maanantai 26. helmikuuta 2018

Vanhan kansan pakkasniksi

  Tässä on viime päivät saatu joko nauttia tai tuskailla, kukin oman mieltymyksensä mukaan, kireämmistä pakkasista. Myös jalustimissa palelevat varpaat saattavat olla jo tulleet tutuksi?

  Tässä teille vanhan kansan vinkki, jota itse olen käyttänyt jo nuoruudessa ja jolle on ollut viime aikoinakin käyttöä.

  Etsi iso villasukka (jolla ei ole käytön jälkeen enää niin väliä...) ja vedä se ratsastussaappaasi päälle. Kyllä, päälle. Se blokkaa tehokkaasti jalustimesta hohtavaa kylmyyttä. Ja toimii!



 
  Muista kuitenkin myös lämmitys saappaan sisäpuolella, nimittäin villasukka kengän päällä ei lämmitä sisälle asti ;) Parhaiten ainakin itsellä toimii pelkkä villasukka (tai vaikka kaksikin päällekkäin) suoraan ihoa vasten. Ei siis tavallista sukkaa väliin vaan pelkkää villaa. Nykyisinhän on saatavana kaikkia lämmitettäviä lämpöpohjallisia, mutta niitä en ole koskaan kokeillut. Karvapohjallinen saappaassa on ihan kohtuullisen toimiva, mutta tällä hetkellä itselläni on niiden kanssa sellainen pieni ongelma, että se ei mahdu toisiin saappaisini ollenkaan. Ainoat ratsastussaappaat joihin sellainen mahtuu, lojuvat tällä hetkellä vetoketjurikkoisina telakalla. En ole pitänyt niiden korjaamisen kanssa kiirettä, koska käyttöä ratsisaappaille on tällä hetkellä niin vähän, että pärjäilen kyllä näillä toisillakin.

  Tämän vinkin jaoin siksi, että joka kerta kun lampsin tallille villasukka saappaan päällä vähintään yksi ihminen tulee kysymään "miksi sulla on villasukka saappaan päällä?".

  Villasukka korvautuu toki myös ratsastamalla ilman jalustimia - edes osan tunnista. Ainakin kaikki käyntipätkät, jos muuhun ei tasapaino ja rohkeus vielä riitä.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Splitit testissä

  Tuli vihdoin tilaisuus testata yhdistettyä kanki- ja nivelohjaa. Lyhyt briiffaus niille, jotka eivät tiedä mistä puhutaan:

                       (Kuva kopioitu: horze.fi)

  Kuvassa hevosella on kankisuitset. Suurimpana erona nivelsuitsitukseen huomannet suussa olevat kahdet kuolaimet ja myös kahdet ohjat. Myös pararatsastuksessa käytetään joskus kankisuitsitusta, ja monella käsiensä kanssa kamppailevalla on vaikea pitää käsissään kaksia eri ohjia. Siksi on kehitetty yhdistetty kanki- ja nivelohja, joissa lopulta ratsastajan käteen tulee vain yksi ohja.



  Tilasin briteistä itselleni split reinsit. Ja nyt pääsin vihdoin kokeilemaan miltä se tuntuu ja millaisen otteen niillä hevoseen saa. Alkuun tallissa tuskailin jo niiden kanssa kuinka päin ne olisi parempi laittaa. Ne eivät tuntuneet asettuvan kunnolla niinpäin kun niiden pitäisi olla, eli kankikuolaimesta tulee erillinen kappale ohjaan. Kokeilin myös toisinpäin, mutta silloin ohja oli vielä enemmän pelkän kangen varassa. Rei´itin pari lisäreikää kankikappaletta varten, koska muuten ohja olisi todellakin ollut pelkästään kangen varassa. Hevosen maneesin viedessäni pyysin vielä opettajaa tsekkaamaan parhaat säädöt ja niitä kertaalleen muutettiinkin alkuverryttelyn aikana. Onneksi tein lisäreiät, sillä niitä tarvittiin. (Ja siitä muistuikin mieleeni, että täytyy rei´ittää vielä lisää niitä, sillä myös esim. kangen alavarren pituus vaikuttaa säätämisvaraan)

  Jo heti alkutunnista opettaja totesi Blondin toimivan paremmin splitillä kuin viimeksi kahdella ohjalla. Se tosin ei ole mikään ihme, sillä alentunut sorminäppäryyteni yhdistettynä tuntohäiriöihin ja viestinkulun epänormaaliin kulkemiseen sai ratsastamisen kahdella ohjalla - omasta mielestäni - melko epätoivoiseksi yritykseksi. Itseasiassa Blondi oli koko tunnin todella super, jos tässä vaiheessa saa hevosta kehua!

  

  Jäin kuitenkin kaipaamaan splitteihin lisää säätömahdollisuuksia. Tässä olisi pieni kehittämisen paikka, jotta pystyisi itse täysin määräämään, kuinka paljon vaikuttaa bridongilla ja kuinka paljon kangella. Tämä jäi hieman puutteelliseksi. Toisaalta, kun käsissä on paljon tuntohäiriöitä, jää täysi hyöty kuitenkin loppupeleissä saamatta. Lisäksi pitää kompensoida omassa tapauksessani puutteellinen pohjevoima (varsinkin nyt, kun ei ollut kannuksia jalassa - jos vanha opettajani lukisi tämän hän repisi hiukset päästään, sillä mun selkärankaan on todella iskostettu että kankien kanssa pitää aina olla kannukset jalassa. Yhä nämä profeetalliset ohjeet kaikuvat siis pääkopassa. Tosin olen tässä asiassa kyllä samaa mieltä...), jonka vuoksi kangessa ei todellakaan saa olla liikaa vaikutusta. Alussa siinä nimittäin oli, Blondi kulki "käsijarru päällä" ja siksi päädyimme säätämään splittiä lisää. Siinä vaiheessa omatkin jalat olivat jo täysin spagettia. Tämän muutoksen jälkeen (alkuverkassa) sekä hevonen että ratsastaja tuli tyytyväisemmäksi ja lopputunti oli pelkkää nautiskelua.

  Jotenkin vasta nyt meni itselläkin lopullisesti jakeluun se, että ratsastan käsi hieman liian takana. Se johtuu siitä, etten jaksa kannatella kättäni tarpeeksi edessä. Se saa hartiat särkemään (sairaudesta johtuva nopea lihasväsymys). Ja niin särki nytkin tunnin jälkeen, kun pyrin tietoisesti välillä opettajan kehotuksesta työntämään kättä hieman eteenpäin. Lisäksi myös itselläni oli "käsijarru" hieman päällä koko tunnin edellisen tunnin kompuroinnista johtuen. En täysin luottanut siihen, että hevonen kyllä asettelee itse jalkansa pysyäkseen pystyssä. Huomasin taas, kuinka suuria psyykkiset lukot voivat olla! Mutta muutaman ratsastuskerran jälkeen päästään oletettavasti takaisin normaaliin tilaan.

  Summa summarum: Splitit on hyvä keksintö, mutta kaipaisi vähän lisää kehittelyä. Monet pararatsastajat teettävät itse omat yhdistelmäohjansa ja ne tehdäänkin mittatilauksena ratsastajan toiveiden mukaisiksi. Silti näissä valmiina kaupanhyllyltä saatavissa olisi hyvä olla enemmän säätömahdollisuuksia. 

 Loppukuvana vielä rakas ratsu nautiskelemassa talvisesta auringonpaisteisesta pakkaspäivästä, evästauolla tottakai ;)






keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Messupostaus #1

  Tampereen hevosmessut lähestyvät hyvää vauhtia! Olettehan huomanneet tämän lisäyksen messuohjelmistoon:


  Myös turvallisuus on mukavasti esillä yhtenä messuteemana ja tästä olen todella tyytyväinen itsekin!


  Kannattaa tsekata messutarjontaa ja ohjelman täydentymistä täältä:

https://www.hevosmessut.fi/fi/

https://www.hevosmessut.fi/fi/kavijalle/#tab-program

  Lauantaipäivän ehdoton poiminta ohjelmatarjonnasta on tietenkin tämä:


   Huomaa myös vammaisratsastustoimijoiden tapaaminen klo 13-16, ilmoittautuminen on jo käynnissä:



tiistai 20. helmikuuta 2018

Menolippu Kiinaan

  En pysty hetkeksikään kokonaan unohtamaan sitä, että mulla on sairaus. Mutta välillä jotenkin pääsen tuudittautumaan siihen valheelliseen tunteeseen, että olen vähemmän sairas kun oikeasti olen. Pahimmillaan luulen hetken olevani lähestulkoon kuin "terveet" ja silloin yleensä saankin jotain kautta muistutuksen palata takaisin maan pinnalle.

  Niinpä kävi tälläkin kertaa. Ratsitunnilla nimittäin tapahtui sellainen yllätysmomentti, että sattuman kautta Blondille oli ilmeisesti tilattu menolippu Kiinaan, ja ihana ratsuni yritti kaivautua sinne maaperän kautta. (Tai sitten sitä hävetti taas mun nykiminen ja se yritti hautautua maan alle piiloon...?) Enivei, jostain syystä Blondi kompastui ja menetti tasapainonsa ihan kunnolla. En taaskaan tiedä millä ilveellä se onnistui välttämään kyljelleen menon (uskokaa tai älkää, ulkoisesta habituksesta huolimatta se on ilmeisen ketterä tarvittaessa jaloistaan!), mutta sen verran kovat voimat ja liike-energia oli liikkeessä, että se heilutti mua kuin räsynukkea selässä. Kiinan matka nimittäin lähti tapahtumaan reipastempoisessa laukassa, joten vauhtia oli himpun verran enemmän kuin kävellessä...

  Ratsastajan mukautuminen hevosen liikkeisiin vaatii keholta tietynlaista elastisuutta ja joustavuutta. Ja silloin kun sitä ei - tässä tapauksessa - sairaudesta johtuvan lihasjäykkyyden johdosta ole tarpeeksi, oli väistämättä seuraus se, että muhun sattui. Lähinnä selkään ja lantioon, mutta myös takareidet, joiden kanssa olen muutaman päivän tuskaillut, ilmoittivat vahvan mielipiteensä asiasta. Lisäksi onnistuin lyömään toisen ranteeni johonkin (satulan etukaareen?) koska kotona huomasin, että sekin oli vetänyt mustaksi.

  Thank god mulla ei ole sanottavaa jäykkyyttä niskan alueella (tai vaihtoehtoisesti lihastonuksen puutetta), nimittäin nuo niskan retkahdusvammat voivat olla huomattavan vakavia.

  Pudotessa tai putoamisuhan ollessa akuuttina päällä, huomaan olevani ajatukseltani hyvinkin nopea ja kirkas. Vai onkohan tämä kaikilla? Sanotaan, että kuoleman hetkellä elämä vilahtaa filminauhana silmissä ja väittäisin, että vähän sama ilmiö ainakin itselläni tapahtuu myös putoamisuhan hetkessä ;)
Ehdin nimittäin selkeästi ajattelemaan kompastumisen tapahtuessa että "no ni, nyt se kaatuu", "eipäs kaadukaan", "eikun kaatuu sittenkin", "eiku ei", "kaatuupas". Ja sitten "oho, kyllä se pysyi pystyssä. Ja mitä hittoa, mäkin olen vielä suurinpiirtein selässä?!?".  Blondi nimittäin taisteli erittäin urheasti enkä todellakaan tiedä mistä löysi sen viimeisen tasapainonsa, jolla korjasi tilanteen. Mutta tämä kaikki ehti satuttaa mua siellä selässä.

  (Välihuomautuksena blogin pidempiaikaisille lukijoille: muistatteko kun kompuroitiin shiren kanssa? Siinäkin pudotessa ehdin ajattelemaan monenlaisia asioita samalla hetkellä kun tajusin, etten mitenkään pysty välttämään putoamista. Silloin tultiin paljon korkeammalta, joten aikaa ajatella oli enemmän. Sama kun suokin helvetin kapine eli rungoton satula lähti peltolaukan loivassa kaarroksessa kallistumaan kyljelle. Tajusin etten saa sitä millään suoristettua, niin ehdin mielessäni antaa melkoisen pitkät vastineet rungottomien satuloiden käytöstä samalla, kun yritin nykiä kyljellä roikkuen suokkia edes hidastamaan laukkaansa, jotta maanpinta kohdatessa vauhtia olisi edes himpun verran vähemmän...)

  Yritin kyllä sitkeästi jatkaa tuntia (tosin päätin heti että ravirynkytys saa jäädä ja lopputunnin mun askellajit on vain käynti ja laukka), mutta kipu oli sen laatuinen että kahden yrityksen jälkeen luovutin.

  Kipu jäykistää. Jäykistyminen aiheuttaa entistä enemmän kipua. Joka aiheuttaa entistä enemmän jäykistymistä. Oravanpyörä on valmis ja jos siitä pyörästä ei hyppää pois, se kuulemma loppuu siihen että huudat suoraa huutoa. Kivusta. En tiedä väitteen paikkansapitävyyttä, mutten halunnut sitä testatakaan. Blondi sai siis melkein puolet tunnista kävellä rauhakseen keskellä kenttää ja katsella kun kaverit tekivät töitä. Halusin koittaa hevosen liikkeellä vähän rentouttaa itseensä ottaneita lihaksia, mutta satulalla en päässyt hyödyntämään hevosen lämpöä (pakkastakin oli kirkkaat -15 astetta, joka ei kauheasti helpottanut).

  Koska haluan yrittää hakea kaikesta jotain oppimisen arvoista, täytyy jatkossa muistaa entistä enemmän muistuttaa spastisuudesta kärsiviä asiakkaita tästä ennakoimattomasta mahdollisuudesta, että jotain tämän kaltaista voi tapahtua. Näillä asiakkailla ei tosin ole laukkatempoista vauhtia takana, joten liike-energia ei ole läheskään yhtä suuri, mutta toisaalta spastisuus on paljon voimakkaampaa kuin itsellä. Myös hevosvalintaan täytyy kiinnittää huomiota:

  Halutaan yrittää tarjota mahdollisimman tasainen ratsastuskokemus, joten säpsähtelevä, hyppivä, helposti pukittava (koskien lähinnä enemmän ratsastaneita), isoliikkeinen hevonen ei näille asiakkaille sovellu. Mutta se tasaisin ja varminkin hevonen voi vaikka kompastua (niinkuin yllä tapahtui), ja siksi asiakkaan täytyy olla tietoinen tästä mahdollisuudesta. Ratsastusta me ei koskaan saada 100% turvalliseksi. Jos halutaan sellaista, mennään heppakaruselliin. Siksi suosittelen kaikille ratsastajille ja hevosen kanssa muuten toimijoille vakuutusta. Myöskin tapauksesta riippuen jonkinlaisesta tukiliivistä saattaisi ehkä olla hyötyä välttämään suurimmat vammat?

  Loppukaneettina sen verran, että hevonen selvisi tilanteesta vahingoittumattomana. Ratsastajalla jomottaa ikävästi selkää ja lantiota vielä tänäänkin, mutta väittäisin että selviän itsekin hyvin vähällä (verrattuna siihen, mihin mahdollisuudet oli). Nyt pitää muistaa venytellä hyvin lihaksia, jotteivat ne vedä jäkkiin.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Best buddy

  Ystävänpäivä oli ja meni, mutta silti palaan vielä hetkeksi niihin tunnelmiin. Nimittäin koko elämäni ajan mulla on ollut vaikeuksia nimetä sitä "parasta kaveria". Joskus olen heittänyt jonkun nimen ilmoille, olematta kuitenkaan varma tarkoitanko sitä kuitenkaan. Mulla on tuttuja, mulla on kavereita, mutta ystäviä... Niitä on aina ollut hyvin suppea piiri. Tai ainakaan sellaisia, jotka ihan oikeasti ja vilpittömästi luen ystävikseni.

  Mun on aina ollut vaikea päästää ihmisiä lähelle. Olen enemmänkin yksinäinen susi. Aina kun tapaan uuden ihmisen, mun oletusarvo on se, että kohta rutisee kuitenkin puukko lapaluiden välissä. Mä en luota ihmisiin. (Olen analysoinut hyvin pitkälle mistä se johtuu ja olen sinut sen kanssa.)

  Sen sijaan kun laajennetaan kaksijalkaisten ulkopuolelle, mulla on ollut (tai on parhaillaan) 4 parasta kaveria ikinä!! Semmoista, jotka ei ikipäivänä ole tuottaneet mulle pettymystä. Joiden viestit on aina 100%:sesti totta. Jotka ei valehtele, huijaa, vääristele, tuomitse. Ei puhu selän takana, ei juoruile mun henkilökohtaisia asioita. On paikalla silloin kun niitä tarvitsee. Aina on olkapää (tai lapa, ihan kuinka haluaa) tarjolla, aina on kaksi kuuntelevaa korvaa, kaksi silmää jotka pääsevät syvemmälle kuin ihmisen silmä koskaan.


  Paras ystävä numero 1: Tämän ystävän avulla selvisin nuoruudestani täysi-ikäiseksi näinkin täysjärkisenä kuin tänä päivänä (mielestäni) olen. Menee heittämällä ohi jokaisen kaksijalkaisen. Jos joku kysyy mun nuoruuden parasta kaveria, mä vastaan "Retu". Myös ensimmäiset kokemukset siitä, miltä tuntuu rakastaa jotain niin paljon, että tekee sen puolesta ihan mitä vaan. Kuten vaikka istuu kesäiltana klo 21-22 kylmäämässä jalkoja (ponin viimeisen tunnin jälkeen), siitä syöttelemään kahdeksi tunniksi jotta murunen saa vihreää mahdollisimman paljon, ja sen jälkeen pyöräillä puolen yön jälkeen tallilta kotiin. Ja kaikki tapahtuu täysin omasta tahdosta.


 Paras ystävä nro 2: Ystävä, jota ilman en nyt kirjoittaisi tätä tekstiä tässä. Tälle ystävälle olen kirjaimellisesti elämäni velkaa, ja siksi jos pakko on valita, niin Oskari nousee kirkkaimmalle pallille. Mun ykkösystävä, joka kukaan koskaan ei pysty korvaamaan.


  Paras ystävä nro 3: Ystävä, joka palautti mun uskon siihen, että on vielä mahdollista löytää uusiakin ystäviä. Ystävä, joka oli mun mukana erittäin kivikkoisella ja tunnepitoisella matkalla uuteen hevoselämään yhdessä diagnoosin kanssa. Kaisan kanssa koin ensimmäisen kerran syvän yhteyden ihmisen ja hevosen välillä. Omien hevosteni kanssa mulla ei ollut vielä herkkyyttä lukea sitä (olen varma, että molemmat sitä kyllä tarjosivat), mutta Kaisan kanssa avautui täysin oma maailmansa. Kaisa näytti mulle, kuinka hevonen todellakin on ihmisen peili. Kaisan kanssa koin ensimmäiset vavisuttavat kokemukset siitä, kuinka hevonen lukee ihmistä. Miss this Babe <3


  Paras ystävä nro 4: Tämän hetken ykkösystävä, Blondi. Aivottomalta kanalta ulospäin vaikuttava, mutta kuitenkin täyttä kultaa ja timanttia. Kaisan veroinen tunteiden tulkki. Joskus paljastaa mulle asioita asiakkaasta, joita asiakas ei itse ota puheeksi. Äärimmäisen tarkkanäköinen ja itsevarma hevonen. Yllättävän lyhyessä ajassa me on saatu Blondin kanssa luotua yhteys meidän välille. Ja siitä yhteydestä voi saada vielä vaikka mitä aikaan, kun antaa (ja saa) sille mahdollisuuden. Blondin ja Kaisan ero on se, että Kaisa tulee ja tarjoaa itsestään kaiken hyvän jokaiselle, joka on valmis ottamaan sen vastaan. Blondia täytyy hieman kaivella syvemmältä ennenkuin se paljastaa parhaat puolensa itsestään.

  Ystävä on sellainen, jonka näkemisestä tulee aina hyvälle tuulelle. Jonka kanssa on aina hyvä olla. Ystävä on Blondi. Hyvän mielen hevonen.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Luokittelu 10.2.

  Pitkä (kellon ympäri), mutta antoisa päivä takana! On hyvä tunne illalla kaatua sänkyyn ja tuntea kuinka kuollut on - mutta hyvän asian puolesta! (Uskokaa tai älkää, mutta fiilis on ihan eri kun olet täysin dead meat ja koko päivä on mennyt ihan plörinäksi!)

