sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Tasa-arvoinen ratsastus?

  Tukilinjan blogissa on otettu napakasti kantaa vammais- ja erityisryhmien ratsastukseen ja haluankin tässä jakaa muutaman otteen sieltä.

  Lähes jokaisen minulle tulevan asiakkaan kanssa törmään samaan asiaan: asiakasta ei ole haastettu toimimaan omien kykyjensä rajoissa. Hänelle ei ole annettu mahdollisuutta kehittyä ratsastajana sinne rajoille, joille hän itse on valmis ja kykenevä menemään. Oletuksena tuntuukin olevan, että vammaisratsastaja kammetaan jollain ilveellä selkään, talutellaan muutama kierros, kiitos ja hei. Näin on ehkä, eh, kahden prosentin kanssa kaikista vammaisratsastajista...

"Henkilökunnan olisi hyvä muistaa, että iso osa meistä, jotka käyvät heidän tiloissaan vammaisratsastuksen ohjauksessa, omaa jo entuudestaan pitkän kokemuksen noista nelijalkaisista ystävistämme. Näin ollen me olemme myös tottuneet tekemään hommia ratsastaessamme. Maksamme urheilusuorituksesta, itsensä haastamisen mahdollisuuksista ja onnistumiskokemuksista. Emme siitä, että kierrämme tunnin kehää etanavauhtia ja melkein nukahdamme."

  En pystyisi itsekään paremmin tiivistämään ylläolevaa kannanottoa. Kuinka paljon esimerkiksi viimeisen lauseen kuvaama toiminta ylläpitää ratsastajan motivaatiota ratsastamiseen? Ottaen huomioon, että on ratsastajia jotka eivät itse esimerkiksi ohjaa hevostaan, on heillekin täysin mahdollista järjestää mukavaa ja ennenkaikkea heitä hyödyttävää toimintaa selässä istumisen lomassa. Entäpä he, jotka pystyvät harjoittelemaan jopa laukkaamista? Monellako tunnilla he käyvät kävelemässä ympäri maneesia katselemassa seiniä, ehkä välillä pyöräyttäen pari volttia? Tuskin kovinkaan monella...

  Olen tämän vielä melko lyhyen urani aikana törmännyt aivan jäätäviin stigmoihin koskien vammaisratsastusta ja useat niistä saavat leuan loksahtamaan auki. Tässä on todella suuri työmaa edessä, mutta olen valmis tarttumaan haasteeseen.

"He eivät päättäjätaholla tunnu ajattelevan asioita millään tasolla loppuun. Vaikka ratsastajan taidot riittäisivätkin periaatteessa normaaliin ryhmään, saattaa hänellä olla henkisiä lukkoja asian suhteen. Hän ei ehkä koe olevansa tervetullut ryhmään, vaan kokee kulkevansa korostettu vammaisleima otsassaan, tai tuntee, ettei hänen erityistarpeitaan huomioida."

  Yllä kopioituna toinen hyvä lause blogista. Tämä koskee myös itseäni pararatsastajana. Tämä koskee kaikkia tämän hetkisiä asiakkaitani. Yksikään heistä ei ole halukas siirtymään ratsastamaan tavalliseen ratsastuskouluryhmään. Ja ymmärrän erittäin hyvin miksi! Eikä heitä sellaiseen saa pakottaakaan. Tietoisuuden ja ymmärryksen lisäämisessä ratsastuskouluissa on vielä paljon tehtävää. Olen mielessäni pyöritellyt asiaan ratkaisua ja väitän sellaisen keksineenikin, mutta jätän siitä kertomisen myöhemmäksi. Ylipäätään mielestäni ratsastuskouluissa (poikkeuksiakin on!) saisi olla matalampi kynnys tunneille osallistumiseksi sekä avoimempi ja vastaanottavaisempi suhtautuminen vammaisratsastajiin.

"Itselläni syy on yksinkertaisesti se, että tahdon tehdä omia juttuja. Harjoittelen sitä, minkä tiedän olevani keholleni hyväksi. Haluan haastaa itseäni, mutta niin, että se on turvallista, eikä kroppani ole vain entistä pahemmin lukossa, koska pelkään joka hetki lentäväni kaaressa ilman halki.
Sen tiedän, että tänne en jää, ellei asenne muutu. Etsin tallin, jossa voin kehittyä. Toivon,  että kaikilla talleilla alettaisiin jo ymmärtää erityistarpeita ja löytää niiden alta ne vahvuudet, joita tukemalla voi saavuttaa jotain mahtavaa. Näin ei valitettavasti ole.
Me emme ole ihmisen päähän juuttuneita stereotypioita. Jokainen meistä on omanlaisensa, mutta meitä yhdistää yksi tekijä: Pystymme mihin vain, jos meille tarjoaa siihen resurssit. Älkää viekö meiltä mahdollisuuksia vain oletustenne vuoksi."

  Toivon, että lähiaikoina lanseerataan jokin kampanja kaikkiin SRL:n hyväksymiin ratsastuskouluihin vammais- ja erityisryhmien ratsastusta koskien. Jotta saadaan lisättyä tietoisuutta ja ymmärrystä, poistettua stigmoja ja epämääräisiä mutu-oletuksia, madallettua kynnystä osallistua toimintaan. (Tähän liittyen myös tuo yllämainitsemani idea, jonka toivon ottavan tuulta alleen ;) )

  Mikäli valistuskampanja ei toimi toivotunlaisesti ---> Dream big, they say. No minäpä sitten unelmoin ihan sairaan isosti. Että jonain päivänä mulla on hevosavusteinen hyvinvointikeskus valmiina palvelemaan kaikkia heitä, jotka eivät halua tai pysty menemään ratsastuskouluihin asiakkaaksi.

 
Kuva kopioitu: http://newsofthesouth.com/dream-big-and-bold/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti