joutunut kokemusasiantuntijakoulutukseni aikana sekä parilla ennakkoon heitetyllä luennolla. Jatkossakin joudun niin tekemään, mutta se ei enää tunnu pahalta. Se alkaa tuntua luontevalta. Tarkoituksenmukaiselta. Jopa hyvällä tapaa velvollisuudelta.

  Luulin kuitenkin joutuvani sukeltamaan vielä kerran syvempiin vesiin päästäkseni "tunnelmaan" kuvissa. Siinä se yllätys sitten tulikin. En päässyt. En päässyt tunnelmaan. En päässyt takaisin tuohon aikakauteen. Kuvat kuitenkin saatiin otettua ja koekatselun perusteella niistä tuli hyviä (niin hyviä kuin ilman ammattimallia saa otettua...) Mutta ei se haittaa! Itseasiassa se oli jopa merkki itselleni, että asia on nyt ilmeisesti kokonaisuudessaan käsitelty. Ja se oli puhdistava, vapauttava tunne!

  Se musta massa on nyt paketoitu kirkkaanväriseen paperiin avattavaksi silloin tällöin tietylle kohderyhmälle. Herättämään toivoa, valamaan uskoa toipumiseen. Tästä kuvaussessiosta saan hienoja kuvia kokemusasiantuntijaluentooni ja uskon niiden olevan yhtä pysäyttäviä kuin tarina paikoitellen on. Ne on otettu hienosti kuvastamaan tarinaani samalla palvellen myös kuvaajan tarpeita.

Jos kiinnostaa, tsekkaa aiempia blogikirjoituksia:
Koke-hommia
positiivisesti päin näköä



sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Tasa-arvoinen ratsastus?

  Tukilinjan blogissa on otettu napakasti kantaa vammais- ja erityisryhmien ratsastukseen ja haluankin tässä jakaa muutaman otteen sieltä.

  Lähes jokaisen minulle tulevan asiakkaan kanssa törmään samaan asiaan: asiakasta ei ole haastettu toimimaan omien kykyjensä rajoissa. Hänelle ei ole annettu mahdollisuutta kehittyä ratsastajana sinne rajoille, joille hän itse on valmis ja kykenevä menemään. Oletuksena tuntuukin olevan, että vammaisratsastaja kammetaan jollain ilveellä selkään, talutellaan muutama kierros, kiitos ja hei. Näin on ehkä, eh, kahden prosentin kanssa kaikista vammaisratsastajista...

"Henkilökunnan olisi hyvä muistaa, että iso osa meistä, jotka käyvät heidän tiloissaan vammaisratsastuksen ohjauksessa, omaa jo entuudestaan pitkän kokemuksen noista nelijalkaisista ystävistämme. Näin ollen me olemme myös tottuneet tekemään hommia ratsastaessamme. Maksamme urheilusuorituksesta, itsensä haastamisen mahdollisuuksista ja onnistumiskokemuksista. Emme siitä, että kierrämme tunnin kehää etanavauhtia ja melkein nukahdamme."

  En pystyisi itsekään paremmin tiivistämään ylläolevaa kannanottoa. Kuinka paljon esimerkiksi viimeisen lauseen kuvaama toiminta ylläpitää ratsastajan motivaatiota ratsastamiseen? Ottaen huomioon, että on ratsastajia jotka eivät itse esimerkiksi ohjaa hevostaan, on heillekin täysin mahdollista järjestää mukavaa ja ennenkaikkea heitä hyödyttävää toimintaa selässä istumisen lomassa. Entäpä he, jotka pystyvät harjoittelemaan jopa laukkaamista? Monellako tunnilla he käyvät kävelemässä ympäri maneesia katselemassa seiniä, ehkä välillä pyöräyttäen pari volttia? Tuskin kovinkaan monella...

  Olen tämän vielä melko lyhyen urani aikana törmännyt aivan jäätäviin stigmoihin koskien vammaisratsastusta ja useat niistä saavat leuan loksahtamaan auki. Tässä on todella suuri työmaa edessä, mutta olen valmis tarttumaan haasteeseen.

"He eivät päättäjätaholla tunnu ajattelevan asioita millään tasolla loppuun. Vaikka ratsastajan taidot riittäisivätkin periaatteessa normaaliin ryhmään, saattaa hänellä olla henkisiä lukkoja asian suhteen. Hän ei ehkä koe olevansa tervetullut ryhmään, vaan kokee kulkevansa korostettu vammaisleima otsassaan, tai tuntee, ettei hänen erityistarpeitaan huomioida."

  Yllä kopioituna toinen hyvä lause blogista. Tämä koskee myös itseäni pararatsastajana. Tämä koskee kaikkia tämän hetkisiä asiakkaitani. Yksikään heistä ei ole halukas siirtymään ratsastamaan tavalliseen ratsastuskouluryhmään. Ja ymmärrän erittäin hyvin miksi! Eikä heitä sellaiseen saa pakottaakaan. Tietoisuuden ja ymmärryksen lisäämisessä ratsastuskouluissa on vielä paljon tehtävää. Olen mielessäni pyöritellyt asiaan ratkaisua ja väitän sellaisen keksineenikin, mutta jätän siitä kertomisen myöhemmäksi. Ylipäätään mielestäni ratsastuskouluissa (poikkeuksiakin on!) saisi olla matalampi kynnys tunneille osallistumiseksi sekä avoimempi ja vastaanottavaisempi suhtautuminen vammaisratsastajiin.

"Itselläni syy on yksinkertaisesti se, että tahdon tehdä omia juttuja. Harjoittelen sitä, minkä tiedän olevani keholleni hyväksi. Haluan haastaa itseäni, mutta niin, että se on turvallista, eikä kroppani ole vain entistä pahemmin lukossa, koska pelkään joka hetki lentäväni kaaressa ilman halki.
Sen tiedän, että tänne en jää, ellei asenne muutu. Etsin tallin, jossa voin kehittyä. Toivon,  että kaikilla talleilla alettaisiin jo ymmärtää erityistarpeita ja löytää niiden alta ne vahvuudet, joita tukemalla voi saavuttaa jotain mahtavaa. Näin ei valitettavasti ole.
Me emme ole ihmisen päähän juuttuneita stereotypioita. Jokainen meistä on omanlaisensa, mutta meitä yhdistää yksi tekijä: Pystymme mihin vain, jos meille tarjoaa siihen resurssit. Älkää viekö meiltä mahdollisuuksia vain oletustenne vuoksi."

  Toivon, että lähiaikoina lanseerataan jokin kampanja kaikkiin SRL:n hyväksymiin ratsastuskouluihin vammais- ja erityisryhmien ratsastusta koskien. Jotta saadaan lisättyä tietoisuutta ja ymmärrystä, poistettua stigmoja ja epämääräisiä mutu-oletuksia, madallettua kynnystä osallistua toimintaan. (Tähän liittyen myös tuo yllämainitsemani idea, jonka toivon ottavan tuulta alleen ;) )

  Mikäli valistuskampanja ei toimi toivotunlaisesti ---> Dream big, they say. No minäpä sitten unelmoin ihan sairaan isosti. Että jonain päivänä mulla on hevosavusteinen hyvinvointikeskus valmiina palvelemaan kaikkia heitä, jotka eivät halua tai pysty menemään ratsastuskouluihin asiakkaaksi.

 
Kuva kopioitu: http://newsofthesouth.com/dream-big-and-bold/

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Messulippujen arvonta!

  Hevoset-messujen tähtiblogistina saan arpoa kolme lippua messuille! Osallistua voit kommentoimalla

1. joko täällä blogissa tähän postaukseen
2. Facebookissa sivulla Vammaisratsastuksen ohjaaja Heidi Mattila
3. Facebookissa profiilissa Vammaisratsastuksen ohjaaja
4. Instagramissa heidi_mattila.

Vain yhdessä kommentoiminen riittää, mutta kommentoidessasi kaikissa saat yhteensä 4 ääntä ;) Mikä tahansa kommentti, josta käy ilmi että haluat osallistua, lasketaan. Onnettarina toimivat herrat "Onni" 9v ja "Potku" 6v. (Todennäköisesti megafaitin jälkeen. Kumpi saa arpoa kaksi kertaa...? Mun olisi niin pitänyt miettiä tätä kahdesti!! :D)



  Osallistumisaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 25.3. asti! Liput lähtevät postiin heti seuraavana päivänä. Arvonta on avoin kaikille; sekä vammais- ja erityisryhmien henkilöille että vammattomille.

 Ei muuta kuin kommentoimaan!! Onnea matkaan!!

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Duunikaverin soveltuvuudesta - Pirssi

  Olen ollut hereillä aamuneljästä. Kuunnellut aura-autojen suhaamista pihalla ja katsellut kattoon. Ilmeisesti omat ajatukset pörräävät taas megavauhdilla päässä syrjäyttäen Nukkumatin... Joten ajattelin nousta ylös ja vihdoin toteuttaa tämän blogikirjoituksen, joka on ollut mielessä jo jonkin aikaa. En vain jostain syystä ole katsonut sitä tarpeelliseksi tehdä. Vaikka oikeasti asia on ihan hirmu tärkeä! (Voin kyllä olla sivunnut aihetta jo aiemmin, mutta muistaakseni kokonaista postausta aiheesta ei ole)

  Niinkuin olen useasti todennut, vammais- ja erityisryhmien ratsastuksessa hevonen/poni on todella tärkeässä roolissa ratsastajalle. Tai no, tarkemmin ajatellen kaikille ratsastajille hevonen/poni on tärkeässä roolissa, koska ilman hevosta ei ole ratsukkoakaan... Hyvin kulkee ajatus näin aamuvarhaisella *roll eyes*

  Muotoillaan uudemman kerran; vammais- ja erityisryhmien ratsastuksessa hevosen ominaisuudet ovat vielä tärkeämmässä roolissa kuin vammattomien ratsastuksessa. Lähes yhtä tärkeää roolia näyttelee myös hevonen ja minun välinen suhde. Sekin heijastuu suoraan hevosen niin, että mitä vaikeammin vammainen, sen enemmän hevosen ja minun yhteentoimiminen vaikuttaa ratsastajaan.




  Tunne pamahti kristallinkirkkaana esiin jälleen, kun kohtasin pitkästä aikaa vanhan työskentylykumppanini Prinssin ihan eri merkeissä ja eri ympäristössä kuin aikaisemmin. Pirssi nimittäin oli juuri se poni, joka osoitti mulle selkeästi sen, että me nyt vaan ei kuuluta yhteen tekemään töitä. Kaikki luonteenpiirteet ja ominaisuudet (sekä ihmisen että hevosen) eivät vaan osu yhteen ja olkoon se sitten niin.

  Aiemmin nimittäin olin hieman "ratsastuskoulumaisesti" sitä mieltä, että kaikkien kanssa on pakko toimia ja sillä sipuli. Pirssi osoitti mulle sen, että näin ei ole. Eikä tarvitsekaan olla.

  (Huom! Käytän tarkoituksella Prinssistä lempinimeä Pirssi. Kyseessä ei ole kirjoitusvihreä. Pirssi nyt vaan oli sellainen pirssi - edukseen, muiden ponien keskuudessa)

  Älkää ymmärtäkö väärin. Pirssi on ihana, kultainen ponivaari, jossa ei ole itsessään mitään vikaa! Mutta meidän henkilökohtaiset luonteenpiirteet eivät vain sopineet yhteen niin, että toiminta olisi ollut mahdollisimman turvallista.


  Minä olen nopea, sähäkkä toimiessani. Se ei sovi alkuunkaan Pirssille. Pirssi tarvitsee rauhallisen, pidempipiuhaisen toimijan kaverikseen. Rauhallisuus onnistuu minultakin siihen asti, kunnes tulee tilanne, jolloin toiminta tulee ns. suoraan selkärangasta. Ja se toiminta on nopea, jopa äkkinäinen. Ja sitä tämä poni säpsähti joka kerta. Huomasin konkreettisesti Pirssin kanssa sen, että tarvitsen duunikaverikseni sellaiset hevoset, jotka sietävät heti alkuun mun mahdollista ajoittaista reaktiivisuuttani. Sitä selkärangasta tulevaa nopean toiminnan tapahtumaa, jota en ehdi tai muista erikseen miettiä, että "nyt rauhallisesti Heidi". Yleensä nämä tilanteet ovat turvallisuustilanteita; ja siksi, ensisijaisesti siksi, hevosen täytyy sietää mun nopeita ja äkkinäisiäkin ratkaisuja hermostumatta niistä itse!

  Olen sitä mieltä, että hevosta pystyy siedättämään tiettyyn tappiin asti, mutta niitä syvälle juurtuneita perusluonteenpiirteitä ei koskaan pysty täysin muuttamaan. Siksi en mielelläni edes lähde yrittämään yhteistyön kehittämistä hevosen kanssa, josta epäilen ettei se pysty toimimaan minun kanssani. (Huom! En katso että "vika" olisi hevosessa. Ei, se on nimenomaan minussa se vika. Ja etsin hevosia, jotka sietävät minun vikani.)

 
                     ("Älkää enää, alkaa nolottaan tämmönen kuvien räpsiminen") ;)


  Jokaikinen hevonen jättää jonkinlaisen merkin itsestään. Niin Pirssikin, mutta lisäksi se antoi mulle kullanarvoisen raamin yhteen osa-alueeseen toiminnassani. Ja sen ansiosta pystyn viemään turvallisuuden yhtä porrasta ylemmälle tasolle. Varsinkin sitten, kun jossain kohtaa (toivottavasti) lähden etsimään omia hevosia käyttöön ;)

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Equillence Center Tavela

  Tarkkasilmäiset ovatkin jo bonganneet Tavelan vilahtelua Facebookin feedissä ja instagramin puolella. Equillence Center Tavelassa suhtaudutaan erittäin avoimella mielin ja hyvällä otteella vammais- ja erityisratsastajiin, joten en yksinkertaisesti voi jättää näin hyvää tilaisuutta käyttämättä :)  Toinen toimipaikka Tampereen rinnalle tulee siis Kangasalle.



  Varsinkin kilpailupuolen osaamista löytyy hurjasti, joten suosittelen ehdottomasti kaikkia kilpailemisesta haaveilevia erityisratsastajia kääntymään Tavelan puoleen. Ohjaan mielelläni tavoitteelliset ratsastajat Tavelan henkilökunnan käsiin ja pysyttelen itse harrastuspuolen asiakkaissa. Olen kuitenkin aina käytettävissä, jos tulee tarvetta esimerkiksi apuvälineille tms. Tavelaan alkaa pikkuhiljaa muodostua vammaisratsastajien tiimi (sekä SO että para), mikä on jo vertaistuellisesti erittäin hieno asia!



  Ihan ensimmäisenä järjestän muutaman tutustumispäivän, joihin voi matalalla kynnyksellä tulla mukaan omaan aikatauluun sopien. Tutustumispäivät on suunnattu sekä yksityisasiakkaille että ammattihenkilöille. Voit tulla ilman sitoumuksia vaikka haistelemaan voisiko hevosista ja ratsastuksesta olla juuri sinulle tai läheisellesi harrastus. Hevosia voi myös pelkästään hoitaa, jos ratsastus ei houkuttele!


  Kerron tutustumispäivien aikana myös mahdollisuuksista hakea tukea ratsastusharrastukseen, joten tule rohkeasti kysymään! Tutustumispäiville teen myös hyvät starttitarjoukset Tavelaan ;)

                                                     TERVETULOA!!

  

   
  




Voitolla kentille!

  Pientä hypetystä maaliskuun alkuun. Pääsen (vihdoinkin ;)) nauttimaan myös pararatsastajan kilpauran seuraamisesta, sillä eräs asiakkaistani korkkasi ensimmäisen pararatansa sunnuntaina ja nappasi suoraan ykkössijan! Kyseessä oman tallin harkkakisat, mutta niistä on kaikkein paras lähteä liikkeelle!

  Suvi on tekemässä vieraskynätekstin tänne blogin puolelle ja kertonee itse itsestään enemmän. Taustoitan kuitenkin sen verran, että Suvi tuli tapaamaan mua alkusyksystä Niihamaan ja ilmoitti tarvitsevansa hieman jeesiä. Me tsekkailtiin yhdessä tarvittavia apuvälineitä ja palauteltiin uskoa omaan ratsastamiseen. Puolisen vuotta tehtiin yhdessä töitä ja nyt Suvi siirtyi Equillence Center Tavelaan valmentautumaan tavoitteellisesti, suuntana pararadat ja maajoukkue.


  Luokittelupäätöksen saaminen meni sen verran pitkäksi, että luokka saatiin tietoon vasta juuri ennen kisoja. Tästä syystä toimin Suvin esilukijana näissä ensimmäisissä harkkakisoissa, jotta saadaan tehtyä hyvä rata alle seuraavia 1-tason kisoja silmällä pitäen.


  Ja ilmeisen hyvin Suvin uusi tiimi toimi, nimittäin luokkavoitto napsahti (mun on ihan pakko aina hehkuttaa kun vammaisratsastaja pesee tavikset - ihan sen vuoksi, että älkää koskaan aliarvioiko vammaisratsastajaa *niks*).


  Näistä lähtökohdista on hyvä suunnata eteenpäin. Toivotan Suville kaikkea mahdollista menestystä kilpailevana pararatsastajana!! Pysyn taustatiimissä mukana.