  Päivä pukattu täyteen luokiteltavia ja sopiviin väleihin otin vielä pari omaakin asiakasta. Luokittelemisen hoiti tosin aivan muut henkilöt (tai jos tarkkoja ollaan niin muu henkilö), mutta hevosten liikuttelu oli mun vastuulla. Ratsuina meillä oli Blondi, Fani, Carlos ja Novo (osa kahteen otteeseen) ja kaikki hoitivat tonttinsa kiitettävästi.

  Valitettavasti mulla ei kauheasti ollut aikaa kuvailla, mutta tässä kuitenkin muutama räpsäisy + SRL Hämeen Facebookissa jakamasta julkaisusta kuvakaappaus:





                              (Yksi saapui oman ratsunsa ja ratsun seuraneidin kanssa)

 
                                            (Carlos ja Fani valmiina ratsastusosuutta varten)





(Blondi olis jo tulossa! Ihailtava työmoraali :D)



  Sen verran vielä loppukaneettina, että jollen olisi ollut luokittelutilaisuudessa, olisin ollut murskausleirillä Jyväskylässä tänä samaisena päivänä. Alla vielä isännän taidon(ja voiman)näyte leiriltä. Ihan samaan tuskin olisin pystynyt (ainakaan kun isäntä oli ollut ainoa värivyö, joka onnistui [ja ylipäältään uskalsi yrittää] tiilen murskauksessa), mutta ehdottomasti olisin halunnut käydä kokeilemassa omia psyykkisiä rajojani.

  Tsekkaa linkistä kuinka tiilestä tehdään kaksi ;)
https://www.youtube.com/watch?v=N9AeNtkYMPU


keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Helmikuun startti

   Heissan liian pitkästä aikaa! Huomasin tuossa, että viimeisestä postauksesta on vierähtänyt aivan liian pitkä aika... Korkaan samalla helmikuun avatuksi myös täällä blogin puolella.

   Viime postauksessa mainitsin simulaattorikeikasta. Käytiin Simolla (ja osa meistä myös oikeilla hevosilla) ja kaikki tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä sunnuntain antiin. Itse en erinäisistä syistä ratsastanut kummallakaan (Simolla tai oikealla hevosella), mutta täytyy kyllä myöntää että tekisi hyvää käydä välillä päivittämässä kahden vuoden takainen istuntatesti... Ehkäpä seuraavalla kerralla.


   Itse olen käynyt kahdesti ratsastamassa tunnilla tässä parin viime viikon aikana. Kummastakaan ei käteen jäänyt oikein mitään - varsinkaan jälkimmäisestä, mutta huomaan saman ilmiön joka kerralla, kun omasta ratsastamisesta tulee taukoa. Tauon koittaessa lähtee pyörä pyörimään taaksepäin niin vinhaa vautia, ettei mukaan ehdi. Tunnit oli kyllä hyviä, hepat oli hyviä, mutta oma tekeminen jämähtää täysin jäihin. Tuntuu, että kaikki palikat ovat täysin leväällään eikä oikein mistään saa otetta :/  Tästä voisikin muotoilla oikein vanhan kansan viisauden:

                                 "Ratsastamisesta ei pidä sinun taukoa pitämän!"


                               

   Ja vaikka nyt onkin ollut ihania, aurinkoisia pakkaspäiviä, niin silti odotan tällä hetkellä talven loppumista. Pakkaset aiheuttavat huomattavan notkahduksen asiakaskäynteihin. Mun pakkasraja on asiakkaan pakkasraja. Vastaan aina samalla tavalla kun sitä kysytään. Toisille jo -5 astetta on liikaa, jollekin vasta -20. Minä en omista pakkasrajaa ollenkaan, joten ratsastaminen tai ratsastamatta jättäminen on täysin asiakkaan omissa käsissä. Kovalla pakkasella tosin ratsastetaan vyöllä ja hyödynnetään hevosen omaa lämpöä sekä hevosta ajatellen tehdään vain käyntihommia. Lisäksi pitää huomioida hevosen mahdollinen "pakkasvirran" keräys eli mahdollista on käyttää vain niitä hevosia, joilla järki pysyy päässä pakkasellakin ;)