tiistai 20. helmikuuta 2018

Menolippu Kiinaan

  En pysty hetkeksikään kokonaan unohtamaan sitä, että mulla on sairaus. Mutta välillä jotenkin pääsen tuudittautumaan siihen valheelliseen tunteeseen, että olen vähemmän sairas kun oikeasti olen. Pahimmillaan luulen hetken olevani lähestulkoon kuin "terveet" ja silloin yleensä saankin jotain kautta muistutuksen palata takaisin maan pinnalle.

  Niinpä kävi tälläkin kertaa. Ratsitunnilla nimittäin tapahtui sellainen yllätysmomentti, että sattuman kautta Blondille oli ilmeisesti tilattu menolippu Kiinaan, ja ihana ratsuni yritti kaivautua sinne maaperän kautta. (Tai sitten sitä hävetti taas mun nykiminen ja se yritti hautautua maan alle piiloon...?) Enivei, jostain syystä Blondi kompastui ja menetti tasapainonsa ihan kunnolla. En taaskaan tiedä millä ilveellä se onnistui välttämään kyljelleen menon (uskokaa tai älkää, ulkoisesta habituksesta huolimatta se on ilmeisen ketterä tarvittaessa jaloistaan!), mutta sen verran kovat voimat ja liike-energia oli liikkeessä, että se heilutti mua kuin räsynukkea selässä. Kiinan matka nimittäin lähti tapahtumaan reipastempoisessa laukassa, joten vauhtia oli himpun verran enemmän kuin kävellessä...

  Ratsastajan mukautuminen hevosen liikkeisiin vaatii keholta tietynlaista elastisuutta ja joustavuutta. Ja silloin kun sitä ei - tässä tapauksessa - sairaudesta johtuvan lihasjäykkyyden johdosta ole tarpeeksi, oli väistämättä seuraus se, että muhun sattui. Lähinnä selkään ja lantioon, mutta myös takareidet, joiden kanssa olen muutaman päivän tuskaillut, ilmoittivat vahvan mielipiteensä asiasta. Lisäksi onnistuin lyömään toisen ranteeni johonkin (satulan etukaareen?) koska kotona huomasin, että sekin oli vetänyt mustaksi.

  Thank god mulla ei ole sanottavaa jäykkyyttä niskan alueella (tai vaihtoehtoisesti lihastonuksen puutetta), nimittäin nuo niskan retkahdusvammat voivat olla huomattavan vakavia.

  Pudotessa tai putoamisuhan ollessa akuuttina päällä, huomaan olevani ajatukseltani hyvinkin nopea ja kirkas. Vai onkohan tämä kaikilla? Sanotaan, että kuoleman hetkellä elämä vilahtaa filminauhana silmissä ja väittäisin, että vähän sama ilmiö ainakin itselläni tapahtuu myös putoamisuhan hetkessä ;)
Ehdin nimittäin selkeästi ajattelemaan kompastumisen tapahtuessa että "no ni, nyt se kaatuu", "eipäs kaadukaan", "eikun kaatuu sittenkin", "eiku ei", "kaatuupas". Ja sitten "oho, kyllä se pysyi pystyssä. Ja mitä hittoa, mäkin olen vielä suurinpiirtein selässä?!?".  Blondi nimittäin taisteli erittäin urheasti enkä todellakaan tiedä mistä löysi sen viimeisen tasapainonsa, jolla korjasi tilanteen. Mutta tämä kaikki ehti satuttaa mua siellä selässä.

  (Välihuomautuksena blogin pidempiaikaisille lukijoille: muistatteko kun kompuroitiin shiren kanssa? Siinäkin pudotessa ehdin ajattelemaan monenlaisia asioita samalla hetkellä kun tajusin, etten mitenkään pysty välttämään putoamista. Silloin tultiin paljon korkeammalta, joten aikaa ajatella oli enemmän. Sama kun suokin helvetin kapine eli rungoton satula lähti peltolaukan loivassa kaarroksessa kallistumaan kyljelle. Tajusin etten saa sitä millään suoristettua, niin ehdin mielessäni antaa melkoisen pitkät vastineet rungottomien satuloiden käytöstä samalla, kun yritin nykiä kyljellä roikkuen suokkia edes hidastamaan laukkaansa, jotta maanpinta kohdatessa vauhtia olisi edes himpun verran vähemmän...)

  Yritin kyllä sitkeästi jatkaa tuntia (tosin päätin heti että ravirynkytys saa jäädä ja lopputunnin mun askellajit on vain käynti ja laukka), mutta kipu oli sen laatuinen että kahden yrityksen jälkeen luovutin.

  Kipu jäykistää. Jäykistyminen aiheuttaa entistä enemmän kipua. Joka aiheuttaa entistä enemmän jäykistymistä. Oravanpyörä on valmis ja jos siitä pyörästä ei hyppää pois, se kuulemma loppuu siihen että huudat suoraa huutoa. Kivusta. En tiedä väitteen paikkansapitävyyttä, mutten halunnut sitä testatakaan. Blondi sai siis melkein puolet tunnista kävellä rauhakseen keskellä kenttää ja katsella kun kaverit tekivät töitä. Halusin koittaa hevosen liikkeellä vähän rentouttaa itseensä ottaneita lihaksia, mutta satulalla en päässyt hyödyntämään hevosen lämpöä (pakkastakin oli kirkkaat -15 astetta, joka ei kauheasti helpottanut).

  Koska haluan yrittää hakea kaikesta jotain oppimisen arvoista, täytyy jatkossa muistaa entistä enemmän muistuttaa spastisuudesta kärsiviä asiakkaita tästä ennakoimattomasta mahdollisuudesta, että jotain tämän kaltaista voi tapahtua. Näillä asiakkailla ei tosin ole laukkatempoista vauhtia takana, joten liike-energia ei ole läheskään yhtä suuri, mutta toisaalta spastisuus on paljon voimakkaampaa kuin itsellä. Myös hevosvalintaan täytyy kiinnittää huomiota:

  Halutaan yrittää tarjota mahdollisimman tasainen ratsastuskokemus, joten säpsähtelevä, hyppivä, helposti pukittava (koskien lähinnä enemmän ratsastaneita), isoliikkeinen hevonen ei näille asiakkaille sovellu. Mutta se tasaisin ja varminkin hevonen voi vaikka kompastua (niinkuin yllä tapahtui), ja siksi asiakkaan täytyy olla tietoinen tästä mahdollisuudesta. Ratsastusta me ei koskaan saada 100% turvalliseksi. Jos halutaan sellaista, mennään heppakaruselliin. Siksi suosittelen kaikille ratsastajille ja hevosen kanssa muuten toimijoille vakuutusta. Myöskin tapauksesta riippuen jonkinlaisesta tukiliivistä saattaisi ehkä olla hyötyä välttämään suurimmat vammat?

  Loppukaneettina sen verran, että hevonen selvisi tilanteesta vahingoittumattomana. Ratsastajalla jomottaa ikävästi selkää ja lantiota vielä tänäänkin, mutta väittäisin että selviän itsekin hyvin vähällä (verrattuna siihen, mihin mahdollisuudet oli). Nyt pitää muistaa venytellä hyvin lihaksia, jotteivat ne vedä jäkkiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit